Paniikkishoppailua

12/02/2015 / A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Tarkoitukseni oli viettää seuraavat pari talvikuukautta löysiin, kulahtaneisiin ja hieman peittävämpiin vaatteisiin hautautuneena, kunnes kevät koittaisi, dieetti purisi ja mahtuisin taas virallisiin kesävaatteisiini. No, toisin kävi ja akuutti tarve kesämekkoihin sulloutumiselle tuli nopeammin kuin ehdin edes dieetille ryhtyä. Järkevään suunnitteluun kykenemätön perheemme nimittäin klikkaili itselleen lentoliput Australiaan, lauantaiksi. Ja hitsinpimpulat, siellähän on kesä (on kyllä meilläkin, +32 tänään…).

Määränpäämme on Sydney, joten kipaisin paniikissa lähikauppaan hakemaan kokoa suurempaa, kaupunkikelpoista vaatekerrastoa sekä uusia sandaaleja. Onnekseni T.J. Maxxiin oli jo saapunut kevätvaatteita, joten aivan niihin kaikkein karmeimpiin, viime kesältä jääneisiin, kenellekään kelpaamattomiin rätteihin ei tarvinut turvautua (ja minähän en lähikauppaa pidemmälle kalaan lähde).

Matkalle mukaan lähtee mm. tämä fuksian värinen mekko.

Olen onnistunut hienosti välttelemään vaatteiden ostamista lähes koko talven, muutamaa hairahdusta lukuunottamatta. Suurentunut vyötärönympärys ei nimittäin varsinaisesti ole houkutellut sovituskoppiin loisteputkivalojen alle. Nyt oli kuitenkin pakko. Siellä sovituskopissa riisuessani muistutin itseäni, että äläpä sitten tuijottele sinne peiliin puolialastomana, tarkoitus kun on katsella itseään vaatteet päällä. Ja hei, oikean kokoisissa vaatteissahan näytin ihan kivalta!

Uusi kukkapaita. Juu juu, karskista selästä huolimatta olen ihan kukkaistyttöjä.

Tosissani yritin saada kuvaa uudesta paidasta. En vaan osaa tätä selfie-hommaa.

Tuota viidentoista tunnin maratonlentoa odotellessa kuulisin mielelläni vinkkejä mitä Sydneyn kulmilla kannattaisi nähdä ja kokea. Matkakohteesta en vielä ole juurikaan ottanut selvää, ostinhan liputkin vasta eilen. Tulen kuitenkin hengailemaan paljolti itsekseni miehen tienatessa matkarahoja ja jotain vänkää pitäisi päivien kuluksi keksiä. Tarkoitus olisi myös vuokrata päiväksi pariksi auto, jolla pääsisi ihmettelemään maisemia kaupungin ulkopuolella.

Ai niin, se tärkein, missä niitä kenguruita ja koalakarhuja voi nähdä?

Kun asenne ei riitä CrossFitiin

10/02/2015 / A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.

Sananen minusta uusille lukijoille

08/02/2015 / A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Onnenpäivän elo uudella blogialustalla on lähtenyt kivasti käyntiin ja todennäköisesti suurin osa vanhoista lukijoistakin on jo löytänyt blogin uuden kotiosoitteen. Ilokseni olen pistänyt merkille myös sen, että Onnenpäivä on saanut riveihinsä ihan uusiakin lukijoita. Peloistani huolimatta blogin muuttaminen Lilyn alta omilleen ei siis ole ollut täydellinen katastrofi ja kiitos siitä kuuluu luonnollisestikin teille siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos, kiitos ja kiitos!

Lähinnä uusia lukijoita silmällä pitäen, ja miksei tietysti vanhojakin, ajattelin kertoa lyhyesti minkälaisen tyypin pääkopassa nämä sekalaiset kirjoitukset asiasta ja asian vierestä oikein saavat alkuunsa. Itsensä kuvaileminen on kuitenkin yllättävän hankalaa. Vaikka sitä osaisi kertoa elävästi omista ajatuksistaan koskien asiaa kuin asiaa, on vaikea pukea sanoiksi ajatuksia itsestään. Mutta yritetäänpä.

Olen syntyjäni nivalalainen, pienten maalaiskaupunkien kasvatti, vähemmän hipsteri, enemmän maalainen ja kevyesti juntti. Pääkaupunkiseudulle muutosta ja mainosalasta huolimatta en koskaan oppinut pintaliitämään. Olen aina lentänyt mielummin kovaa ja korkealla, toisinaan päättömästikin, ja pysähtynyt sitten ihmettelemään mihin olenkaan taas joutunut. Lennettyäni seinään kerran jos toisenkin ja vähän itseäni satutettuanikin, tarttui onnekseni eräältä harhalennolta mukaani samoissa sfääreissä leijaileva mies, jolla itsestäni poiketen oli paitsi suuntavaistoa, myös nopeusrajoitin ja kohtuullisesti järkeä.

Reilut viisi vuotta sitten, erään uhkarohkean syöksylaskun päätteeksi, löysimme itsemme Kaliforniasta. Siitä lähtien elämäni on ollut seikkailua, johon en ole enää edes yrittänyt tehdä käsikirjoitusta. Päämäärän saavuttamisen sijaan olen keskittynyt nauttimaan matkasta, vaikka toisinaan on töyssyissä jäänytkin kieli hampaiden väliin ja otsalohko kajahtanut tuulilasiin.

En osaa ottaa itseäni kovin vakavasti, vitsailen paljon ja olen sitä mieltä, että on helpompi jäästä jaloilleen naurukohtauksen kuin loukkaantumisen kaatamana. Tykkään ihmisistä ja juttutuokioista ja minulla on yleensä aina liikaa asiaa asian vierestä. En ole kirjaviisas, olen huono numeroiden kanssa ja laiska ottamaan selvää asioista, joista en oikeasti ole kiinnostunut. Mutta ihmisten kanssa olen hyvä. Tiedän miltä tuntuu ja miltä tuntuu, kun ei tunnu. Haluan auttaa ja haluan hyvää, vaikken aina osaakaan antaa oikeita vastauksia. Yleensä osaan kuitenkin esittää oikeita kysymyksiä.

Olen laiska provosoitumaan ja väittelemään enkä mielelläni käytä sanansäilääni, sillä se on terävä. En haluaisi loukata ja pinnani on käsittämättömän pitkä. Mutta kun suutun, on minun vaikea antaa anteeksi enkä koskaan unohda. Ärsyynnyn ihmisistä, jotka käsittävät asiat väärin ja suhtautuvat epäolennaisuuksiin turhan vakavasti. Samasta syystä ärsyynnyn toisinaan myös itseeni, vaikka muuten tulenkin itseni kanssa nykyisin mukavasti toimeen.

Olen ääliörehellinen, ääliöaito ja ääliöhyväuskoinen. En muista milloin viimeksi olen valehdellut, paitsi jokin aika sitten ovelle tulleelle kaupustelijalle, jolle kerroin vanhempieni olevan juuri nyt kaupassa. Kerron paljon itsestäni, epäitsekkäästi. Olen valmis laittamaan itseni likoon, vaikka toisinaan siellä soikossa rypiessä on alkanut vähän kaduttamaankin. Olen pakkomielteinen ja itsepäinen tai sinnikäs ja periksiantamaton, raja on häilyväinen. Kun teen jotain, teen sen suurella sydämellä. Kun päätän olla tekemättä jotain, teen sen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

Sellainen minä olen ja sellainen bloginikin on, lokeroimaton ja vähän sivuraiteilla, mutta täynnä elämää.

Kun tekisi mieli läimäyttää itseään takaraivoon

05/02/2015 / A. K. Nikkinen / 15 kommenttia

Jokunen viikko takaperin, blogin sisältöä alustalta toiselle kopioidessani, sattui silmääni hiuksiani koskevan jutun yhteydessä ollut kuva itsestäni. Tuo kuvista jälkimmäinen oli nimittäin perujaan kuvauksista, jotka olin unohtanut lähes tyystin. Ja kun kuvaukset kerran mieleen tulivat, ryhdyin kaivelemaan noita lähes kolmen vuoden takaisia kuvia kovalevyn uumenista.

Muistikuvani kuvauspäivän saldosta olivat hatarat. Olin keksinyt, että voisin kaiken muun puuhan ohessa tehdä pienimuotoisia mallikeikkoja vaikkapa sporttimallina, sillä olinhan malleillut aikoinaan Suomessakin. Ryhdyin tuumasta toimeen ja järjestin nopeasti parit kuvaukset, jotta saisin kasaan pienen portfolion. Kun sitten erään rannalla vietetyn päivän jälkeen sain raakakuvat käsiini, muistan olleeni melkoisen pettynyt itseeni. Pettymyksen määrästä kertoo erityisesti se, etten koskaan julkaissut kuvista kuin ehkä neljä. Blogissa en luonnollisestikaan maininnut kuvauksista halaistua sanaa ja lopulta päätin kuopata typerät haaveeni yhdessä kuvien kanssa kovalevyn syövereihin.

Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla, kun ensimmäistä kertaa vuosiin avasin kansion, jossa kuvat olivat. Selasin kuvia läpi yksitellen ja mitä pidemmälle etenin, sitä vahvemmaksi tuli tunne, että kymmenen kiloa painavampi nykyminäni haluaisin lyödä nuorempaa minääni jollain kättä pidemmällä takaraivoon, kovaa.

Muistan edelleenkin ajatukseni tiettyjen kuvien kohdalla. Tuossa näkyy kylkiläski, tuossa kuvakulmassa on leveä vyötärö ja mikä on tuo ruttu navan yläpuolella. Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita sitä, että olisin pitänyt itseäni ylipainoisena, mutta sen verran rasvaisena kuitenkin, että löysin lähes joka kuvasta jotain ylimääräistä.

2012_1

Liekö ikä on huonontanut näköni, aika hionut kulmiani ja pehmentänyt itsekritiikkiäni, mutta tässä kuvia tuijotellessani en enää näe niitä ylimääräisiä. En nyt sano, että minussa olisi ollut aineksia miksikään huippumalliksi, mutta ihan oikeasti, urani sunnuntaimallina olisi todennäköisesti tyssännyt ennemmin vaikka naamatauluuni ja kokemuksen puutteeseen kuin rasvaprosenttiini.

Ehkä siinä on jotain perää, että ikä tuo mukanaan jonkinlaista viisautta, minua ei nimittäin hävetä enää tippaakaan julkaista näitä täysin käsittelemättömiä kuvia, päinvastoin. Vaikken pidäkään nuoremman minäni jyrkästä itsekritiikistä, niin on se silti ollut aika passelin näköinen pakkaus.

Nostan penkistä enemmän kuin…

03/02/2015 / A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

…kahden täysikasvuisen majavan verran
…Matti Nykänen painaa sixpäkit molemmissa kainaloissa
…tiskikone painaa täyteen ladattuna
…850 kappaletta vanhoja 3110-mallin Nokialaisia
…230 oravaa painaa käpyineen kaikkineen
…seitsemän kaljakorin verran

Monta purkkia rahkaa

…290 purkillisen verran Ehrmannin rahkaa
…puolen neliömetrin verran tiiliseinää
…itse painan.

Penkkasin tänään enemmän kuin koskaan aikaisemmin, reilut 74 kiloa. Olenpa muuten vähän älyttömän ylpeä!