Biker Chic(k)

Kuten olette ehkä huomanneet, pukeutuvat syksyn muotitietoisimmat naiset ehta aidoiksi prätkämimmeiksi. No tämähän vain passaa, tuota tyyliä kun löytyy omasta vaatekaapista takkikaupalla. Eli jee, olen kerrankin muodin aallonharjalla!

 

Prätkämimmi à la Victoria’s Secret

Prätkämimmi à la Belstaff

Prätkämimmi à la Massimo Dutti

Prätkämimmi à la Sinivaara

 

Eh, no ehkä vähän liioittelin sen aallonharjan kanssa, mutta kyllä minä kuitenkin siellä meressä olen, vaikkakin syvänteessä. Äh, ensi kerralla kyllä yhdistän yltiötyylikkääseen prätkätakkiini minihameen tai ratsastushousut. Mutta mitä hiivattia minä tuolle kypärälle teen?

Miss väärän värinen 2014

Okei, missikisat eivät ehkä edusta sitä viihdettä, jonka parissa mieluiten tyhjentäisin sipsipussin television äärellä, mutta sen verran runsasta on uutisointi Miss America 2014 -kisojen ympärillä ollut, sekä ennen että jälkeen kisojen, että vaikken näitä lihan laaduntarkkailu -kisoja katsonutkaan, tiedän silti mikä kisoissa kansaa puhuttaa.

Alunpitäen tarkoitukseni oli kirjoittaa kisoihin osallistuvasta 23-vuotiaasta Theresa Vailista, jonka ympärillä kohistiin paljon ennen kisoja. Tämä hallitseva Miss Kansas nimittäin on ensimmäinen Miss America -kisoihin osallistuva nainen, joka kantaa suurta ja näyttävää tatuointia. Hymistelin itsekseni miten huvittavaa on, että kisaajat voivat kyllä piikittää ja survoa ihonsa alle yhtä sun toista sinne kuulumatonta, mutta ihon päällä olevasta musteesta nousee hirmuinen kohu. Siksipä ajattelinkin tyytyväisenä, että tatuoidun tytön päästäminen kisaamaan on tälle putkinäköiselle ja melko ahdasmieliselle kansakunnalle pienenpieni askel kohti hyväksyvämpää ja avarakatseisempaa meininkiä.

Hui kauhistus, Theresa Vaililla on väriä iholla.

No, ne kisat sitten ehdittiin kisata ennen kuin sain juttuni kirjoitettua ja voittajan selvittyä syntyi uusi, julmetun suuri kohu. Siinä kisassahan nimittäin kävi sillä tavalla hassusti, että valkoihoisen superblondin sijaan voiton vei intialaista geeniperimää omaava Miss New York, Nina Davuluri. Ja sitten olikin jo aika pyyhkäistä takapuolta sillä hyväksyvällä ja avarakatseisella meiningillä.

Hui kauhistus, Nina Davulurillakin on väriä iholla.

Samalla hetkellä, kun voittaja kruunattiin, täyttyi Twitter rasistisista ja ylenpalttista tyhmyyttä huokuvista twiittauksista. Oikeasti, minua kuvottaa, että näinkin tahmaisella järjenjuoksulla varustettuja ihmisiä asuu todennäköisesti jokunen meidänkin naapurustossamme. Ongelmahan Ninan kohdalla on se, että vaikka hän on syntynyt, kasvanut ja käynyt koulunsa USA:ssa, on hänen ihonsa väärän värinen ja sukujuuret väärällä pallonpuoliskolla. Eikös nämä ihonväri-asiat ja niihin liittyvät ihmisoikeudet jo käsitelty aika monta kymmentä vuotta sitten?

 

Mutta hetkinen, tämähän kuulostaa etäisesti tutulta. Nimittäin kyllähän niitä marisijoita löytyi koti-Suomestakin, kun Lola Odusoga tuli ja pyyhkäisi eloveena-tytöt lavalta Miss Suomi -kisoissa vuonna 1996. Mutta ei siitä tainnut ihan näin suurta rasistista kohua kuitenkaan syntyä. Toisaalta, silloin ajat olivat erit. Ei ollut Twitteriä tai Facebookia, missä jokainen saa huudella mitä sylki suuhun tuo. Mitä luulette, minkähänlaisen vastaanoton Lolan voitto olisi saanut tänä päivänä?

 

Kuvat: täältä, täältätäältä ja Iltalehdestä.

Ystäviä maailmalla

Huoli pois, hengissä ollaan, vaikka blogissa on viime viikon aikana vähän hiljaisempaa ollutkin. Itse asiassa blogi onkin ainoa paikka, missä on ollut seesteisempää, tämä ruudun vastapuolinen tosielämä kun on tarjonnut tapahtumia sitten senkin edestä. Kuten Facebookissa viime viikolla mainitsinkin, saapuivat syksyn ensimmäiset suomivieraat luoksemme nautiskelemaan Kalifornian yhä vaan jatkuvasta kesästä ja niin, siinä se aika sitten vierähtikin, hyvässä seurassa kuulumisia vaihdellen ja mukavia puuhaillen.

Tämä suomalaisittain kai lomakohteessa asuminen on siitä mukavaa, että ystävät tulevat yleensä ihan mielellään täällä käymään, jos vain suinkin on mahdollista. Etenkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tekee Suomessa tuloaan ja talvikin lähestyy uhkaavasti, alkaa kahden vierashuoneen majatalomme Kalifornian auringossa kiinnostamaan yhtä sun toista, varsinkin kun majoittumaan pääsee pelkkien tuliaisten hinnalla.

Pelkästään tuliaisten takia en pidempään viipyvistä vieraista kuitenkaan tykkää. Me kun olemme muuten aina kaksin ja talo on etenkin päivisin kovin hiljainen, niin piristäähän se kummasti, kun elämässä on muutakin ääntä kuin ilmastoinnin hurina ja näppäimistön rapina tyhjässä talossa. Ja tuohan se vaihtelua, kun aamiaispöydässä päivän uutisia spekuloimassa istuu välillä joku muukin kuin se oma siippa. Niinpä onkin pelkästään tervetullutta, että välillä nurkkiimme saapuu joku sekoittamaan arkisia rutiinejamme. Tulee sitten itsekin ainakin muutaman kerran vuodessa kierrettyä läpi ne paikalliset nähtävyydet, Hollywood, rantakaupungit, kivat ravintolat ja ostoskeskukset. Niin, ja löhöiltyä omalla uima-altaalla työpäivän jälkeen, lomatunnelmissa myötäeläen.

Kun on ystäviä kylässä, tulee lähdettyä rantakaupunkiin lounaalle.

Kun on ystäviä kylässä, saa tuliaisia.

Kun on ystäviä kylässä, tulee katettua illallinen takapihalle.

Kun on ystäviä kylässä, tulee käytettyä enemmän omaa uima-allasta.

Kun on ystäviä kylässä, tulee tälläydyttyä enemmän ulos lähtiessään.

 

Vieraiden näkökulmasta kuvittelisin luonamme majailun olevan melko leppoisaa, täällä kun voi olla kuten kotonaan, tulla ja mennä miten tykkää, ottaa uima-altaalla aurinkoa ja hörppiä margaritoja jos siltä tuntuu. Ja jos aktiivilomaa kaipaa, on lähitienoon liikuntamahdollisuudet tuntevaa treeniseuraa aina tarjolla ja jos haluaa shoppailla, on joku, joka varmasti tietää ne parhaat paikat mistä mitäkin kannattaa etsiä. Hyvällä etukäteissuunnittelulla itsestäni saa matkaseuraa vaikka pidemmälle reissulle Las Vegasiin, jos ei matkaseuraa ole mukana omasta takaa.

Kun on ystäviä kylässä, voi ajella rannalle katsomaan auringonlaskua.

 

Onko teillä ystäviä ulkomailla, joiden luokse mennä lomailemaan? Vai onko toisten kotona lomailu ylipäätään teidän juttunne?

Itselläni on monta paikkaa Suomessa, mutta muu maailma on vähän heikommin edustettuna. Tässähän voisi melkein käyttää sosiaalisen median voimaa ja ryhtyä etsimään ystäviä ympäri maailman, esimerkiksi Australiasta tai Uudesta-Seelannista, jenkkien itärannikolta, niistä Euroopan maista joissa on hyvä ruoka, Singaporesta, Balilta…

Tänään ärsyttää: juustohöylä

Kun elämän todelliset ongelmat kerrankin loistavat poissaolollaan, voi vaihteeksi keskittyä arjen pieniin kupruihin ja niistä nillittämiseen. Tämänpäiväisen ärsytyksen ja siitä avautumisen aiheena on niinkin merkittävä ja arkinen asia kuin juustohöylä.

Olen viimeisen neljän vuoden aikana salakuljettanut joko itse tai muulien avustuksella Suomesta Amerikkaan kaikkiaan neljä juustohöylää. Syynä juustohöylien runsaaseen maahantuontiin on yksinkertainen. Yhdessä ontuvan amerikkalaisen tuotevalmistuksen heikoimmista lenkeistä killuu käteen huonosti sopiva, tylsästä terästään ja liian tuhdeista siivuista tutuksi tullut juustohöylä. Eikä höylien tiimoilta ole kai tiedossa kovin suurta tuotekehitystä tulevaisuudessakaan, amerikkalainen kun ostaa juustonsa pääasiassa valmiiksi siivutettuna. Mutta minua eivät kaupan kolmen millin paksuiset kermajuustosiivut houkuttele, vaikka paljon juustosta pidänkin.

Juustohöyliä kyllä on, mutta vain harva tyydyttää höyläsnobin kriteerit.

Olen viime aikoina ollut hieman huolissani 2000-luvun alkupuolelta peräisin olevan, Fiskars-merkkisen juustohöylämme elämän kääntymisestä ehtoopuolelle. Kun hienosti palvelleesta, muuttokuormassa USA:han saapuneesta juustohöylästä joskus aika jättää, olisi tilalle löydettävä uusi, haastavan tehtävän harteilleen ottava höylä. Koska yritykset sopivan seuraajan löytämiseksi tältä mantereelta ovat päättyneet pettymyksen kyyneliin kerta toisensa jälkeen, olemme ryhtyneet etsimään seuraajaa Suomesta, muunmuassa Fiskarsin runsaista riveistä, mutta tuloksetta.

Ensimmäinen kokelas, Fiskarsin mainoslauseen mukaan pehmeille juustoille tarkoitettu höylä, leikkaa kyllä moitteettomasti, mutta tekee arkikäyttöön aivan liian tuhteja siivuja. Paksut siivut sopisivat kyllä juustonmaistelutilaisuuksiin, jossa pääruoan osaa näyttelee juusto, mutta juhlakäyttöön höylä on aivan liian arkisen näköinen. Seuraava talouteen tullut Fiskarsin juustohöylä teki sekin aivan liian paksuja siivuja ja kaiken lisäksi terä osoittautui tylsäksi. Höylän maailmanvalloitus jäikin lyhyeksi, kun suutuspäissäni lähetin sen viimeiselle matkalleen kohti jätelaitosta.

Ei näin. Arkikäyttöön aivan liian paksu siivu.

Täydellinen, läpikuultavan ohut ja taloudellinen juustosiivu.

Kahden Fiskarsin logoa kantavan pettymyksen jälkeen tarkastelin tänä kesänä Suomessa lomaillessani juustohöyliä aivan uusin silmin ja mitä ihmettä – jokaikinen kaupassa käteeni osunut höylä vaikutti olevan mitoitettu paksujen viipaleiden leikkaamiseen. Miten voi olla hyvän, arkikäyttöön sopivan juustohöylän löytäminen näin vaikeaa, kysynpähän vaan? Voisiko joku sieltä Fiskarsilta kertoa, että mitä ihmettä teidän juustohöylille on kymmenessä vuodessa tapahtunut? Saako Fiskars salaisia provisioita juustotehtailijoilta, kun paksumpia siivuja leikkaavien höylien yleistyessä juuston kulutus kasvaa kasvamistaan? Entä saako kunnollisia, ohuita siivuja leikkaavia juustohöyliä enää mistään? Ja olenko todella ainoa, joka ylipäätään haluaa juustosiivunsa ohuina?

Mikä teitä muita ärsyttää tänään vai onko kaikki asiat juustohöylästä lähtien kunnossa?

Kotona

Odotan Los Angelesin lentokentällä matkalaukkujani. Aika matelee ja vieraat laukut valuvat ohitseni kai jo kymmenennettä kierrosta. Hallin toisessa päässä, exit-kyltin alla, näkyy ovet, joista ulos astuessani olen virallisesti palannut kotiin. Tulisi ne laukut nyt jo.

Reilut kuusitoista tuntia aikaisemmin olin istunut koneeseen, tirauttanut pari kyyneltä ja ajatellut hetken perhettäni, ystäviäni, vanhoja kotikontujani ja kaikkea viiden viikon aikana tapahtunutta, jonka nyt lentokoneen renkaiden irrotessa kiitoradasta olin jättämässä taakseni. Tuntui surkealta. Siellä koneessa, selkänojan näytöltä matkan etenemistä kartalla seuratessani, heräsi kuitenkin nopeasti yksi tunne peittäen alleen kaiken surun. Se tunne oli ilo. Ilo siitä, että olin saanut viettää niin monta viikkoa rakkaitteni kanssa, ilo siitä, että olen matkalla kotiin ja ennen kaikkea ilo siitä, että joku odottaa minua siellä.

Saan vihdoin laukkuni, toivotan hyväntuuliselle tullimiehelle päivänjatkot ja astun ovista tuloaulaan. Kahvilan edustalla nojailee seinään puhelimeensa keskittynyt mies. Seisahdun laukkuineni hänestä muutaman metrin päähän ja katsen häntä hetken. Rusketus on astetta syvempi kuin viitisen viikkoa aikaisemmin ja on tainnut mies laihtuakin hieman. Sydän on pakahtua, kun tajuan miten kova ikävä onkaan ollut.

Käytsä usein täällä, avaan keskustelun ja mies kääntyy katsomaan minua. Purskahdamme nauruun ja kiepsahdan suoraan miehen kaulaan. Ei epäilystäkään siitä missä kotini on.

Se on siellä missä sinäkin olet.