Tankkauspäivänä syötyä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin oli lauantai, treenivapaa ja tankkauspäivä. Olin mietiskellyt pitkin viikkoa, että mitä kaikkea haluaisin tankkausateriallani syödä. Mielessä kävi niin pizzat, pastat, kiinalaiset kuin pihviateriatkin, mutta lopulta eniten makunystyröiden nykimistä aiheutti ajatus meksikolaisesta ruoasta. Olimme koko lauantain tien päällä ja pysähdyimme lopulta syömään ennalta tuntemattomaan meksikolaisravintolaan, jonka listalta löytyi amerikkalaistuneen meksikolaishötön sijaan autenttista etelä-Meksikolaista ruokaa. Ja voi nam mitä herkkuja listalta löytyikään!

Eikö näytäkin herkulta? Ai ettei oikein saa selvää? No, katsotaanpa lähempää:

Paistettuja heinäsirkkoja. Tarkempaa lajimääritystä en tullut kysyneeksi, mutta sirkka kuin sirkka. Ja kyllä, kaikista maailman vaihtoehdoista päätän viikon nälkiintymisen jälkeen syödä hyönteisiä. Mutta kyllä kannatti. Olivat nimittäin hyviä ja sopivan rapsakoita.

Helppo hymyillä kun tietää, että kohta saa ruokaa.

Olen aina suhtautunut uusien ruokalajien kokeiluun seikkailumielellä. Ja jos jossain on ollut mahdollista kokeilla jotain uutta, olen yleensä aina tarttunut tilaisuuteen, vaikka se sitten olisikin kuulostanut vähän epäilyttävältä ihmisruoaksi. Mutta jos joku on suurta herkkua jossain päin maailmaa, niin mistä tiedän, ettei se ole suurta herkkua minunkin mielestäni ellen kokeile? Vaikka kyllä minullakin on pari rajoitusta ruokien suhteen. Hämähäkkejä, tai mitään mikä on vielä elossa, en taatusti syö. Tai no, jos se hämähäkki olisi oikein lihaisa, trimmattu ja pitkään haudutettu, niin ehkä sitten.

 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille (ja hyvää ruokahalua)!

Tässä ja nyt. Ja nyt. Ja nyt.

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tänään olisi tarjolla puhdasta ajatuksenvirtaa, ilman suunnittelua, suurta sanomaa, pilkunviilausta tai punaisen langan löytämistä. Ajatuksia siinä järjestyksessä, kun ne mieleeni tulevat sekä muutamia enemmän, tai kuitenkin todennäköisemmin vähemmän asiaan liittyviä kuvia päivän varrelta. Eli aloitetaanpa!

***

Idea tästä postauksesta syntyi hetki sitten suihkussa. Se onkin muuten jännä, että saan yleensä juuri suihkussa ne parhaat ideat. Ei tosin sillä, että juuri tämä idea kuuluisi siihen parhaimmistoon, mutta kuitenkin. Sepä siinä suihkussa sitten onkin ainoa mukava asia. Minä nimittäin inhoan sitä veden kanssa läträämistä. On märkää ja kylmä. Toiset kuulemma nauttii kaikista niistä naisten jutuista; kuorinnoista, kymmenen minuuttia päässä pidettävistä hiusnaamioista ja mistä lie villojen trimmaamisesta. Minä en, koska edelleen – märkää ja kylmä.

Joojoo, ihanaa luksusta ja lässynlää. Kidutusta se on, seistä nyt märkänä kylmässä suihkussa kymmenen minuuttia mokoma tökötti päässä.

***

Lounasaika. Tänään syödään lohta ja sitruunariisiä. Tuo riisi kuulostaa tosi hienolta, mutta todellisuudessa tein sen jo viime viikonloppuna ja olen syönyt sitä koko viikon milloin kanan, milloin kalan ja milloin lampaan kera. Riisissä käytetyt sitruunat on muuten poimittu ihan omasta puusta! On luomua kuulkaa, hyvä jos kasteluvettä on muistettu antaa.

Eilinen… eipäs kun tämän päivän lounas.

***

Jospa sitä sitten raahautuisi työn äärelle. Tai no, tässähän minä jo olen, senkus suljen tämän Lilyn ja availen asiaan kuuluvat ohjelmat. Nämä perjantait ovat outoja päiviä. Normaalisti olen työn touhussa viimeistään yhdeltätoista, mutta perjantaisin työpäivän aloitus venyy aina iltapäivän puolelle. Nytkin kello on jo kaksi. Mitä ihmettä olen taas värkännyt koko aamupäivän? Heräsin kuitenkin jo ennen seitsemää.

***

Tunti hommia pulkassa ja taitaa olla tauon paikka. Tukka pitäisi kuivata ja voisi vaikka pukea vaatteetkin päälle ennen kuin lähden taas salille ja on uuden suihkukeikan paikka. On muuten älytöntä, että päivästä menee kolmisen tuntia ensin treenaamiseen ja sen jälkeen vielä helposti tunnin verran suihkussa käymiseen ja tukan föönaamiseen. Ei ihme, että olen pikkuhiljaa luopunut meikkaamisesta täysin arkipäivinä.

Pakollinen blogi-selfie. Aamu-, päivä- ja iltanaama.

***

Voi argh. Hormoonihärö. Finnejä leuassa. Mmmgghhh. Ei tässä muuta. No, tuijotellaanpa taas töitä eikä peiliä.

***

Välipalaa! Olen niin onnellinen löydettyäni lähistöltä ruokakaupan, joka myy latvialaista rieskaa! Ovat vieläpä tehneet siitä vähähiilarisen, proteiinilla pumpatun version, josta saa aikaiseksi mainion välipalan. En nyt ehtinyt ottaa lounasleivästä kuvaa, on nimittäin tuo ruokahalu taas ihan kohdillaan tankkauspäivän lähestyessä. Mmm… mitähän kaikkea sitä huomenna söisi? Ruisleipää aamupalalla? Myöhästyneen laskiaispullan? Kuolaan kohta päälleni…

***

Ja niin lähti vihoviimeinen sähköposti töihin odottamaan, että joku sen lukee maanantaina. Ja hyvänen aika, minullahan on ylimääräistä aikaa ennen päivällistä ja päivän toista treeniä! Mutta miksi, oi miksi nyt, kun olisi aikaa, maailma avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, tulee mieleeni vain alakerran lattian moppaaminen? Että voi olla synkkää kotirouvan elämä.

Tajusin tänään lärviä rasvatessani, että olen näemmä kovasti merkkiuskollinen. Olin muuten lentää pyrstölleni Helsingin Stockmannilla, kun näin mitä nämä siellä maksavat. Voin kertoa, etten ole itse maksanut yhdestäkään purnukasta yli viittätoista taalaa.

 

***

Olin jo nappaamassa blogiin kuvaa päivällisestäni, kun tajusin, että minähän kuvasin tuon thaimaalaisittain valmistetun kanan jo eilen Instagramiin. Olen siis syönyt tänään jokaisella aterialla täsmälleen samaa ruokaa kuin eilen. Toisin kuin monelle muulle, itselleni tämä ei juuri tuota hankaluuksia. Se eilinen hyvä ruoka on hyvää vielä tänäänkin ja todennäköisesti aina siihen saakka, kunnes se kävelee itse ulos jääkaapista.

***

Muistatteko muuten sarjaa Tyttökullat? Tässä salille lähtöä odotellessa tulin katselleeksi muutaman jakson vuodelta -85 (joo, yhdellä miljoonasta kanavasta se pyörii täällä vieläkin…) ja voi elämä, sehän oli oikeasti tosi hauska sarja näin aikuisiällä katsottuna! Silloin lapsena puolet vitseistä meni yli hilseen.

***

Ja sitten se sali, viimeinen treeni ennen lepopäivää. Jotenkin en millään saa enää tuosta viimeisestä treenistä irti kaikkea mitä haluaisin. Ja jostain syystä en millään pääse perjantaisin salille kuin vasta kahdeksalta illalla. Reilua tuntia myöhemmin minut jo hätisteltiinkin ulos, joten ne treenin loppuun kuuluvat intervallit jäi nyt sitten tekemättä. Tänään olin ihan oikeasti ”salil eka, salil vika”.

***

Koska voin melkein vannoa, että tästä eteenpäin ei elämässäni tule tämän vuorokauden aikana tapahtumaan enää mitään merkittävää, saati sitten syntymään yhtään julkaisukelpoista ajatusta, päätän aivopiereskelyni tällä erää tähän. Ehkä opitte minusta tämän myötä jotain uutta, kuten esimerkiksi sen, että jos en oikeasti panosta juttujen sisältöön, ei höpinöissäni ole päätä eikä häntää, ei edes niitä parhaita rintapaloja. Ai mutta hei, on minulla teille selkä- ja olkapalat:

 

Kivaa viikonloppua sinne maailmalle! Seuraavalla kerralla (toivottavasti) jotain järkevämpää!

Kun salirotta päätyi sohvalle katsomaan majavadokumenttia

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kehon toiminnan monimutkaisuus sekä kropan ja pään välinen kauhun tasapaino eivät kai koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Sitä on kasvattanut, työstänyt, säätänyt ja kääntänyt kehoaan jo yli 30 vuotta ja siltikin tuntuu kuin olisin omassa kropassani enemmän matkustajan kuin herran roolissa. Niinpä tämä matkaaja matkusti tahdostaan riippumatta viime viikonlopun pitkälti vaakatasossa, kun kroppa komensi minut sen enempää neuottelematta sohvalle, jos ei nyt selvällä suomen kielellä, niin kehonkielellä sitten ainakin.

Syy outoon käytökseen löytyi kropan jatkeena olevasta pakollisesta pahasta – päästä, joka täyttyi heti alkuviikosta työstressillä ja millä lie hormonaalisella pinnankiristyksellä. Ja niin se vain on, että jos kehon ja pään välisessä symbioosissa toinen osapuoli sakkaa, ei toinenkaan toimi täysillä akuilla alkua pidemmälle. Kun pää lakkaa toimimasta, hidastuu keho ja kun keho lakkaa toimimasta, hidastuu pää. Mutta niin otti vanhalta konkariltakin taas yllättävän monta päivää tajuta missä mättää. Ahaa-elämystä odotellessa ehdin hakata päätäni seinään kaiken kaikkiaan neljä pitkää päivää. Treeneihin meno ei huvittanut, treeneissä ei naurattanut eikä edes treenin jälkeen hymyilyttänyt. Kropan olisi pitänyt olla täynnä virtaa palautteluviikon jäljiltä, mutta väsytti, keskittyminen herpaantui eikä vetoa tuntunut millään riittävän kaksiin treeneihin päivässä, hyvä nyt jos yksiin. Epäilin tulevani kipeäksi tai ainakin lähestyväni ylikuntoa, mutta syke tuntui normaalilta ja olo terveeltä, vaikkakin väsyneeltä. Ehkä se motivaatio loppui nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen kuin seinään, ilman varoituksia? Ehkä minua ei vaan enää kiinnosta treenaaminen ja tämä riivatun dieetti? Yht’äkkiä teki mieli Fazerin sinistä enemmän kuin kertaakaan koko dieetin aikana. Alkoi tosissaan huolestuttamaan.

Kun sitten koitti perjantai ja pahin työpaine putosi harteiltani aineiston lähtiessä painoon, veti kroppa minut väkisin aamutreenin jälkeen sohvalle. Nousin aamupäivän aikana kai kerran syömään ja palasin takaisin sohvatyynyjen välissä olevaan tukikohtaani. Päivä kääntyi iltapäiväksi eikä olo ollut muuttunut tippaakaan aktiivisemmaksi. Söin ruokailusuunnitelmani mukaisen välipalan, sitten päivällisen ja katsoin pari jaksollista Kauniita ja Rohkeita ihmetellen, mitä Taylorin naamalle on tapahtunut. Tässä vaiheessa olin jo luopunut ajatuksesta, että saisin perjantain aikana tehtyä mitään hyödyllistä, makasin vain ja katsoin nyt Dallasia. Tuntia ennen salin sulkeutumista sain ylipuhuttua itseni iltatreeneihin lupaamalla, ettei minun tarvitsisi tehdä enempää kuin pystyn ja että huomenna pitäisin väli- ja tankkauspäivän. Melko vaatimattoman ja päänsäryn säestämän treenin jälkeen palasin sohvalle, jolta siirryin sujuvasti puolenyön aikaan sänkyyn melatoniinipillerin avustuksella. Nukuin ennätykselliset kahdeksan tuntia, söin pannukakkuja tankkauspäivän aamupalaksi ja siirryin tuttuun paikkaan sohvalle ja otin päivän ensimmäiset torkut. Lopulta makasin vaakatasossa aina siihen saakka, kunnes tuli aika tavata ystäviä illallisen parissa. Ja todentotta, ruoka oli varmasti ainoa asia, joka siinä tilassa sai minut liikkeelle. Nelisen tuntia myöhemmin, vatsa risottoa ja crème brûléeta täynnä, palasin sohvalle. Nyt televisiosta tuli dokumentti majavasta.

Aihetta löyhähkösti sivunnut pannukakkuaamupala. Tai siis, ehkä neljäsosa siitä.

 

Niin valkeni sunnuntai ja sängyn pohdalta heräsi se vanha tuttu A. Sinivaara, joka lähtee treeneihin intoa täynnä ja joka normaalisti täytyy puoliväkisin pakottaa hetkeksi sohvalle vaakatasoon. Edellispäivien melankolia oli lopullisesti taputeltu maanrakoon, kun nykäisin salilla parin tunnin jalkatreenin hyvällä meiningillä. Ja niin opin taas itsestäni jotain uutta. Se kun ei olekaan aina kroppa, joka vaatii treenitaukoa ja palautumista. Toisinaan, vaikka kroppa olisi millaisessa hirmuvireessä tahansa, vaatii pää lepoa ja niitä typeriä saippuasarjoja ja majavadokumentteja sohvan pohjalta nautittuna. Syynä ei välttämättä ole pikkustressiä tai hormoonihuuruja kummempi vinttikammarin ylikuumeneminen, mutta jo pienikin v-käyrän kohoaminen voi viedä treeneistä kaiken puhdin ja kiinnostuksen. Ja todentotta, silloin on parempi antaa itselleen armoa.

Jalkapuntti, joka karisti loputkin melankolian rippeet korvien välistä.

 

Täytyy sanoa, että on tämä reilun 65 kilon lihapaketti vaan melkoinen syteemi ylläpidettäväksi ja huolehdittavaksi. Juuri kun olen yrittänyt opetella kuuntelemaan kehoa ja sen enemmän ja vähemmän hienovaraisia viestejä levon tarpeesta, pitäisi osata kuunnella vielä päätäkin, joka ajatuksenjuoksuineen on vielä heikommin luettavissa kuin kroppa ja joka nyt muutenkin huutelee tämän tästä mitä sattuu. Kun kroppa kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmoittelee levon tarpeesta kipuna, lihasjumina ja heikotuksena, saattaa päätä vain oudosti kiristää ohimosta, mieli olla vähän maissa ja suklaa houkuttaa tavallista enemmän. Ja mistä senkin tietää, milloin pää haluaisi vain lorvailla ja milloin pieni hermolepo tulisi oikeasti tarpeeseen? No, minun kohdallani ainakin siitä, että kaikista viidestäsadasta kanavasta päädyn katsomaan juuri Kauniita ja Rohkeita. Se on aika varma merkki siitä, että viimeinenkin intiaani on jättämässä kanoottia.

Ei ketään kuitenkaan kiinnosta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

On jokseenkin inhimillistä kyseenalaistaa asioiden mielekkyyttä aina silloin tällöin, olipa kyse sitten urheilusta, työnteosta, parisuhteesta tai vaikkapa bloggaamisesta. Intohimosta blogin kirjoittamiseen huolimatta, käy mielessäni aina välillä, että onko tässä mitään järkeä. Mitä vanhemmaksi blogini on tullut, sitä enemmän olen ryhtynyt kirjoittamaan lukijaa silmällä pitäen, mutta pysytellen kuitenkin niissä aiheissa, jotka itse koen mielekkäiksi. Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, on tästä aiheutunut pientä suorituspainetta, epävarmuutta ja joskus kai stressiäkin. Mielessäni kummittelee epävarmuus siitä, että jos nyt kirjoitan tästä tai tuosta, ehkä itselleni tärkeästä, mutta maailmalle melko yhdentekevästä aiheesta, niin kiinnostaako se ketään? Ja mikäli ei, niin mikä järki on käyttää kaikki tämä aika tekstien hiomiseen ja kuvien ottamiseen? Saanko tästä siinä tapauksessa mitään enää itsekään? Mitä jos teenkin tätä aivan turhaan?

Noista tuntemuksista huolimatta päädyn tämän tästä kirjoittelemaan maailmankaikkeuden kannalta varsin turhista asioista, taivastelemaan vuorien kauneutta tai ihmettelemään kahvinjuontitottumuksiani, vaikka julkaisu-nappia painettuani pieni epävarma ääni sisälläni sanookin, että tuskin tämä edes kiinnostaa ketään, ihmiset kun haluavat lukea mediaseksikkäistä aiheista, nähdä vähäpukeisia treenikuvia ja provosoitua veitsenterävistä mielipiteistä.

Sitten se tapahtui. Olin juuri kirjoittanut, kuinka kiipesin kukkulalle ja ajatellut jutun julkaisun jälkeen, että hittojako tämmöisiä kirjoittelen, ettei ihmisiä varmasti voisi vähempää kiinnostaa kotirouvan lenkkeily jossain Jumalan selän takana, kun sähköpostiini saapui yllättävä viesti:

 

”Sinut on valittu ehdolle kevään Aussie Blog Awards -gaalan Readers’ Choice -kategoriaan.”

Hymyilin kai tyhmänä koko aamun. Tuo viesti sähköpostissa kuittasi kaiken epävarmuuden kertaheitolla.Ihmisiä kiinnostaa sittenkin. Siis kiitos teille kaikille lukijoille, teille, jotka olette olleet mukanani ja mielessäni viimeiset 2,5 vuotta. Turha tässä on enää väittää, että tekisin tätä ilman teitä, että Onnenpäivää olisi ilman sen lukijoita. Jo pelkkä ehdolla olo on tunnustuksena sellainen, että se tekee kaikesta tästä vaivannäöstä sen arvoista.

Nyt on teidän tilaisuutenne vaikuttaa edustamani kategorian voittajaan.Ehdolla on monia huippusuosittuja ja hienoja blogeja, joten Onnenpäivä painii varsin komeassa seurassa. Mikäli tunnet, että Onnenpäivä on kuitenkin se, joka tunnustuksensa eniten ansaitsee, anna äänesi täällä ja vinkkaa asiasta myös kavereille. Äänestäminen todella kannattaa, sillä kaikkien äänensä antaneiden kesken arvotaan luksusristeily (arvo 600 €) sekä Aussien tuotepaketti. Voittaja julkistetaan 11.4.2014 järjestettävässä palkintogaalassa.

Mielelläni tapaisin teidät kaikki gaalan virallisilla jatkoilla Helsingin Kellohallissa klo 22-02, jonne kaikki 18 vuotta täyttäneet ovat tervetulleita, mutta valitettavasti tämän vuoden matkabudjettini ei taida antaa myöten yhteen ylimääräiseen Suomen matkaan. Näin ollen joutunen jättämään sekä palkintogaalan että jatkokekkerit välistä, ellei sitten jostain takavasemmalta ilmesty yllättävää sponsoria, joka matkani mahdollistaisi (vink, vink lentoyhtiöt ja matkatoimistot, elämänne tilaisuus saada näyttävää näkyvyyttä!). Ihmettä odotellessa jatkanen samaan tyyliin kuin ennenkin. Kiitos ja anteeksi.

Yllättävän kallista

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Yhdysvaltoja pidetään usein Suomeen verrattuna suoranaisena halpamaana. Ja onhan se tottakin; monet suomalaisen tuloista leijonanosan vievät kustannukset, kuten nyt vaikkapa auto tai polttoaine, ovat tällä mantereella huomattavasti halvempia. Eikä ole ihme, että kaikki Suomesta tulevat vieraamme matkaavat tänne yhdellä vaatekerralla ja palaavat kotiin laukut painorajan ylärimaa hipoen. Vaatteet, kengät, laukut ja kosmetiikka ovat sen verran halpaa oikeista paikoista ostettuina, että vielä yli neljän täällä asutun vuoden jälkeenkin jaksan hämmästellä asiaa.

Mutta eipä niin paljon halpaa etteikö jotain kallistakin. On ihan yleisesti tiedossa, Suomessa saakka, että terveydenhoidon ja terveysvakuutuksien kustannukset hipovat tässä maassa pilviä. Mainittakoon tästä esimerkkinä vaikkapa lapsen saaminen kaikkine neuvolakäynteineen ja synnytyksineen, jonka seurauksena tiskiin pamahtaa 30 000 – 50 000 dollarin suuruinen lasku. Tästä keskiverto-amerikkalainen maksaa itse noin kolmasosan ja vakuutusyhtiö kuittaa loppusumman. Ja voin kertoa, ettei se terveysvakuutuskaan ole ihan ilmainen. En siis potenut lainkaan huonoa omatuntoa käydessäni vilauttamassa pikkuviallista polveani Lakersin koripallojoukkueen polvispesialistille. Vaadin palvelua koko rahalla, hitto vie, koko rahalla.

Terveydenhuollon, vakuutuksien, koulutuksen tai Kaliforniasta omistusasunnon hankkimisen lisäksi on jokapäiväisessä elämässä paljastunut yksi jos toinenkin yllättävän kallis asia. Näistä seuraavaksi pieni listaus jotta teillä siellä Suomessa on pikkuisen parempi mieli, kun seuraavan kerran maksatte ylihintaa Coors lightista tai Michael Korsin käsilaukusta.

 

Puhelinliittymät
En tiedä miksi, mutta puhelinliittymät ovat Yhdysvalloissa sikamaisen kalliita. Esimerkiksi oma liittymäni, johon ei kuulu rajatonta datasiirtoa tai kytkypuhelinta, maksaa kaikkine kilkkeineen, piilomaksuineen ja veroineen yli 100 taalaa kuukaudessa.

Verhot ja petivaatteet
Kun muutimme Yhdysvaltoihin, jätin lähes kaikki petivaatteet Suomeen kun ajattelin, että uusien ostaminen täältä olisi edullista. Väärin. Ellet onnenkantamoisella satu löytämään mieleisiä petivaatteita outletista, saattaa parisängyn pussilakanalle tyynyliinoineen ja aluslakanoineen tulla hintaa jopa 300 taalaa. Jos haluat ostaa petivaatteet edullisesti, pysy kaukana paikallisista sisustusliikkeistä ja hienommista tavarataloista ja suuntaa Ikeaan, Targetiin, Kolhsille, Home Goodsiin tai Amazonin verkkokauppaan. Tai sitten tuo petivaatteet Suomesta.

Ja sama juttu verhoissa. Yhden verhon hinta paikallisessa sisustuskaupassa on alken 50 dollaria, joten yhden olohuoneen ikkunapinta-alan peittämiseen saattaa helposti upota monta sataa, jopa tonni. Verhojen hankkimiseen suosittelen samoja paikkoja kuin petivaatteiden ostamiseenkin.

Hieronta ja kauneudenhoito
Olen tässä viime vuosina oppinut, että monet palvelut joissa tekijänä on amerikkalainen, ovat kalliita. Toisin kuin thaihieronta, on tavallinen hieronta tai urheiluhieronta yleensä paikallisen suorittama palvelu ja näin ollen yllättävän kallista, hinnaltaan vähintään samaa tasoa kuin Suomessa. Kun pedikyyrit, manikyyrit, rakennekynnet ja sen sellaiset eivät yleensä maksa kahtakymppiä enempää, maksavat kasvohoidot ja vartalohoidot maltaita, paljon enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Suomessa suosiota niittävä kavitaatiohoito maksaa täällä Kaliforniassa kerralta yli 500 taalaa, kun Suomessa hoidon saa reilusti alle 200 euron. Myös kasvojen mikrohionnan hinta lähentelee täällä 200 taalaa, kun Suomessa pulitin kyseisestä toimenpiteestä 60 euroa.

Paketillinen papatteja, 29 taalaa.

 

Ilotulitteet
Poikkesimme viime joulukuussa Floridassa ilotulitekaupassa ja kaikenlaisten räjähteiden ystävänä olin lentää järkytyksestä takamukselleni. Kun Suomessa lyödään tykinjyskyjä pakettikaupalla matkaan kaupanpäällisinä, maksavat täällä pikkupapatitkin kolmekymppiä paketti. Oikeat raketit taas maksavat kappaleelta helposti yli kuusikymppiä, joten tyydyin ostamaan itselleni paketin jättitähtisadetikkuja, kympillä.

Ihan tavallinen tuoksukynttilä, 29,99 taalaa + verot.

 

Kynttilät
Kynttilät ovat selvästi parempituloisten ihmisten ilo, ainakin mitä voi päätellä hintalapusta. En nyt tarkasti muista mitä kynttilät maksavat Suomessa, mutta epäilen etteivät ne kuitenkaan maksa yli kahtakymmentä euroa kappaleelta. Toki täältäkin saa kynttilöitä halvemmalla, kun tietää mistä hakea (Home Goods, World Market, CVS…), mutta sisutusliikkeissä hinnat ovat naurettavan korkeat.

Muutamat ruoka-aineet
Ruokaostoksia tehdessä on tullut vastaan monia aivan käsittämättömiä asioita, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Suomessa. Näistä esimerkkinä vaikkapa ruisjauhot, joita on paitsi vaikea löytää, ne myös maksavat melkoisen paljon. Myös kahvi on pääasiassa kalliimpaa kuin Suomessa (paketin keskihinta siellä 8-9 taalan paikkeilla), juusto on vähintäänkin samaa hintaluokkaa kuin Suomessa, samoin kala, paitsi purkkitonnikala josta saattaa joutua maksamaan lähes viisikin taalaa purkilta. Myös suomalaisen saliaktiivin perusruokavalioon kuuluva rahka on täällä Amerikassa niin harvinaista herkkua, että ainoa kauppa joka lähitienoolla sitä myy (Whole Foods), nyhtää pienestä purkista lähes seitsemän taalaa.

Parempien ihmisten ruokaa. Eli pieni purkki rahkaa, 6,99 taalaa.

 

Tokihan kaikki on aina suhteellista. Mikä on toiselle kallista, on toiselle halpaa ja toisinpäin. Muistan aikoinaan muiden maahanmuuttajien kanssa englannintunneilla käydessäni, kuinka Meksikosta tullut nuorimies valitteli Kalifornian bensanhintaa kohtuuttoman korkeaksi kotipuoleen verrattuna. Minä taas suomalaisena nauroin melkein ääneen joka kerta Hummerin tankkia täyttäessäni.