Se on metka sana tuo ei. Sen merkitys opitaan jo taaperona, että ei on ei ja sillä siisti. Ei ota, ei mene, ei koskeja ei nyt. Mutta kun ikää tulee lisää, tapahtuu joidenkin ihmisten ymmärrykselle jotakin mystistä. Sanan eimerkitys alkaa hämärtyä, sen ehdottomuus taipua ja pian eitä käytetään sanojen ehkä, en oikein tiedä, kysy vielä viidesti ja myönnyn tai jopa kyllä tilalla.

Otetaanpa esimerkki tosielämästä:

Tässä muutama päivä takaperin törmäsin ihmiseen, joka oli kadottanut sanan ei todellisen merkityksen. Oli jokaviikkoisen hieronnan aika ja koska jouduin odottamaan hetken pääsyäni hierojan käsittelyyn, päätin piipahtaa viereisellä kirpputorilla. Marssin tyhjään liikkeeseen ja kävin käsiksi farkkuhyllyihin, kun näin sivusilmällä jonkun ilmestyvän taakseni. Pian takaani kuului miehen ääni, joka kysyi mielipidettäni kädessä roikottamaansa naistenpaitaan. Oivalsin samantien, että mies oli todennäköisesti seurannut minua jo ulkoa eikä todellakaan ollut silmäilemässä vaatteita. Ajattelin, että totuudenmukainen mielipide tuosta paidasta ehkä tappaisi hänen lähestymisyrityksen alkuunsa ja totesin, että paita oli ruma, näytti halvalta ja sen materiaali oli epämukava. Käänsin selkäni ja keskityin nyt True Religionin farkkuihin, jotka olivat lähes käyttämättömän näköiset, todennäköisesti sopivat ja maksoivat alle kaksikymppiä. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt haluttomuuttani jatkaa keskustelua vaan aloitti pitkän monologin elämästään. Periaatteessa olen aina valmis juttutuokioon tuntemattomien kanssa, mutta kyseisen jutustelun luonne oli turhan läpinäkyvä. Halusin mennä sovittamaan farkkuja, mutta tiesin jo etukäteen, että tuo mies, joka muuten oli ehtinyt esitellä itsensä Simoniksi, olisi taatusti jäänyt notkumaan sovituskoppien läheisyyteen makutuomariksi. Ärsytti.

Siirryin hyllyltä toiselle ja tyyppi seurasi sitkeästi perässä. Lopulta hän kakisti suustaan kysymyksen: lähtisinkö kahville tai jotain? Vastasin, että en, ei kiitos. Seurasi pitkä eipäs-juupas-keskustelu, jonka aikana käytiin läpi faktat, että olen naimisissa, en ole kiinnostunut, en halua ja olisi tässä vähän kiirekin. Mies jatkoi tivaamistaan, että voisiko kuitenkin soitella minulle, ihan kaverina vaan tottakai, ja minä vastasin, että ei ja se todella tarkoittaa ei. Koska painokkaatkaan sanani eivät tuntuneet tehoavan, laskin vastentahtoisesti löytämäni farkut kädestäni, ilmoitin, että täytyy mennä, poistuin nopeasti liikkeestä ja syöksyin sisään hierontapaikan ovista. Kului kymmenisen sekuntia ja aivan kuten aavistelinkin, sen lisäksi ettei mies ymmärtänyt puhetta, hän ei myöskään ymmärtänyt tekoja. Hän pyöri aikansa jalkakäytävällä liikkeen edessä, tähyili parkkipaikalle ja haroi hermostuneesti tukkaansa. Kiitin mielessäni hierontapaikan tummennettuja ikkunoita.

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun käyn samankaltaista eipäs-juupas-väittelyä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muistatte ehkä vielä sen surkeimman iskuyrityksen ikinä, josta taannoin kirjoitin? Tuohon sinnikkääseen yrittäjään olen sitemmin törmännyt useampaankin otteeseen ja jatkamme eipäs-juupas-tivaamista aina siitä, mihin se edelliskerralla on jäänyt. Can I have your number? No. Please? No. C’mon!NO!!! But I want to call you. Holy f**, NO. Tämä totaalinen ei-sanan ymmärtämättömyys ei rajoitu pelkästään tänne Yhdysvaltoihin. Samaa tivaamista on käyty miesten kanssa myös Suomessa, pienemmillä paikkakunnilla, isommilla paikkakunnilla, vapaa-ajalla, töissä, internetissä ja maitokaupassa. Ja kyllä minä sen ymmärrän, että pitäähän sitä yrittää, sillä muuten jää ilman ja yrittäisin minäkin jos tarvetta olisi. Mutta kun vastapuoli toteaa jatkotoimenpide-ehdotukseen empimättä, että ei kiitos, voidaan toki keskustella vielä hetki säästä tai vaikka maitovalaista, mutta jatkon kannalta keskustelu on sitten siinä. Ei tarkoittaa ei.

Tuo muutaman päivän takainen tapahtuma kiukutti vielä hieronnan jälkeenkin. Mikä hiton kaapeli osalla miehistä on korvien välistä löysällä? Aikani miehiä kirottuani heräsi kuitenkin mielessäni epäilys, jonka jo Matti ja Teppo aikoinaan oivalsivat – kaiken takana on nainen. Mitä jos naiset ovatkin itse syypäitä siihen, ettei osa miehistä tunnu ymmärtävän ei-sanan merkitystä edellä mainituissa tilanteissa? Vaikka itse olenkin rehdin ja suorantoiminnan naisia, tykkää osa naisista pelailla. Ollaan vähän etäisiä, laitetaan mies töihin, esitetäänvaikeasti tavoiteltavaa. Toisin sanoen teeskennellään ensin, ettei olla kiinnostuneita, sanotaan ei ja ajatellaan, että jos mies on nyt tosissaan kiinnostunut, niin hän kysyy kyllä uudelleen. Kun kysymys sitten toistuu, sanotaan taas ei ja toistetaan sama rumba. Kolmannella tai neljännellä kerralla annetaan viimein periksi ja ei muuttuu myöntäväksi vastaukseksi. Koska miehet eivät ole niin tyhmiä etteivät ymmärtäisi pelin sääntöjä, he kyllä tietävät, että ei tarkoitti alunpitäenkin, että kysy vielä pari kertaa niin vastaan myöntävästi.

Onko siis mikään ihme, ettei ei enää tehoa? Että kiitos vaan, te vaikeasti tavoiteltavat naiset, kun jäin ilman hyviä ja halpoja farkkuja.

Täällä Lilyssä oli kuulemma viime viikolla jokin ruokailutottumus-kohu. Olin kuitenkin tyttöjen juttuja tehdessäni sen verran kiireinen, että onnistuin missaamaan tuon aiheen keskusteluineen täysin, joten ei nyt mennä siihen. Mutta tuon kohun jälkipuinteihin minä ehdin mukaan ja erityisesti kiinnostukseni heräsi silloin, kun ryhdyttiin pohtimaan bloggaajan ja lukijan välistä kanssakäymistä. Emmi tuossa naapuritontilla avasi asiaa hienosti ja mikäli sallitte, voisin tiivistää Emmin kirjoituksen yhteen lauseeseen: Blogin kirjoittajan ja lukijan välinen kanssakäyminen on bloggaamisen suola. Ja tämä on aivan totta, mutta lisäisin vielä perään, että joskus sitä suolaa on vaikea maistaa, kun koko keitos maistuu mädiltä kananmunilta.

Puhtaasti palautetta ja rakentavaa kritiikkiä antavien ja mielipiteidenvaihtajien lisäksi blogien kommenttibokseissa on yhä enenemissä määrin vilahdellut ihan omanlaistaan kommentoijakuntaa;väärinymmärtäjiä, jahtaajia ja vänkääjiä. Enkä puhu nyt vain omaa blogiani kommentoineista ihmisistä vaan seuraamistani blogeista yleisesti. Myönnetään, että näiden kommentoijien vuoksi olen joskus itsekin kyseenalaistanut koko bloggaamisen mielekkyyden ja harkinnut hetken, jos en nyt rukkasten naulaan laittamista, niin niiden päällä tasajalkaa hyppimistä ainakin.

***

Puhutaanpa ensin väärinymmärtäjistä. Väärinymmärrykset sinänsä ovat inhimillisiä ja tätä tapahtuu kaikille. Joskus teksti yksinkertaisesti vain luetaan huolimattomasti, teksti voidaan omien ennakkoluulojen vuoksi tulkita väärin, joskus kuvitellaan näkevämme rivien välissä jotain mitä siellä ei oikeasti ole ja joskus kirjoittaja nyt vaan ilmaisee itseään huonosti. On siis täysin luonnollista, että väärinymmärryksiä tapahtuu etenkin täällä blogimaailmassa, jossa tekstin lukuaika halutaan pitää maksimissaan yhden kahvikupillisen mittaisena.

Ammattimaisen väärinymmärtäjän tunnistaa kuitenkin siitä, että bloggaajan tarkentaessa sanomaansa, jatkaa hän sitkeästi väärinymmärtämistään kaikesta rautalangan vääntämisestä huolimatta. Hän näkee piilotettuja viestejä rivivälien lisäksi myös kirjainten väleissä ja juuri kun kirjoittaja ajatteli, että tätä ei ainakaan voisi ymmärtää väärin, hän tulee ja tulkitsee tekstin tavalla, jollaiseen tavalliselta kuolevaiselta vaaditaan taikasieniä enemmän kuin saavillinen.

Vakavasti puhuen, rasittavuuteen asti asioita väärinymmärtävä ihminen on usein keskustelun aiheen suhteen syystä tai toisesta erityisen herkkä eikä hän tunteiden myllätessä pysty salaliittoteoriansa takaa näkemään vaihtoehtoa, että hän olisi yksinkertaisesti ymmärtänyt asian laidan täysin väärin. Väärinymmärrysten suhteen olen ottanut tiukan ja ehkä vähän tylynkin linjan. Teroitan sanomaani ja korjaan väärinymmärrystä vain kerran. Mikäli väärinymmärtäjä ei tämänkään jälkeen hyväksy ymmärtäneensä väärin, annan olla.

***

Sitten se toinen ihmisjoukko, vänkääjät. Tällainen ihminen on monille tuttu ihan jokapäiväisestäkin elämästä. Tiedättehän, se sellainen, joka näkee siinä pienimmässäkin asiassa syyn vänkäämiselle, jolle on täysin mahdotonta antaa tyydyttävää vastausta ja jonka on pakko saada sanoa aina se viimeinen sana.

Täällä blogimaailmassa vänkääjä naamioi usein ensimmäisen puheenvuoronsa tavalliseksi mielipiteenilmaisuksi, joskin usein kärkkääksi sellaiseksi. Keskustelun lähtiessä käyntiin paljastuu pian, että vänkääjältä puuttuu kyky empatiaan tyystin. Hän jyrää eriävät mielipiteet, kieltäytyy kuuntelemasta eriäviä näkökulmia ja kaikki, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat väärässä.

Empatian puutteestaan huolimatta, vänkääjällä on mielestään kyky nähdä niin bloggaajan kuin kanssakommentoijienkin pään sisälle. Tämän kykynsä varjolla he mielellään kertovat mitä muut oikeasti ajattelevat, vaikka muut yrittäisivätkin vakuutella, ettei vänkääjän analyysi pidä paikkaansa. Ja juuri tässä menee mielestäni se raja, jossa vänkääjä menee liian pitkälle. Toisinaan vastapuolen tapa ajatella asioita on niin kaukana omasta ajatusmaailmasta, ettei toisen kenkiin astuminen ole vaan millään mahdollista. Vänkäämisen sijaan tällaisessa tilanteessa tulisi kyetä vetämään syvään henkeä ja muistaa se tosiseikka, että me emme voi eikä meidän edes tarvitse ymmärtää kaikkia, mutta voimme silti hyväksyä.

***

Ja vielä viimeisenä se ehkä kaikkein inhottavin blogimaailman kommenttiboksien ilmiö – jahtaajat. Jahtaajaa risoo, jos ei nyt koko maailma, niin lukemansa blogi nyt ainakin. Ja niin paljon kuin se risookin, on jahtaajan pakko palata lukemaan sitä kerta toisensa jälkeen. Varsinaisen sisällön sijaan jahtaaja keskittyy etsimään virheitä ja tekemään kaikkensa, jotta saisi jallitettua bloggaajan ansaan ja aseteltua tämän mahdollisimman huonoon valoon.

Virheiksi lasketaan niin kirjoitusvirheet, vääränlaiset ajatusmallit, epätarkat faktat, huonosti laitetut hiukset kuin myös finni otsassa. Jahtaajalle tuomitsemisen ja ilkeilyn syyksi riittää myös se, että bloggaaja toimii eri tavalla kuin hän itse. Erilainen tapa kasvattaa lapsia, hoitaa koiraa, treenata, laittaa ruokaa, sisustaa, pukeutua, meikata ja pestä vessa ovat kaikki virheitä ja jahtaajalle kuin tuulessa liehuva punainen vaate, jonka nähtyään ei verbaalista oksennusta pidättele mikään.

Jahtaajan avautumispaikaksi ei useinkaan riitä pelkkä blogin kommenttiboksi, sillä hän tietää, että suuri yleisö tavoitetaan keskustelupalstoilla. Ja juuri tämä, bloggaajan nalkkiin saaminen ja internetin syövereissä mustamaalaaminen saa jahtaajan tuntemaan olevansa elossa ja parempi kuin se bloggaaja, joka ei jumankauta osta edes vapaan kanan munia ja on satavarmasti piilohomo, syömishäiriöinen ja jonka lapsetkin on väärin kasvatettu.

***

Mielipiteidenvaihdon ja ylläolevien ilmiöiden raja ei ole edes erityisen häilyväinen. Sitä pitäisi ymmärtää aika nopeasti törmänneensä sähköaitaan, kun vastapuolta loukataan tietoisesti, empatialla pyyhkäistään takapuolta eikä edes haluta yrittää ymmärtää miksi joku kirjoitti niin kuin kirjoitti. Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita sitä, että kaiken blogikeskustelun tulisi olla vaaleanpunaista pumpulia, päinvastoin. Keskustelu saa olla vilkasta, tulikivenkatkuista ja kärkästäkin. Kuten aikaisemminkin olen sanonut, eriävät mielipiteet, kritiikki ja erilaiset näkökulmat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja opettavaisia ja toisinaan käy jopa niin, että se omakin mielipide asioiden suhteen muuttuu keskustelun edetessä. Mutta samalla tavalla, kuin bloggaajan tulisi vielä hetkeksi pysähtyä ennen julkaisu-napin painamista, tulisi kommentoijan miettiä hetki ennen kommentin jättämistä. Täällä blogimaailmassa viihtyminen on meidän kaikkien vastuulla.

Anteeksi, tämän tekstin lukemiseen ja pureskeluun ei nyt tainnut ihan se yksi kahvikupillinen riittää.