Itku pitkästä treenistä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tämä postaus kuulunee taas sarjaan: ”ehkä kuitenkin olisi parempi jättää kertomatta”, mutta koska kertomatta jättäminen saattaisi aiheuttaa harhakuvan siitä, että olisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja kaikki inkkarit soutaisivat kanootissani sulassa sovussa, niin parempi kai pysytellä totuudessa, vaikka selväpäisyyden kulissi sitten romahtaisikin. Asiahan on nimittäin niin, että silloin tällöin, eli aika usein, tulee kesken salitreenin itku. Eikä tämä ole mikään dramatisointi, vaan ihan oikeasti – itku, kyyneleineen kaikkineen.

Aina ei sentään itketä. Joskus vaan irvistyttää.

 

Tämä sinänsä harmiton, mutta hassu ilmiö esiintyy silloin, kun punttia nostaessa on annettu kaikkensa, eli yleensä niiden viimeisten pakkotoistojen jälkeen. Mistään dramaattisesta itkuparkunyyhkytyskohtauksesta ei sentään ole kyse, mutta joudun silti tosissani keräilemään itseäni hetken henkeä haukkomalla ja kyyneleitä nieleskelemällä ennen kuin olen valmis tarttumaan rautaan uudemman kerran. Koska tämä ei ole millään tavalla tietoinen tai omasta tahdostani riippuvainen ilmiö vaan puhtaasti refleksinomainen reaktio, ryhdyin mielenkiinnosta selvittelemään mistä asia voisi johtua.

Tutkimuksia itkuun liittyen on tehty syystä tai toisesta varsin hintsusti. Onnistuin kuitenkin löytämään jotain kiinnostavaa ja mahdollisesti asiaan liittyvää tutkimustietoa. Itkun yleisimpiä syitä ovat erilaiset tunnetilat, jotka synnyttävät kehossa fysiologisia oireita, kuten verenpaineen kohoamista, sykkeen kiihtymistä ja hengen haukkomista. Nämä reaktiot ovat kehon tapa valmistaa ihmistä stressaavaan tilanteeseen, taisteluun tai pakoon, selviytymiseen. Kun tilanne on ohi, astuu kuvaan parasympaattinen hermosto, joka laukaisee itkemisreaktion. Tutkimusten mukaan itkeminen on kehon tapa laukaista jännitys ja palauttaa keskushermosto ja keho takaisin lepotilaan. Syy itkukohtaukselle kesken treenin alkaa siis vähitellen valjeta.

Maalaisjärkeilen nyt hieman ja voisin kuvitella kehossani tapahtuneen treenin aikana seuraavaa: kovaa sarjaa tehdessä fyysinen puristus, itsensä virittäminen äärimmilleen sekä takaraivossa hakkaava perkelehenki saavat aikaan samankaltaiset fyysiset oireet kuin kova tunnekuohu. Syke nousee, veri kohisee korvissa ja hampaat kirskuu. Elimistö tekee kaikkensa, jotta tilanteesta selvitään hengissä ja kun viimein rauta putoaa käsistä, ryhtyy parasympaattinen hermosto palauttamaan kehoa ja keskushermostoa takaisin lepotilaan –itkemällä.

En siis ehkä olekaan tulossa hulluksi, treenaan vaan ihan hulluna. Sinänsä mielenkiintoista, että juostessa, ei edes intervalli-sprinttien aikana, tule samanlaista reaktiota, vaan ainoastaan silloin, kun ollaan raudan äärellä. Mitenkäs te muut, oletteko koskaan törmänneet vastaavaan vai olenko ainoa herkkis?

Ei enää munaton

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Minua on toisinaan moitittu lapselliseksi vakavien ihmisten toimesta, minä kun kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä jouluna tulee olla lahjoja ja pääsiäisenä yllätysmunia. Nyt kun pääsiäinen taas kolkuttelee ovella ja olen pikkuhiljaa ripotellut pääsiäiskoristeita sinne tänne, palaan muistoissani lapsuuden pääsiäisiin, jotka vietimme siskoni kanssa mummolassa. Sulavan lumen muodostamia puroja, pajunkissojen hakureissut papan kanssa, rairuohoa, kymppimämmiä, munien maalausta, pääsiäishömpötyksiä (mummon termi pääsiäistipuille)ja mikä parasta – mummon piilottamien yllätysmunien etsintä. Mummolla oli tapana valmistautua pääsiäiseen kasalla suklaamunia, joita hän sitten aamutuimaan piilotti kirjahyllyyn, kukkapurkkeihin, saappaisiin, huonekalujen alle ja taulujen päälle meidän lasten vielä nukkuessa. Kun puurot ja vellit oli syöty, alkoi etsintä, jossa vierähti helposti koko aamu, sillä munia oli paljon ja mummo ovela. Tuo neljän päivän loma mummolassa oli täynnä riemua, yhdessä puuhailua ja munista löytyneillä minileluilla leikkimistä.

En ole erityisen uskonnollinen ihminen ja pääsiäisen varsinainen merkitys ristiinnaulitsimisineen ja ylösnousemuksineen tuntuu hieman karskilta, vakavalta ja synkeältä verrattuna siihen, kuinka minä pääsiäisen koen. Minulle pääsiäinen on iloisia muistoja lapsuudesta, miniloma arjen keskellä, kevään juhlaa, hyvää ruokaa ja… no, niitä yllätysmunia. Tämän vuoksi viimeiset vuodet ovatkin olleet minulle haikeita. Harva nimittäin tietää, että yllätysmunat ovat Yhdysvalloissa kiellettyjä eikä pääsiäisenä ole edes ylimääräisiä vapaapäiviä. Olen yrittänyt hakea lapsuuden pääsiäistunnelmaa pääsiäiskoristeilla, mutta ei se vaan ole sama, kun munat puuttuu. Toki meillä Yhdysvalloissakin on suklaamunia, mutta niiden sisältä puuttuu se koko munan juju, yllätys. En tiedä montako kuolemaan johtanutta onnettomuutta yllätysmunat ovat USA:ssa aiheuttaneet, mutta joka tapauksessa niiden myynti on kielletty vaarallisuutensa vuoksi.

Löysimme kotikaupungistamme jokin aika sitten ruokakaupan, joka on erikoistunut mm lähi-idästä tuotuihin elintarvikkeisiin. Ja kuinka ollakaan, tuon kaupan valikoimiin ilmestyi muutama viikko takaperin rairuohon ja pajunkissojen lisäksi ihan oikeita yllätysmunia! Laittomiahan nuo munat varmasti ovat, minkä lie nimikkeen alla maahan tuotu, mutta voi riemua! Pääsiäinen on pelastettu! Nyt vielä rairuohot itämään ja mämmiyritelmä tekeytymään niin tiedossa on tänä vuonna ihan oikea pääsiäinen ja kyllä, olen kertakaikkisen lapsellisen innoissani.

 

Mitenkäs te muut, onko lapsenmielisyyttä vielä sen verran jäljellä, että pääsiäiseksi on pakko hankkia Kinder tai pari? Ja onko siellä joku, joka on onnistuneesti valmistanut mämmiä Yhdysvalloissa? Mämmin valmistamisen osalta kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Universumin virheitä ja epäkohtia

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kyllä te tiedätte sen tunteen, kun joku arkinen pikkujuttu ärsyttää kerta toisensa jälkeen. Miksei vaatteet voisi tulla valmiiksi rypyttöminä pesukoneesta? Miksi pizzataikinan täytyy kohota niin kauan ja miksei maitopurkki voisi päiväyksen umpeutuessa sinetöityä itsestään niin, ettet vahingossakaan päädy hörppäämään eltaantunutta maitoa? Ja miksi, oi miksi ei purukumin maku voi kestää viittä minuuttia pidempään, uudet verhot olla ripustusvalmiit silittämättä ja huonekasvit päästää äänimerkkiä vaatiessaan kastelua?

Kun tässä kerran valittamaan ryhdyttiin, niin voisinko samaan syssyyn saada murustamattoman näkkileivän, kiitos.

 

Kyselin taannoin Facebookissa, että mitä pieniä tai suuria universumin epäkohtia te lukijat haluaisitte korjattavan. Ja kyllähän sitä korjattavaa löytyikin, aina arjen pienistä ärsytyksistä suurempiin ja tärkeämpiin asioihin. Näin te vastasitte:

”Jos olis kaapeli, jota pitkin illalla klo 8pm saisi siirrettyä virrat lapsista vanhempiin, niin ostaisin.”
– Henna

”Oon aina miettinyt sitä, miks terveellinen ruoka on kalliimpaa kuin epäterveellinen. Sen muuttaisin toisinpäin.”
– Marika

”Miksi maailma pyörii aamuvirkkujen rytmissä? Ja miksi maustetuissa jogurtissa on aina niin julmetusti sokeria (tai sitten se on korvattu aspartaamilla tms). Miksi ei voi olla happamaa maustettua jogurttia aivan kuin maustatonkin on? Miksi rahkatuotteissa mainostetaan suurta proteiinimäärää mutta samaan pataan on heitetty hirveä määrä sokeria?”
– Anna

”Pitkille ihmisille pitää järjestää omat katsomot!”
– Heikki

”Miksi illalla ei ikinä väsytä yhtä paljon kuin aamulla?”
– Nea

”Eu:n liittovaltiokehityksen voisi pysäyttää ja palauttaa päätöksenteko kansalliselle tasolle!”
– Henna

”Kumpa kaikki oikeasti herkullinen olisi tosi terveellistä.”
– Milka

”Julkinen liikenne halvemmaksi ja suomalaisten hissikäyttäytyminen sosiaalisemmaksi!”
– Roosa

”Farkut vois kasvaa kropan mukana niin ei tarttis ostaa uusia!”
– Kirsi

”Minä sanoisin että suklaaseen vois kehittää jonku rasvaa polttavan vaikutuksen!”
– Pauliina

”Sen, että ihania naisten kenkiä saisi bigfooteille soveliaina kokoina.”
– Taru

 

Mikä epäkohta tai virhe jäi mainitsematta? Mitä sinä muuttaisit? Sana on vapaa! Vielä kun joku kertoisi, että mihin nämä valitukset muutostoiveineen saa lähettää…

Saako puolison muuttuneeseen ulkomuotoon puuttua?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Muutama päivä sitten salilla treenikollegan kanssa käyty kuulumistenvaihto sai yllättävän käänteen, kun keskustelu ajautui muutaman mutkan kautta tämän vähän vanhemman mieshenkilön naisihanteisiin ja lopulta toteamukseen, ettei hän voisi deittailla liian lihaksikasta naista. Vastasin, ettei siinä ole mitään väärää – jokaisella on oikeus hakea itselleen sellaista kumppania, jonka kokee viehättäväksi myös ulkoisesti. Samaan hengenvetoon lisäsin vielä, että on se vaan hyvä, että olen naimisissa niin ei tarvitse miettiä, että miellyttääkö ruumiinrakenteeni aviomiestäni vai ei. Tähän treenikollegani naapuristepperin päältä heitti tarkentavan kysymyksen, ”näytitkö siis samalta jo silloin, kun tapasit miehesi?”. Tuo kysymys herätti minut miettimään asiaa uudelleen. Ei, en kyllä näyttänyt silloin vuosia sitten ollenkaan samalta. Itse asiassa kehoni on kokenut melkoisen muodonmuutoksen yhdeksän yhteisen vuotemme aikana, kun olen muuttunut hitaasti pullamössöstä atleettiseksi. Eikä kyllä tullut mielen viereenkään, että olisin pohtinut miellyttääkö uusi ulkomuotoni turvonneine lihaksineen mieheni silmää vai ei.

Ryntäsin tietysti heti kotiin päästyäni tiedustelemaan mieheltäni, että olenko ilo silmälle enää laisinkaan, kun en näytä lähimainkaan samalta kuin vuosia sitten, kun hän ensikerran iski minuun silmänsä. Tiesinhän minä sen, että vastaus olisi myöntävä, sillä kyllähän entistä kilpaurheilijaa atleettinen naisvartalo ilahduttaa. Mutta toisaalta olen kyllä melko varma, että mikäli olisin yhdessäolomme aikana lihonnut kolmisenkymmentä kiloa ilman erityistä syytä tai vaikkapa laihduttanut tietoisesti jokaikisen luuni näkyville, olisi näistä kumpainenkin melko kaukana hänen naisihanteestaan ja kaikesta puolisoonsa kohdistuvasta kunnioituksesta huolimatta, olisi hän varmasti puuttunut asiaan ja esittänyt jonkinsortin vastalauseen ennemmin tai myöhemmin. Minä ainakin olisin, jos tilanne olisi toisinpäin.

Onko siinä sitten jotain väärää, että puuttuu puolison muuttuneeseen ulkomuotoon, mikäli se liukuu kovin kauas siitä alkuperäisestä ihastuksen kohteesta? Onhan ihan selvä, että vaikka ihastuessa pääpaino toisen viehätyksessä olisikin muissa kun ulkoisissa piirteissä, niin kyllä sillä ulkonäölläkin on väliä, ainakin vähän. Miksi ulkonäön merkitys sitten häviäisi sen jälkeen, kun heitetään virallisesti hynttyyt yhteen?

On totta, että kun intohimon ja polttavana roihuvan hullaantumisen rinnalle ajan saatossa astuu kumppanuus, kunnioitus, yhteenkuuluvuudentunne ja pintaa syvempi rakkaus, ei lihomisiin tai laihtumisiin enää sillä tavalla kiinnitetä huomiota. Mutta suurissa ulkonäöllisissä muutoksissa on usein kyse muustakin, kuin vain vaatekoon pienenemisestä tai suurenemisesta. Jos luonnolliset syyt, kuten ikääntyminen, raskaus tai muut terveydellisistä seikoista johtuvat muutokset jätetään laskuista pois, löytyy suurien ulkoisten muutosten taustalta niin asenne- kuin elämäntapamuutoksiakin. Ja nämä, ihmisen sisimmässä tapahtuneet muutokset käsikädessä ulkonäön kanssa, ovat mielestäni ihan käypä syy nostaa kissa pöydälle ja käydä pientä kehityskeskustelua. Onko se hulluna hauissuonet pullistellen urheileva puoliso ylipäätään sama ihminen, kuin silloin joskus kauan sitten? Tai se sohvaperunaksi muuttunut aviomies, joka ei enää kirveelläkään suostu lenkille eikä toisaalta enää kyllä mahtuisi vanhoihin verkkareihinsakaan?

Mitä mieltä te olette, tarvitseeko sitä edes miettiä, että miellyttääkö puolisoaan ulkoisesti vielä kymmenen tai kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin vai meneekö puolisolla valitusoikeus umpeen päivänä, jolloin ryhdytään parisuhteeseen? 

Päivän niksi: eroon muurahaisista E951:llä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Se alkaa olla huhtikuu käsillä ja kevät lähestyä kovaa vauhtia. Aurinko herättää henkiin kedot ja kukkaset, pikkulinnut laulavat kirkkaasti, luonto vihertää ja muurahaiset vipeltävät esiin koloistaan etsien ruokaa nälkäiselle kansalle. Aina silloin tällöin käy niin ikävästi, etteivät ahneet muurahaiset tyydy luonnonantimiin vaan löytävät tiensä sisätiloihin, ihmisten eväille. Muurahaisongelma ei toki Suomessa ole aivan niin laaja kuin meillä täällä Kaliforniassa, mutta inhoja yhteentörmäyksiä keittiönkaapeissa, kylpyhuoneen nurkissa, parvekkeella ja terassilla tapahtuu Suomessakin aina silloin tällöin. Mutta eipä hätää, ongelmaan on olemassa ratkaisu – E951, yksi tehokkaimmista joukkotuhoaseista mitä muurahaisten keskuudessa tunnetaan.

Arvaatteko mitä kuvassa on? Makeutusainetta kyllä, mutta myös tehokas väline kemikaaliseen sodankäyntiin muurahaisia vastaan.

 

Moni ehkä huomasikin, kuinka joitakin viikkoja sitten kirosin Facebookissa muurahaisten invaasiota kodissamme. Ilmeisesti ulkona riehunut parin päivän mittainen rankkasade sai tuon salakavalan pikkukansan hakeutumaan kuiviin tiloihin ensin talomme seinien sisään ja sitä kautta sisätiloihin. Ensimmäinen muurahaishavainto tehtiin yläkerrassa, kun tapasin yksinäisen muurahaisen seikkailemassa pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Koska muurahainen harvoin liikkuu yksin, silmäilin tavallista tarkemmin nurkkia ja lattioita seuraavat päivät ja toivoin, että muurahainen olisi vain kulkeutunut vaatteiden mukana ulkoa tai jotenkin onnistunut eksymään sisätiloihin avoimesta ikkunasta. Seuraava muurahainen löytyikin sitten sängystämme, joskin kuoliaaksi liiskautuneena. Eksymisen mahdollisuus voitiin kuitenkin sulkea pois välittömästi, kun löysin viisi vielä elävää muurahaista seikkailemasta yöpöydän alta. Meneillään oli hyvin harkittu ja suunniteltu isku ihmiskuntaa vastaan. Suihkuttelin makuuhuoneen jalkalistat muurahaismyrkyllä, joka esti kyllä muurahaisia tulemasta sisätiloihin, muttei kuitenkaan estänyt muurahaisia vaeltamasta vapaasti seinän sisällä kohti uusia seikkailuja.

Vuorokautta myöhemmin havahduin keittiöstä kuuluvaan miehen mahtipontiseen kiroiluun. Muurahaiset olivat löytäneet tiensä keittiönkaappeihin ja vaikuttivat olevan sairaanloisen kiinnostuneita likööripulloistamme. Seurasi massiivinen kaapin tyhjennys-, pesu- ja myrkytysoperaatio ja sama rumba toistui eri kaappien osalta aina siihen saakka, kunnes löysin liesituulettimen päältä reiän, josta muurahaiset saapuivat keittiöömme buffet-lounaalle. Itse ongelma ei kuitenkaan ollut vielä poissa. Mikään ei estänyt muurahaisia jatkamasta seikkailuaan seinien sisällä ja etsimästä uutta ulostuloaukkoa sisätiloihin.

Päätin yllättää muurahaiset siellä, missä ne sitä vähiten osaisivat odottaa. Keskitin iskuni niiden omalle tontille, uima-altaan vieressä kiemurtelevalle ja talolle päin johtavalle muurahaispolulle. Aikaisemmilla muurahaishyökkäyksillä olin oppinut, ettei pihamaamme muurahaisia suurin osa perinteisistä muurahaisansoista juuri kiinnostanut. Itse asiassa vain yksi ansa oli ollut niille mieleinen, mutta sitäkin tehokkaammaksi populaationkarsijaksi oli osoittautunut ruokakaupan leivontahyllystä löytynyt makeutusaine –aspartaami. Jos ei tuon hermomyrkyn maine ihmisravintona ole ollut kovin ruusuinen aikaisemminkaan, ei tämä niksi mainetta ainakaan paranna. Aspartaami nimittäin tappaa muurahaisen silmänräpäyksessä.

Tyhjensin muutaman pikkupussillisen aspartaamia muurahaisten kulkuväylän laitamille ja toivoin, että niiden kiinnostus kääntyisi keittiöön pyrkimisen sijaan tuohon valkoiseen jauheeseen. Vielä illalla pulveriröykkiö näytti harmikseni koskemattomalta, mutta mennessäni seuraavana aamuna tarkistamaan hermomyrkyn menekkiä, huomasin sen kostuneen kasteesta ja muuttuneen tahmeaksi. Tästä kostuneesta mössöstä muurahaiset sitten innostuivat! Iltaan mennessä kaksi pussillista aspartaamia oli kadonnut kuin tuhka tuuleen muurahaisten kuljetettua sitä ahnaasti pesäänsä. Pesässä vietetyt ruokaorgiat olivat ilmeisesti tuottaneet tulosta, sillä muurahaisia ei ole sen koomin näkynyt talon lähistöllä. Voinen siis julistaa takapihan muurahaiskommuunin tuhotuksi tällä erää.

On muuten sanottava, että sen jälkeen kun ensimmäisen kerran käytin aspartaamia muurahaisten tappamiseen, on dieetti-limujen juomiseni vähentynyt entisestään. Jos aspartaami tappaa vuorokaudessa kokonaisen muurahaisyhteistön, ei se voi ihan hyvästä olla ihmisellekään.