Meistä moni on varmasti joskus huomannut lipuvansa vaivihkaa väärään suuntaan, toimivansa omien tuntemuksiensa vastaisesti, laiminlyövänsä itseään ja muita ja lopulta kadottavansa oikean polun lisäksi myös itsensä. Se, että asian tiedostaa, näkee sen likapyykin siellä nurkassa, ei vielä riitä. Aivan liian usein tietoisuus väärästä kurssista vain sivuutetaan, vedotaan elämänvaiheeseen, vedotaan rahatilanteeseen, vedotaan sääolosuhteisiin ja kiireeseen. Myöhemmin sitten, kun on parempi aika, ajatellaan ja annetaan hälytyskellojen toimia tuomiopäivän marssina sen sijaan, että niihin reagoitaisiin. Ja niin elämän likapyykki nurkassa jatkaa kasvamistaan.

En ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Vaikka olen ollutkin pääsääntöisesti hyväntuulinen, touhukas oma itseni ja täynnä energiaa, olen ollut valtavan stressaantunut, ahdistunut. Ei stressi niinkään työstä ole johtunut vaan kaikesta muusta. Murusista keittiönpöydällä, silittämättömistä paidoista, kitkemättömästä kukkapenkistä, vaihtoa odottavista verhoista, leipomista odottavista kakunkoristeista, tapaamatta jääneistä ystävistä ja kihartamatta jääneestä tukasta. Tuntui kuin ympärilläni olisi pelkkää kaaosta, pieniä tekemättä jääneitä asioita, keskeneräisyyttä mihin tahansa katson enkä minä millään ehtisi tehdä kaikkea, en edes niitä asioita joiden tekemisestä nautin. Ahdistus kuristaa kurkussa vähän kuin ennen itkuun purskahtamista, mutta työnnän tuntemuksen syrjään, kuten olen tehnyt jo pian vuoden.

Jossain Costa Rican meren äärellä, pilvien kerääntyessä taivaalle mustina ennen ukkosta, minä tajusin, että kuristava tunne on poissa ja ympärilläni on pelkkää täydellisyyttä. Villiapinat pihapuissa, iloisesti visertävä lintu, jonka tahdissa olin aamuvarhain tanssinut, lämmin sade ja kanssani sen saman sateen alla mies ja joukko uusia ja vanhoja ystäviä. Miksei aina voisi tuntua tältä?

Tummentuvaa taivasta katsoessani päätin vilkaista elämän likapyykkikasaan, olla vihdoin rehellinen itselleni. Olen puhunut blogissani paljon onnellisuudesta ja vapaudesta. Samalla olen kuitenkin onnistunut kahlitsemaan itseni toimintatapoihin, jotka ennen edustivat vapautta. Vapaus harrastaa liikuntaa niin paljon kuin sielu sietää, on muuttunut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kaikkea hallitsevaksi toiminnaksi. Tunnen kyllä suurta intohimoa liikuntaa kohtaan vieläkin enkä rakasta vain treenien jälkeistä, vaan myös sen aikaista hyvää oloa. Mutta se, ettei ehdi istuttaa kesäkukkia tai tavata ystäviä koska pitää mennä salille, ei voi olla oikein niin kauan kun en ole ammattilainen tai edes puoliammattilainen. Pakko myöntää, mutta sisäinen addiktini on sittenkin tainnut vetää sen pidemmän korren.

Kädet syvällä likapyykissä, tai ihan siinä itsessään, tajusin, että joko pyykki on pestävä tai heitettävä menemään, mutta kasaantumaan sitä ei voi enää jättää. Se, että on rehellinen itselleen ja nostaa ne ikävätkin asiat pöydälle päivänvaloon, ei ole aivan helppoa. Välillä itkettää ne ajatukset mitä mielen syövereistä löytyy ja sitten naurattaa, kun tuntee kiven milli kerrallaan vierähtävän sydämeltä. Se, että kohtaa ikävät asiat silmästä silmään, on kuitenkin vasta ensimmäinen askel eikä yksinään vie mihinkään. Haastavinta onkin oman toiminnan ja ennen kaikkea ajatusmaailman muuttaminen. Päätin kuitenkin yrittää.

Kävin lomalla muutaman kerran lenkillä aamuvarhain, kun halusin olla itsekseni ja muut vielä nukkuivat pois edellisillan juhlia. Yhtään pakon- tai rutiininomaista treeniä en kuitenkaan tehnyt. Samaa olen jatkanut tämän viikon kotonakin, koittanut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja päätynyt treenaamaan vain kahdesti, vaikka on jo perjantai. Treenien väliin jättäminen tuntuu kuitenkin pahalta, suorastaan väärältä. Kurkkua kuristaa, aivan kuin kamppailisin vieroitusoireiden kanssa. Tunnetta kuitenkin lievittää, kun työnnän käteni multaan ja istutan kesäkukat sen sijaan, että menisin salille. Tuntuu hyvältä, että on enemmän aikaa pienille askareille eikä kaikkea tekemistä tarvitse aikatauluttaa sille ainokaiselle välipäivälle. Tasapainon löytäminen treenien ja muiden puuhien välillä on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun vaaka on niin pitkään ollut kallellaan vain toiseen suuntaan. Tasapaino ei koskaan ole ollut minun vahvuuteni, ei joogassa eikä elämässä.

Reilu viikko ahaa-elämyksen jälkeen en voi vielä sanoa, että tuntisin fyysisesti oloani merkittävästi paremmaksi, mutta olohuoneessa on nyt kesäverhot, etupihalla uusia kukkasia ja olo varovaisen toiveikas, että kyllä ahdistus tästä vielä lievenee. Lapsuuden idolini Matti ei itse asiassa ollut lainkaan väärässä sanoessaan, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja se elämä on tässä hetkessä, tänään. Ei ensi viikolla, ei seuraavalla lomalla, ei dieetin jälkeen, ei tankkauspäivänä eikä seuraavana välipäivänä. Tärkeintä on elää tämäkin päivä parhaalla mahdollisella tavalla, tärkeiden tai ainakin mukavien asioiden äärellä, sillä tänään on se päivä, josta kaikki koostuu. Elämässä on aina tänään.