Tänä aamuna ulkona leijui paksu usva. Se teki olosta hieman epätodellisen ja nipistin itseäni varmistaakseni, että olen ylipäätään hereillä. Ja olin minä.
Eli aamuiset terveiset Nivalasta!
Matkaan!
Olen tänä vuonna matkustanut ennätyksellisen paljon. Olen matkannut Costa Ricaan, Dubaihin ja Singaporeen, reissannut USA:n sisälläkin sinne, tänne ja takaisin. Näinkin hienoista paikoista huolimatta, on vuoden odotetuin matka kuitenkin vasta edessä. Kunhan lennosta selviän, tulen viettämään seuraavat kuusi viikkoa Suomessa.
Matkatavarat ovat nyt kasassa, kaikki välttämätön yhteen isoon ja yhteen pienempään matkalaukkuun sullottuna. Näillä varusteilla sitä pitäisi taas selvitä niin helteestä, vesisateesta, viimasta ja tuulesta, olinpa sitten moottoripyörän, polkupyörän, lenkkareiden tai korkkareiden päällä. Voin kertoa, ettei mihinkään muuhun kohteeseen matkatessa ole pakkaaminen yhtä hankalaa.
Tosin eipä taida olla tunnepuolellakaan samanlaista myllerrystä mihinkään muualle matkatessa. Olo on yhtä aikaa iloinen ja onnellinen ja toisaalta taas haikea ja surullinenkin, kun mies jää vielä hetkeksi tänne rapakon taakse. Joka kerta Suomeen matkatessa minua kutittaa sillä tavalla oudosti vatsanpohjasta, jännittää miltä sitten perillä tuntuu. Jotenkin sitä pelkää, että asiat ovat muuttuneet, että se tunne, että tänne minä kuulun, katoaa. Vaikka asun täällä kaukana, onnellisestikin, en silti halua napanuoran kotimaahan katkeavan. Sen jälkeen en tuntisi enää kuuluvani oikein mihinkään.
Mutta tuskinpa se tunne on ainakaan vielä kadonnut. Minä nimittäin voin jo melkein haistaa ukkosmyräkät siellä, kostean maan ja metsän sateen jälkeen, tuntea kosteuden ja kesätuulen iholla ja kuulla, kuinka vesi putoaa räystäästä ja pikkulinnut aloittavat konserttinsa tummien pilvien hälvettyä. Toivottavasti vaistoni eivät mene pahasti vikaan.
Nyt on edessä enää se vajaan vuorokauden mittainen matka. Ja hitsinpimpulat, että hermostuttaa. Niin paljon kuin tässä on jo matkusteltu, niin silti yksin lentäminen aina vaan jännittää, lentokentät pelottaa ja matkustajien karjamainen kohtelu ahdistaa. Mutta ei auta.
Los Angeles – Kajaani, matka alkaa nyt!
Avocadopuu
Enpä olisi reilut viisi vuotta sitten uskonut, että vielä jonain päivänä istuttaisin pihan perälle avocadopuun. Sen lisäksi, ettei Tuusulan perämetsän kallioisella tontilla olisi avocadopuulla ollut kovinkaan lupaava tulevaisuus, en edes pitänyt avocadon mausta enkä ylipäätään tiennyt kasvaako tuo outo hedelmä puussa vai pensaassa. Mutta niin teki Kalifornia ja meksikolaissävytteinen ruoka tehtävänsä ja tuli päivä, jona löysin itseni lapioimasta kädet rakoilla eteläisen Kalifornian kuivuuden kovettamaan maaperään avocadopuun taimen mentävää monttua.
Itse puun löytäminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin ja toisaalta taas sen hankkiminen oli paljon helpompaa kuin uskalsin edes haaveilla. Koska en ensivilkaisulla löytänyt lähikaupoista kuin sitruspuiden taimia, päätin kokeilla onneani internetissä. Ja kyllä vaan, netistä saa näemmä tässä maassa ostettua lähestulkoon mitä tahansa. Sen lisäksi, että olen tilannut Alaskasta poronlihaa ja suunnitellut customoidun jäätelön tilaamista kotiovelle, olen nyt ostanut myös puun internetistä. Miten siistiä! Hintaa puulle kotiintoimituksineen tuli reilut 50 taalaa. Ei paha.
Kun puuntaimi sitten saapui suuressa kuljetuslaatikossa ovellemme, minua varoiteltiin, että puu saattaisi pimeästä laatikkokuljetuksesta suivaantuneena pudottaa kaikki lehtensä. Ensimmäisen viikon puu näyttikin varsin alakuloiselta vaikkei kaikkia lehtiä pudottanutkaan, mutta nyt muutaman viikon jälkeen pienenpieni puuntaimi näyttää jo huomattavasti reippaammalta ja oksissa on näkyvissä pieniä lehdenalkuja. Laatikkokuljetus ei kuitenkaan jäänyt puun ainoaksi alkutaipaleen haasteeksi, sillä jo ensimmäisenä päivänä olivat pihalla vilistävät muurahaiset käyneet syömässä sen ainoat hyvinvoivat lehdet täyteen reikiä. Myrkytysoperaation jälkeen muurahaiset onneksi tajusivat siirtää buffettinsa johonkin toisaalle ja avocadopuuni on saanut jatkaa rauhassa kasvuaan.
Nyt sitten vain odotellaan, että puu juurtuu kunnolla, saa lisää pituutta ja hyvällä tuurilla tuottaa ensimmäiset hedelmänsä jo ensi vuonna. Onkohan se oman pihamaan avocadoista tehty guacamole kovasti erimakuista kuin kaupan avocadoista tehty?
Ylämäkialamäkipyöräilyä
Tyypillinen kesäilmiö on taas täällä! Samaan aikaan, kun säännöllinen kuntosaliharjoittelu on kärsinyt vakavasta inflaatiosta, on innostus sekä maantiepyöräilyyn että juoksemiseen nostanut voimakkaasti päätään. Vaikka tänä kesänä minulla on ihan hyväkin syy salitreenien vähentämiselle, on sama ilmiö tuttu myös edellisiltä vuosilta. Syksyn, talven ja kevään salin hämärässä teutaroituani on vaan pakko kesän tullen päästä ulos ja luontoon. Ja niin, kyllä siinä salin kyykkyhäkit ja kuntopyörät jäävät kakkoseksi jos vaihtoehtona on suunnata vuorille.
Maantiepyöräily on näillä leveyksillä kovasti suosittu laji enkä sitä ihmettele. Pyöräilymaastoja löytyy laidasta laitaan, on niin haastavaa vuoristoa kuin tasaista rantaviivaakin. Itse olen kovasti mieltynyt etenkin kukkuloilla kiemurteleviin reitteihin ja niiden pitkiin ja vähän tuskallisiinkin nousuihin, jotka kasvattavat niin reisipattia kuin luonnettakin.
Koska kuvia ei kamalasti ehdi ajaessa blogia varten räpsimään ja se on minua suuresti harmittanut, nykäisin eräänä päivänä GoPron pyöränsarviin kiinni ja annoin videokameran laulaa. Alla olevalla ajovideolla on pisin alamäki joka ajoreiteiltäni löytyy ja kyllä, samaiselle lähes 500 metrin korkeuteen kohoavalle töppyrälle täytyy ensin kiivetä, joten pahoittelen alkuselostukseni hikoilevaa ja pyörtymäisillään olevaa olemustani. Vauhti ei alamäessä ole kovin hurja, sen verran on heikossa hapessa tuo sivutien asfaltti, mutkia matkassa ja pupu pöksyssä.
Maantiepyöräilyssä on muuten sellainen kiva puoli, että kun salitreenissä tulokset syntyivät melko hitaasti (jos ollenkaan, ggrh…), tapahtuu pyöräilykunnossa edistystä varsin nopeasti. Lenkit pitenevät, vauhti kasvaa ja jossain vaiheessa huomaa, että vakiolenkki taittuu kymmenisen minuuttia nopeammin kuin ennen. Jottei pyörä nyt kuitenkin taas karkaisi käsistä ja liikunta lapasesta, olen rajoittanut lenkkejäni neljään kertaa viikossa. Näistä lenkeistä kaksi on reilun 40 km mittaisia, yksi reilun 50 kilometrin ja yksi reilun 60 kilometrin mittainen. Kovasti haaveilen jo 100 km lenkeistä, mutta kukkuloiden vuoksi joutunen vielä hetken aikaa vahvistamaan jalkojen ja istumalihasten turnauskestävyyttä ja toisekseen, sen mittaiset lenkit alkavat vaatia jo aikaakin melkoisesti.
Nyt ylämäkialamäkipyöräilyyn on kuitenkin tulossa pitkähkö tauko, kun pyöräilymaastot muuttuvat ensi viikolla suomalaisiin lakeuksiin sekä vaihteleviin sääolosuhteisiin ja takamuksen alle on tarjolla maantiepyörän sijaan maastopyörää ja mummomankelia. Sen verran olen kuitenkin googlaillut pyörän pinnat silmissä vilisten, että elokuun lopulla pääkaupunkiseudulla majaillessani olisi mahdollista vuokrata maantiepyörä viikonlopuksi ja suunnata vaikka Porvooseen jäätelölle. Pyörävuokraamoja on nimittäin pääkaupunkiseudulla useampikin ja kesän uutuusjäätelöiden listakin on häkellyttävän pitkä.
Tästä päästiinkin sitten itse asiaan, ei siis pyöräilyyn kuten voisi kuvitella, vaan niihin uutuusjäätelöihin. Eli, mikä kesän uutuusjätskeistä on paras? Ei sillä, ettenkö varmasti koemaistaisi jokaista muutenkin.
Epäterveellistä ja hyvää iltapalaa
Tieto lisää tuskaa, tai ainakin rajoittaa ruokaympyrään sullottavia raaka-aineita melkoisesti. Lihastenkasvun, dieettaamisen ja säntillisen kuntosaliharjoittelun parissa vietetyt vuodet muuttivat ruokailutottumuksiani melkoisesti. Vaikka tositreenaajiin verrattuna ruokavalioni vielä normaalia lähentelikin, tuli silti lautaselle valittua lähinnä niitä raaka-aineita, joiden ravintosisältö olisi mahdollisimman optimaalinen treenien kannalta. En oikeastaan koskaan ostanut vaaleaa leipää enkä syönyt vaaleaa pastaa ja silloin harvoin, kun söin ruisleipää, laitoin sen päälle juustoa vain yhden siivun jos ollenkaan. En tehnyt ruoille kastikkeita, en syönyt kanasta koipia kuin harvoin enkä leiponut mitään makeaa pariin vuoteen.
Kuten aikaisemmin ohimennen mainitsinkin, olen höllännyt kontrollifriikkeyttä liikunnan lisäksi myös ravintopuolella melkoisesti. Syön kyllä edelleen pääasiassa terveellisesti, mutta optimoin enää lähinnä silloin, kun edessä tai takana on useamman tunnin pyörälenkki. Niinpä ostoskoriin on viime aikoina päätynyt myös sellaisia juttuja, joista en ennen ole halunnut edes haaveilla, kuten nyt esimerkiksi ranskanleipää ja meetwurstia. Vaikken tässä nyt olekaan tietoisesti ottamassa kaikkea parin vuoden aikana menetettyä takaisin, on mukava laittaa suuhunsa silloin tällöin jotain ilman optimointia ja laskeskelua.
Ja voi elämänkevät, kuinka epäterveellinen ja hyvä iltapala minulla eilen oli! Sen sijaan, että söin omaa perusiltapalaani, jogurttia, raejuustoa ja mysliä, hakeutui katseeni eilen illalla ihan toisenlaisiin eväisiin jääkaapin ovea raottaessani. Päädyin rikkomaan ties miten montaa terveellisen ruokavalion perussääntöä syömällä siivun ranskanleipää, meetwurstia, savugoudaa ja voita puoliltaöin, mutta ah, niin hyvää, niin hyvää!
Elämän pieniä suuria iloja!
Onnenpäivä 