Kun minulta yritettiin ostaa kadulla seksiä

Muutama viikko sitten Piilaaksoon tehdyllä reissulla tapahtui hämmentäviä asioita. Vietimme pari ensimmäistä päivää Los Gatosin pikkukaupungissa, yhdellä Piilaakson arvokkaimmista alueista. Miehen hoidellessa bisneksiään ympäri laaksoa, jäin itse hotellille tekemään omia töitäni. Kun sitten koitti lounasaika, kiskaisin tukan epäamerikkalaisesti nutturalle, vetäisin nopeasti jotain ihmisten ilmoille sopivaa päälleni ja suuntasin jalkaisin vajaan vartin kävelymatkan päässä olevaan kahvilaan. Viitisen minuuttia myöhemmin muistin, millaista Bay Arealla yksinäisenä naisena kävely taas olikaan; autojen tööttäilyä, huutelua ja vislauksia. Olin ottanut kameran mukaan, jotta voisin blogia varten kuvata tuota kaunista keskustaa, mutta yht’äkkiä ei tehnytkään mieli pyöriä kaduilla yhtään pidempään kuin oli aivan pakko.

Kahvilasta takaisin hotellille kävellessä tapahtuikin sitten jotain, mikä jätti jonkin sortin loven johonkin sieluni sopukoihin. Liikennevalojen vaihtumista odotellessani näin vastapuolella parkkipaikalta tielle pyrkivän auton, jonka kuski viittilöi minulle vimmatusti. Liikennemelun vuoksi en kuullut mitä hän yritti minulle huutaa, joten hän jäi odottelemaan risteykseen, jotta pääsisin tien yli hänen puolelleen. Niin vaihtuivat valot, ylitin tien ja jäin jumiin seuraaviin liikennevaloihin. Nyt mies pääsi ajamaan rinnalleni ja aloitti auton ikkunasta haastelun valojen vaihtumista odotellessa. Keskustelu alkoi perinteisestä ulkonäön kehumisesta, siirtyi kyydin tarjoamiseen ja lopulta varsin suorasanaiseen ehdotukseen seksistä maksua vastaan. Tarjouksesta kieltäydyttyäni tyyppi seuraili minua vielä tovin autollaan melkein hotellille saakka.

Yllätyksenä ei tule se, että näistä huutelijoista jokainen oli latino. Tapahtumat selittyvätkin siis osittain kulttuurieroilla ja latinoiden tapa osoittaa huomiota nyt vaan on suomalaisittain melko ahdistavaa. Mutta tässä nyt ei enää ollut kyse pelkistä kulttuurieroista. Vaikka en olekaan erityisen herkkänahkainen ja messutyttöillessäni olen varmasti kuullut kaiken mahdollisen ja mahdottoman, niin tuo arvostetulla alueella, keskellä kirkasta päivää sattunut välikohtaus sai minussa aikaan vahvan turvattomuudentunteen. Itse asiassa yllätyin hieman itsekin, kuinka loukatuksi ja halvennetuksi itseni tunsin.

Kuitenkin se kaikkein hämmentävin asia tapahtui vasta välikohtauksen jälkeen, pääni sisällä. Välittömästi auton kaasutettua tiehensä soimasin itseäni siitä, kun pitikin lähteä kävelemään tänne kadulle ja pistää vielä mekko päälle. Välittömästi tämän ajateltuani säpsähdin itsekin.

Siis mitä helvettiä mä just ajattelin? 

Sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni alimpaan helvettiin tuon naisia kadulla ahdistelevan idioottiapinan, soimasinkin itseäni siitä, kun laitoin mekon päälle. Okei, kyllä minä myöhemmin kirosin sen idioottiapinankin suohon, mutta vasta kun olin kironnut sinne itsenikin.

Tässä vielä se mekko. Vaikka sillä ei oikeasti pitäisi ollakaan merkitystä, koen siltikin tarvetta todistella, ettei se ollut mitenkään rivo.

Näinkö uutisoinnit vaatetuksen vaikutuksesta lieventävänä asianhaarana seksuaalirikoksiin meihin naisiin oikein vaikuttaa alitajuntaisesti? Ikään kuin jostain ylempää sanottaisiin, että katsohan ensin peiliin, josko kuitenkin vika olisi sinussa, kun joku käy ahdistelemaan kadulla/baarissa/puistossa tai vaikka omassa kodissa.

Tai ehkä se olen minä itse, joka haluaa ajatella, että voisi itse vaikuttaa edes vähän asioiden kulkuun jottei usko ihmiskuntaan menisi aivan tyystin. Että se kai tässä onkin kaikkein hämmentävintä ja surullisinta, että nykymaailmassa olonsa turvalliseksi tunteakseen on pakko kokea, että voi itse vaikuttaa aivan kaikkeen, kun näin ei kuitenkaan voi olla. Ei se ollut minun tai mekkoni syytä.

Poliittisesti urponkin kannattaa äänestää

Jokin aika sitten blogimaailmassa käytiin melko vilkastakin keskustelua eduskuntavaaleissa äänestämisen tiimoilta. Toiset olivat vahvasti äänestämistä vastaan, kun taas toiset vahvasti äänestämisen puolesta. Erityisesti nuoret aikuiset tuntuivat samaistuvan sinne ei-äänestävien riveihin vedoten tietämättömyyteen, kiinnostuksen uupumiseen sekä siihen, ettei mikään kuitenkaan muutu tai he eivät edes halua asioiden muuttuvan, sillä kaikki on just perfect. Juu, juu ja juu. Jotain samankaltaista se minäkin sanoin 15 vuotta sitten.

Vaikka perheessäni on aina oltu poliittisesti aktiivisia, en itse aikoinaan yhteiskuntaopin tunneilla valtion rakenteita ja poliittista järjestelmää käsitellessämme pysynyt edes hereillä, saati, että olisin aiheesta ottanut opikseni. Kun sitten täysi-ikäisyyden saavutettuani edessä olivat ne ensimmäiset vaalit, päätin etten koskaan äänestäisi, sillä en ymmärtänyt politiikasta paljoakaan, maailma työelämän juuri auettua näytti täydelliseltä sellaisenaan ja taisipa silloin äänestyspäivänä olla jotain parempaakin tekemistä, kuten pillunralli ympäri Tikkurilaa.

No, noihin aikoihin tuli päätettyä monia muitakin asioita, kuten etten koskaan ajaisi autoa, menisi naimisiin tai muuttaisi pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Näin viisitoista vuotta myöhemmin voisin sanoa, että teiniaikaisten päätösten pitävyys on vuosien aikana kärsinyt hienoisen inflaation, näin myös sen äänestämisen kohdalla. En edelleenkään ole aiheesta erityisen kiinnostunut ja ymmärrykseni yleisesti niin politiikasta kuin puolueistakin on hyvin pintapuolista. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei äänestämiseen tarvita syvällistä ymmärrystä politiikan koukeroista. Kaikki mitä äänestämiseen tarvitaan, on mielipide.

Oltuani työläinen ja yrittäjä, maanviljelijän ja sairaanhoitajan tytär, maalainen, kaupunkilainen, asuntovelallinen, uusioperheellinen ja nykyisin ulkosuomalainen, olen ehtinyt muodostaa melko montakin mielipidettä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Vaikken varsinaisesti politiikasta mitään ymmärräkään, on minulla mielipide melko moniin lehtiotsikoista tuttuihin uutisiin milloin virkamiesintoilun seurauksena syntyneistä rajoituksista ja säädöksistä, verojen kiristämisestä, palveluiden lakkauttamisesta, rahan syytämisestä ulkomaille ja niin edelleen. Hoksaattekos? Nämä ovat juuri niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia mielipiteitä asioista, joista minun ei pitäinyt olla tippaakaan kiinnostunut. Kun asioista on puolivahingossa päässyt syntymään mielipide kaikesta teiniangstista huolimatta, voi näitä mielipiteitä apuna käyttäen käydä sohimassa esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikonetta sopivan ehdokkaan löytämiseksi.

Miksi äänestäminen sitten on niin tärkeää, kun tuntuu, että samat jäärät siellä eduskunnassa kuitenkin istuvat vuodesta toiseen eikä mikään muutu? Sen lisäksi, että tällä ansaitaan oikeus valittaa ja kitistä asioista jatkossakin, pidän etenkin meidän politiikan syvemmistä syövereistä tietämättömien ääniä aivan erityisen tärkeinä. Meidän mielipiteemme ja ehdokasvalintamme eivät välttämättä perustu sille, mikä paperilla näyttää kaikkein kannattavimmalta ja järkevimmältä, vaan enemmänkin inhimillisyydelle, sille mikä tuntuu oikealta. Kun emme äänestä pelkästään tutun nimen tai puolueen perusteella, saattaa vaalikone osua siihen ensimmäistä kertaa ehdolla olevaan ehdokkaaseen. Kun politiikan kokeneimmat konkarit – juuri ne, jotka tulevat valituksi yhä uudelleen ja uudelleen, ovat oppineet ajattelemaan lähinnä kannattavuuden ja numeroiden kautta, on tuoreen ehdokkaan näkemys asioihin todennäköisesti vähemmän paatunut ja enemmän ihmisläheinen. Koska totuus löytyy yleensä sieltä eriävien mielipiteiden puolivälistä, vastaa tuo puoliväli enemmän todellisuutta, kun päätöksentekijöiden riveissä on ääripäitä.

Moni nuori ”uraohjus” tuntuu ajattelevan, että on silkkaa ajan ja energian haaskausta äänestää, kun omat asiat ovat hyvin juuri näin. Äärimmäisen itsekeskeisenäkin ihmisenä kannattaa kuitenkin äänestää, vaikka sitten sen puolesta, että asiat pysyisivät jatkossakin mallillaan. Kuitenkin todellisuudessa, jos ottaa sen pään esiin sieltä ruumiinaukosta ja nostaa katseensa omasta navasta ja palkkakuitista, voi nähdä, että ympärillä kyllä riittää korjattavaa ja että se omakin ruusuntuoksuinen elämä voi vielä muuttua. Me kaikki nimittäin istumme siinä samassa kelkassa, niin ylämäessä kuin alamäessäkin. Ne eturiviin joutuneet vaan ottavat iskut vastaan hieman aiemmin. Ja usko pois, kun isku on tarpeeksi kova, saavat osansa ne takarivin ilakoitsijatkin.

Että jos nyt, kun niitä päätöksentekijöitä ollaan valitsemassa, ajattelit itse olla äänestämättä, mietipä uudelleen. Jos minä poliittisesti urpona ulkosuomalaisena, jota ei henkilökohtaisesti paljoakaan kosketa päätökset alkoholimainonnan kiristämisestä tai Kreikan tukipaketeista, koen siitä huolimatta tärkeäksi antaa ääneni ja vaikuttaa, en oikeasti keksi yhtäkään järkevää syytä sille, miksi sinä jättäisit äänioikeutesi käyttämättä.

Ennakkoäänestys on käynnissä nyt! Kurkkaa äänestyspaikkasi kotimaassa täältä. Ulkomaiden asukit voivat etsiä lähimmän äänestyspaikan täältä.

Kun ei ole niitä Malminkartanon portaita

Käväisimme viikko sitten vanhoilla kotikonnuilla Piilaaksossa ja kun kerran siellä päin olimme, päätin eräänä aamuna verestellä muistoja ja suorittaa aamulenkkini Los Gatosin kukkuloilla kiemurtelevalla Kennedy traililla. Sivuutettuani täysin sen faktan, että polven vammautumisen jälkeen olin ehtinyt juosta tasan kerran, saatoin ehkä hieman yliarvioida nykyisen kuntotasoni ajatellessani, että kyllähän minä nyt jaksan hölkätä koko matkan 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle.

Alkumatkasta vielä hymyilytti.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia ylämäkeen jolkoteltuani tuli mieleen ajatus, että olisi ehkä kannattanut syödä aamupalaa ennen lenkille lähtöä. Viitisentoista minuuttia myöhemmin toivoin, että olisin edes edellisenä iltana tankannut jollain muulla kuin pikkuruisilla tapaksilla ja punaviinillä. Askel painoi ensimetreistä alkaen ja tiesin, että vaikka vuosi sitten huippu valloitettiinkin vielä hölkäten, en millään pystyisi siihen tällä kertaa.

”Mää kuolen, mää kuolen, mää kuaaaaleeeeeen…”. Ja kärpäsetkin piirittää.

Jaksoin kai hölkäten aina 500 metriin saakka. Sen jälkeen jatkoin ylöspäin kävellen ja hölkäten vuoronperään. Olin olettanut, että traililla olisi muitakin lenkkeilijöitä, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ristinsielua. Mieleeni tuli tämän tästä alhaalla porteilla olevat varoitustaulut puumista ja vilkuilin levottomasti ympärilleni aina kun kuulin jostain rasahduksen, eli likimain koko ajan. Pian saavutin mutkan, jossa joskus vuosia sitten näimme miehen kanssa villisian. Onneksi ne sentään ovat kasvissyöjiä.

Ehkä paras neuvo ikinä: ”if attacked, fight back”. Enpä olisi hoksannut.

Aamu-usvan hälvettyä hiljaisuus väistyi ja Piilaakson aamuruuhkan äänet alkoivat kantautua ylös vuorille. Huohotukseni lomasta kuulin, kuinka jossain meni paloauto ja taivaalla kaarteli lentokone. Aina kun askellus vaihtui kävelyksi, oli enemmän aikaa katsella ympärille. Maisemat olivat vielä hienommat kuin muistin ja luonto paljon vehreämpää kuin meillä etelässä auringon polttamilla kukkuloilla. En ollut varma olinko pakahtua enemmän ihastuksesta vai uupumuksesta.

Pilvien yläpuolella. Komiaa notta.

Viimeinen mäennyppylä huipulle oli jotakuinkin yhtä raskas, kuin 79 kilon nostaminen penkistä. Oli pakko pysähtyä nyppylän puoliväliin taivastelemaan mäen jyrkkyyttä, ennen kuin jaksoin raahustaa loppumatkan huipulle. Siellä huipulla oikeastaan vasta tajusin, että jalkojen tutinasta huolimatta täältä pitäisi päästä vielä alaskin. Vedin hetken happea, pläräsin Facebookia ja huomasin yhden kaverini käyneen kiipeämässä Malminkartanon portaita. En millään voinut vastustaa kiusausta googlettaa sieltä 760 metrin korkeudesta paljonko Malminkartanon mäellä onkaan korkeutta. Kuulemma n. 90 metriä.

Punaisena ja hikisenä huipulla \o/

Sidoin varmuuden vuoksi rikkinäisen polven ja lähdin paluumatkalle. Ajattelin, että kun nousu kerran kesti tunnin, selviäisin takaisin autolle puolessa. Todellisuudessa paluumatka kesti kuitenkin 45 minuuttia ja kun ylös hölkätessä pohkeet huusivat Hoosiannaa, oli alas tullessa etureisien vuoro veisata virsiä. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä jotain pyhän hengen voimia siinä tarvittiinkin, että selvisin takaisin autolle.

Miljoonamiljoonakaupunki jossain tuolla alhaalla.

Kyllähän tässä huippukuntoon on vielä matkaa eikä tämänkertaista suoritusta ainakaan helpottanut se, että joka kerta tälle trailille palattuani olen edelliskertaa viisi kiloa painavampi. Mutta odottakaahan vaan, kunhan vähän tässä treenailen ja kevenen, niin ehkä ensi kerralla Suomessa käydessä rohkenen minäkin näyttäytyä Malminkartanon portaissa.

Katsokaapa muuten, onnistuin tallentamaan GoProlla jotain omituista taivaalla. Onko se UFO? Onko se kummitus? Vai ehkä sielusta irtaantunut hikipisara?

Kolmekymppisen hormonisekoilua

Silmät punoittavat ja nenäonteloita kirvelee. Niiskaisen ja pyyhkäisen nopeasti silmäkulmaa, johon kyynel on taas kihonnut. Ei, kukaan ei ole kuollut. Kukaan ei ole sairastunut. Talo ei ole menossa alta eikä mies jättänyt. Ehei, tiettynä aikana kuukaudesta bongattu Iltasanomien tarina haavoittuneesta oravanpoikasesta se vaan pyrkii ulos kyynelkanavien kautta.

Viimeisen vuorokauden aikana olen itkenyt niin iltapäivälehtien jutuille, poliisikoiranpennun kuvalle, pääsiäiskoristeille, vauvalle tv:ssä, avocadopuun lehdenaluille, Nightwishin uudelle biisille, aamuauringolle ja nyt näemmä myös blogin kirjoittamiselle. Kaikki tuntuu uppoavan suoraan sydämeen, oli kyse sitten herkullisen kuuloisesta mämmiohjeesta tai miehen lähtemisestä työmaalle.

Ennen kuin kukaan ehtii arvailemaan niin ei, en ole raskaana. Kyseessä on itselleni jo jokseenkin normaali ilmiö, joka iskee hormonaalisen kierron tietyssä vaiheessa päälle kuin Titanicin ensi-illan tunnelataus potenssiin sata. Vaikka tunteikkuuteni on tällä hetkellä täysin hallitsematonta, osaan jo suhtautua jatkuvaan kyynelehtimiseen huumorilla. Kun mies tänä aamuna puhui syntisen hyvästä mansikkajäätelöstä ja aiheutti täten täysin järjenvastaisen itkureaktion, oli mahdotonta pidätellä naurua.

Pääsiäistipu, joka itkettää, koska mieleen tulee ne ihanat lapsuuden pääsiäiset mummolassa.
Argh. Ja niisk.

Sitä aina kuvitteli, että kun teini-iästä pääsee yli, oltaisiin hormonaalisten heittojen osalta turvassa aina vaihdevuosiin saakka. Ensimmäinen hormonaalinen alamäki alkoi kuitenkin heti murrosiän jälkeen, kun turrutin oman hormonitoiminnan yhdistelmäehkäisypillereillä. Vaivuin jonkinlaiseen alakuloiseen olotilaan lähes vuosikymmeneksi ja kärsin samankaltaisista itkukohtauksista kuin nykyään, tosin sillä erotuksella, että kun nykyisin yliherkistelyni kestää vain muutaman päivän kerrallaan, olivat itkukohtaukset pillereitä syödessä jokapäiväistä hupia. Eroa on myös siinä, miksi itketti. Kun pillereiden aiheuttama hormoni-itku oli selvästi surumielistä, tarjoilee nykyinen hormonimyrsky enemmänkin onnensekaisia ilonkyyneleitä.

Tajusin siirtyä pillerittömään elämään 26-vuotiaana. Sen jälkeen pää alkoi hitaasti seljetä ja elin kai hormonaalisesti elämäni tasapainoisinta aikaa aina kolmekymppiseksi saakka. Sitten alkoikin aikuispuberteetti. Minulla, jolla ei edes teininä ollut finnejä, on nykyisin tämän tästä käsittämättömiä iho-ongelmia. Samoihin aikoihin alkoivat kovat kuukautiskivut, ovulaatiokivut sekä lähes käsinkosketeltavat tunteenpurkaukset. Omaksi ja miehen onneksi en kuitenkaan ole tunnemyrskyjeni aikana kamala, nalkuttava akka, vaan ainoastaan harmiton, tunteellinen hölmö.

Alan vähitellen ymmärtämään, mitä kolmenkympin kriisillä tarkoitetaan. Kun elämä muuten kolmenkympin jälkeen on parempaa, rennompaa ja turvallisempaa kuin kaksikymppisenä (älkää siis teinit peljätkö, elämää on kolmenkympin jälkeen ja se on jopa parempaa kuin teillä, senkin räkänokat), työntävät hormonit oman lusikkansa soppaan ja aiheuttavat niin pienempää kuin suurempaakin vavistelua elämän perusrakenteissa. Ensin tekisi mieli asettua aloilleen, seuraavassa hetkessä matkustaa maailman ääriin, sitten viettää taiteilijaelämää mojitoja juoden ja seuraavaksi halajaisi oikeisiin töihin. Hetkittäin mielen vieressä käyvät koiranpennut ja vauvat ja seuraavassa hetkessä tekisi mieli ostaa kaksipaikkainen urheiluauto ja humputella itsensä tärviölle.

Apua.

Rakas Eki, kauanko tämä aikuispuberteetti oikein kestää? Ja kuinka tästä selvitään tekemättä hölmöyksiä?

Nimim. 32 v, 169,5 cm, 71,5 kg, oonks normaali?

Laittomat munat

Näin keväisin sitä aina pysähtyy ihmettelemään, että kuinka sitä onkaan selvinnyt hengissä jo kolmestakymmenestäkahdesta eletystä pääsiäisestä. Nopeasti laskettuna olen nimittäin popsinut elämäni aikana pitkälti toistasataa Kinder-munaa. Ja että mitäkö siitä sitten? No sitä vaan, että amerikkalaisten viranomaisten mielestä Kinder-munat ovat niin vaarallisia, että ne ovat kiellettyjä koko USA:ssa.

Kielto juontaa juurensa aina vuoteen 1938 saakka, jolloin USA:ssa kiellettiin karkkien ja lelujen kytkykaupat. Nykyisin laki on kuitenkin höllääntynyt jo sen verran, että karkin ja lelun kytkykauppaa saa olla, kunhan lelut ovat turvallisia kaikenikäisille lapsille. Kinder-muniin on kuitenkin pienten osiensa vuoksi asetettu kolmen vuoden ikäraja ja näin ollen ne ovat sekä laittomia että vaarallisia.

Munanhimo on kuitenkin amerikkalaisilla kova, sillä onhan Kinder suklaineen ja kivoine leluineen jotain aivan muuta kuin maassa muutoin olisi tarjolla. Salakuljetettujen Kinder-munien takavarikointiluvut ovatkin hurjaa luettavaa; tulli- ja rajaviranomaiset takavarikoivat laittomia Kinder-munia vuosittain noin 25 000 kpl. Pelkkä munan luovutus valtiolle ei kuitenkaan vielä riitä. Laittoman Kinder-munan salakuljettamisesta kun voi saada sakkoa peräti 2500 taalaa per muna.

Oikeasti.

Sakkojen määrästä onnellisen tietämättömänä rahtasin Australiasta tuliaisina peräti kolme laitonta munaa amerikan maalle. Periaatteessa olisin siis saattanut tempauksellani saada jopa 7500 taalan sakot. Täytynee ennen jutun julkaisua hankkiutua munista eroon, ettei vaan tieto laittomasta tavarasta kiiri viranomaisten korviin. Voin jo sieluni silmin nähdä paikallislehden kohuotsikot: ”Ulkomaalaistaustainen nainen syyllistyi törkeään salakuljetukseen. Kotietsinnässä löytyi kolme laitonta pääsiäismunaa”.

ps. Paljonkohan noista Kindereistä kannattaisi pyytää katukaupassa?