Jäähyväisten aika

Kurkkua kuristaa, on pakko pyyhkäistä silmäkulmaa. Takana on viisi hienoa viikkoa Suomessa, lukemattomia halauksia, jälleennäkemisiä, uutuusjäätelöitä, illanviettoja, toimistohommia, suomimaisemia, hiljaisuutta, kesäsadetta, viileneviä iltoja ja lopuksi aivan liian monet jäähyväiset.

Tämä päivä on ollut vaikein, se viimeinen ennen kotiinpaluuta.

Sydän hyppii rinnassa silkasta ilosta ja onnesta, on jo kova ikävä miestä ja kotia.
Ja kuitenkin siinä samassa rinnassa velloo myös lähtemisen tuska tummana varjona.
Tuntuu, kuin repeäisin kahtia.

Kiitos ihanasta loppukesästä rakkaat ystävät ja perhe, työkaverit ja blogituttavat.
Kiitos Suomi, sinun kaunis luontosi ja lämpimät syyssäät.

Kulta hei, mä tuun ihan just kotiin!

Nyt miehet oikeasti

Vuorokausi vaihtuu lauantaista sunnuntaihin. Seurueemme odottaa kaupungin hämärässä pääsyä kauppakeskus Kampin yläkerrassa sijaitsevaan, melko hiljattain ovensa avanneeseen yökerho Maxineen. Paikkaa on mainostettu aikuisten omana olohuoneena ja viihtyisänä seurustelupaikkana, minkä vakuudeksi oveen on ripustettu K-24 -kyltti. Koska olen jo jokseenkin tietoinen iästäni eivätkä teinihelvettinä tunnetut trendipaikat muutenkaan houkuttele, olin valitsemaamme jatkopaikkaan tyytyväinen. Hissillä Kampin yläkerrokseen ajeltuamme ja narikkaruuhkasta selvittyämme, näytti päällisin puolin siltä, että ikärajan noudattamisesta oli alaovella pidetty hyvää huolta.

Riittävän iän lisäksi olisi kuitenkin jokin alkeellinen palikkatesti ollut asiakkaita sisään laskiessa paikallaan.

Pian saapumisemme jälkeen minulle valkeni, että aamuyössä liikkuu jotain paljon pahempaa kuin ne trendipaikkojen räkäposkella huijuvat, armeijasta viikonloppuvapaalla olevat pojanklopit, joilta nyt ei kovin kummoista käytöstä kannata odottaa. Luotaantyöntävyyden mestaruustaistossa voiton vievät nimittäin ne juuri ja juuri sammumatta pikkutunneille selvinneet, keski-iän merkkipaalun jo aikaa sitten ylittäneet, neljännen kaljan jälkeen takaisin puberteetti-iän tasolle taantuneet pikkutakkiin tai tummaan pukuun verhoutuneet sisäiset toppahousut.

Neljän USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen olin jo autuaasti unohtanut tämän, osaa keski-ikäisiä suomalaismiehiä vaivaavan putkinäköisyyden, joka naisen tavatessa ohjaa miehisille verkkokalvoille kaksi asiaa – oikean- ja vasemmanpuolimmaisen rinnan. Mikäli nämä oman elämänsä supersankarit onnistuvat lyömään likoon koko havainnointikykynsä, saattavat he vastakkaisen sukupuolen kohdatessaan paikallistaa myös kolmannen torsosta ulos työntyvän ulokkeen – takapuolen.

Tuossa aikuisten omassa yökerhossa, jonne oli luikerrellut myös pari pikkutakkeihin naamioitunutta ameebaa, nousi kolme kohtaamista ylitse muiden. Pian yökerhoon tulomme jälkeen, miehisten tarpeiden riivaama luolamies ojensi karvaisen kouransa kohti poimimista odottavia persikanpuolikkaita ja naps – tunsin tiukan otteen takalistossani. Tuntemattoman ihmisen kovakouraisesta kosketuksesta yllättyneenä käännähdin ja väänsin miestä vähintään yhtä kovalla puristusvoimalla nenästä, jolloin hän tajusi perääntyä. Edellisestä tunkeilijasta selvittyäni kömpi esiin uusi nilviäinen, joka työtovereittensa rohkaisemana astui eteeni rintojani tuijottaen ja avasi keskustelun kysymällä miltä tuntuu, kun ihmiset eivät puhuessaan katso minua silmiin. Totesin keskustelukumppanin olevan siinä tapauksessa pitkälti yhtä mielenkiintoista juttuseuraa kuin rintanikin ja jätin vastauksen merkitystä pohtivan pukumiehen niille sijoilleen. Pysäyttävien keskustelunavausten sarja ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän. Illan pohjanoteeraus saavutettiin pian valomerkin jälkeen, kun kaksi Dressmannin liian pieniin pikkutakkeihin sonnustautunutta ihmissikaa raivasi horjuen tiensä luokseni halki narikalla jonottavan ihmismassan. Lyhyeksi jäänyt yksinpuhelu ei juuri selvennystä kaivannut: höhöhöhö, sullon hei tosi hyvät kannut, höhöhöhö.

Nyt ihan oikeasti. Minä ymmärrän tutustumis- ja iskuyritykset. Minä ymmärrän sen, että kepillä koitetaan jäätä ja että sormustani ei nähdä tai siitä ei välitetä. Nenäni ei ole kasvanut pystyyn eikä virtsanikaan tee ylimääräistä kiertovirtausta korvieni välissä. Minusta olisi ihan aidosti mukava jutella tuntemattomienkin ihmisten kanssa enkä vaadi baarin hämärässä käydyltä keskustelulta erityisen suuria elämänviisauksia taikka syvällistä tuntemusta ydinfysiikasta. Olisi kuitenkin suotavaa, ettei keskustelukumppani kuolaisi päälleni, koskettelisi lupaa kysymättä tai yrittäisi tivata kuulumisia rinnoiltani.

Ja ei, en pahoittanut mieltäni, en tunne itseäni halvennetuksi tai loukatuksi, piilevä feministini ei vuodata kyyneleitä eikä takapuoleenkaan jäänyt mustelmia. Sen sijaan minua säälittää.

Minun käy sääliksi kaikkien tosimiesten puolesta. Yritä nyt sitten tehdä asiallista tuttavuutta, kun se vähemmistöön kuuluva, katkaravun limaisuudella ja älykkyydellä varustettu mätämuna on juuri hetkeä aiemmin käynyt kysymässä daamilta, että saisiko imaista mehut tämän meloneista. Sen jälkeen saattaa nimittäin asiallinenkin drinkin tarjoaminen tuntua naisen mielestä lähinnä vittuilulta.

Suomiloman blogitapaamisia

Tiedättekös sen tunteen, kun joskus kanssabloggaajista ja lukijoista tulee sellainen olo, että tuo se on varmaan oikeastikin aika mukava ihminen ja olisipa kiva tavata ihan kasvokkain? Tällainen aavistus osoittautui aivan oikeaksi, kun viime viikon torstaina tapasin ensimmäistä kertaa Lilyssäkin aikoinaan bloganneen 52 Weeks of Deliciousness -blogin Annen. Oli oikeastaan vähän hassuakin, että todellisuudessa en tiennyt kaimastani juuri enempää kuin mitä hän syö, mutta niin vain kirjoitustavasta ja omaan blogiini tulleista kommenteista oli jäänyt sellainen perstuntuma, että meiltä ei juttu ihan heti loppuisi kesken. Ja toden totta – ravintola Saagan tarjoilija ehti tiedustella meiltä tilauksia lähemmäs tunnin verran ennen kuin maltoimme kaikelta informaation vaihtamiselta edes vilkaista ruokalistaa. Onpa muuten mahtavaa käydä syömässä ihmisen kanssa, jonka ruokamieltymykset (eli kaikkea menee, paljon) käyvät yksiin omieni kanssa. Tilasimme yksissä tuumin pöydän täyteen jos jonkinlaista pöperöä ja jopa jaoimme annoksia ilman kinastelua. Eli terkkuja vaan Annelle, oli mukavaa!

Yhteinen alkupala-herkkulankku.

Todellisen yhteisymmärryksen mittari on se, että ravintola-annos voidaan jakaa ilman tappelua.
Niinpä alkupalojen lisäksi jaettiin mm. tämäkin rautu.

Seuraava bloggaajatapaaminen oli tiedossa viikonloppuna, kun ite puin -blogin Tiiti oli stailaamassa vapaaehtoisia Kauppakeskus Kampin Cybershopissa. Mitään varsinaisia muotielämyksiä en tapahtumaan lähtenyt metsästämään, vaan tarkoitukseni oli lähinnä bongata blogimaailmasta tuttuja kasvoja. Tiitinhän tapasin ensimmäisen kerran jo viime vuonna, mutta pikkulinnut livertelivät, että paikalla saattaisi piipahtaa myös Pumpui-blogin Lotta. Vaikka Lotta vannoikin, että hän ei kyllä stailattavaksi tule, ei kulunut juuri minuuttia pidempään, kun pin-up-tyllimekkojen houkutus kävi jo liian kovaksi. Ja kuinka koomista, että juuri meidät, ei-niin-tyttömäiset tytöt, puettiin söpöihin mekkoihin! Mutta onneksi osattiin sentään poseerata tosi naisellisesti. Että kiitos vain Tiitille osuvien asujen valitsemisesta ja erityiskiitos Lotalle siitä, ettei minun tarvinut pullistella yksin. Julkimekkoilun jälkeen kävimme Lotan kanssa vielä pikaisesti tervehtimässä Puutalobabyn Kristaliinaa, mutta kovin pitkään emme häntä häirinneet todettuamme, että ne Pikkuväki-myymälän talvihaalarit olivat meille raavaille tytöille ehkä vähän liian pieniä.

Tiiti valitsee meille tytöille mekkoja…

… ja me Lotan kanssa poseerataan nätisti ja tyttömäisesti.

Niin vaan jälleen kerran sosiaalinen media poiki ihan oikeaakin sosiaalista kanssakäymistä. Harmi vain, että oma osallistumiseni kaikenlaisiin tapahtumiin ja kohtaamisiin on kovin harvinaista herkkua. Eli eipä muuta kuin ensi vuoteen! Siihen saakka on taas tyytyminen näppäimistön rapinaan, ellei joku sitten piipahda käymään Kaliforniassa.

Lehdestä tuttu maalainen

Hieman surullisena on todettava, että Pohjois-Pohjanmaa on nyt tältä erää nähty ja juna on jo kuljettanut minut työkuvioiden perässä pääkaupunkiseudulle. Tällä kertaa kotiseutukierroksesta jäi kuitenkin hienojen muistojen lisäksi käteen jotain konkreettistakin, nimittäin Nivala-lehdessä tänä torstaina julkaistu henkilöhaastattelu –minusta! Olin todella innoissani, kun Nivala-lehden toimittaja Hanna Parhaniemi pyysi minua juttusilleen ja lupasi vieläpä toteuttaa haaveeni vierailla kotiseutumuseossa Suomilomani aikana. Niinpä haastattelupaikaksi sovittiin Katvalan kotiseutumuseo Nivalassa, jonka kauniissa miljöössä Hanna onnistui nappaamaan tästä maalaisesta myös varsin mukavan setin kotiseutuhenkisiä kuvia. Pienen pieni pätkä haastattelusta löytyyNivala-lehden nettisivuilta, mutta koko jutun voivat kotikontujen asukkaat lukea kuvien kera itse lehdestä.

Niille, jotka eivät haastattelua lehdestä pääse lukemaan, voisin tekstin sanoman tiivistää yhteen lauseeseen:Tyttö voi lähteä Pohjois-Pohjanmaalta, mutta Pohjois-Pohjanmaa ei koskaan lähde tytöstä.


Kuvat: Hanna Parhaniemi / Nivala-lehti

Henkilökohtainen historiikki, osa 4: 18.9.2009

Pienen tauon jälkeen on hyvä jatkaa muisteloiden sarjaa, eli syvennytäänpä taas henkilökohtaisen historiikin pariin ja sen neljänteen osaan. Sarjan edellisen osan tapahtumista on kulunut vain puolisen vuotta, mutta elämä on ehtinyt tuossa ajassa heittää häränpyllyä täyden voltin verran. Tämän kertaisen muistelutehtävään annetun päivämäärän minä muistan edelleen kuin eilisen. Tuohon päivään liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja… no, lukekaa itse millainen perjantai 18.9.2009 oikein oli.

Lue ensin: osa 1, osa 2 sekä osa 3.

***

Perjantaiaamu. Makaan selälläni makuuhuoneen lattialle pedatulla patjalla ja katselen ympärilleni. Huonekalut ja verhot ovat poissa, vaatehuoneen hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Kurotan vieressäni avoimena retkottavalle matkalaukulle ja kaivan sen sivutaskusta sukat. Parkettilattiat ovat jo melko kylmät tähän aikaan vuodesta eikä mattoja ole. Pesen viime öisen väsymyksen kasvoiltani ja katselen tyytyväisenä yön pimeinä tunteina petsattuja jalkalistoja. Enää muutama lista ja talo olisi luovutuskunnossa. Tyytyväisyys kuitenkin väistyy kurkkuun nousevan palan tieltä. Tuijotan turtana tyhjää asuntoa ja sen virheettömiä seiniä joihin uponneet työtunnit tuntuvat nyt täysin turhilta. Tämän piti olla minun kotini.

Tyhjä, juuri remontista valmistunut koti valmiina luovutettavaksi eteenpäin.

Joitakin viikkoja aikaisemmin muuttomiehet olivat tulleet ja pakanneet koko maallisen omaisuutemme muuttokonttiin. Samalla hetkellä kuopattiin lopullisesti se kaunis ajatus, että remontin valmistuttua asetuttaisiin aloilleen. Nyt remontti valmistuisi jotain muuta kuin meitä varten ja ensimmäinen asuntonäyttökin olisi jo huomenna. Itse asiassa kaikki tulevaisuuden suunnitelmat oli pyyhkäisty pöydältä vain muutama kuukausi aikaisemmin, kun miehelle avautui työpaikka toiselta mantereelta eikä tarjoukseen tarttumista lopulta tarvinut edes harkita kovin pitkään. Nyt tai ei koskaan. Ja niin hävisi oma koti ja tutut ympyrät Kalifornian auringolle.


Muuttolaatikot lähtivät kohti Kalifornian kotia muutama viikko aikaisemmin.

Suomalaista mäntymetsämaisemaa ikkunasta katsoessani karkaa ajatukseni väkisinkin uuteen kotiin Yhdysvaltojen länsirannikolla, San Josen kaupungin loputtomassa lähiössä. Siellä mieskin nyt on, järjestelemässä asioita ja pehmentämässä laskua uuteen maahan, kun taas minä jäin viimeistelemään remonttia ja käymään töissä viimeisiä päiviä ennen etätöihin siirtymistä. Vaikka olenkin hihkunut viimeiset viikot onnesta ja odotuksesta – onhan edessä uusi, kaikkien aikojen suurin seikkailu, on yksin ollessa ollut aikaa ajatella myös kaikkea sitä mikä voi vielä mennä vikaan. Mitä jos en sopeudu? Mitä jos en ikinä opi kunnolla englantia? Mitä jos ikävä kotimaahan käy ylivoimaiseksi? Mitä jos jollekin sattuu jotain enkä olekaan täällä? Mitä jos haluankin takaisin ja mitä jos en haluakaan? Niin, mitä jos minä en halua tulla takaisin? Työnnän liian vaikeat ajatukset pois mielestäni ja suuntaan puoleksi päiväksi toimistolle, jonka jälkeen aion viettää viimeisen perjantai-illan ennen muuttoa ystävieni luona Salossa ja suunnata sen jälkeen vielä muutamaksi päiväksi mummolaan.

Viimeistelemässä siivousurakkaa vanhassa kodissa.

Ja pari viikkoa myöhemmin aloittelemassa siivousurakkaa uudessa kodissa.

Kello on jo pitkästi iltapäivän puolella, kun suljen toimiston oven perässäni ja hyppään moottoripyörän päälle valmiina suuntaamaan kohti Saloa. Moottoritiellä on päivän hämärryttyä niin kylmä, että tärisen. Itkettääkin, vaikken oikein tiedä miksi. Olen onnellinen, mutta inhoan hyvästejä ja niitä on tiedossa tälle viikonlopulle peräti kahdet, ensin ystäville ja sen jälkeen vielä mummollekin. Ja tämä on vasta alkua. Ensi viikolla hyvästejä olisi edessä kourallinen joka päivä. Kilometri ennen Saloa on pakko pysähtyä huoltoasemalle ja kuivata silmät.

Ilta on mukava, ruoka hyvää ja viini maistuu. On naurua ja vakavuuttakin, lupauksia siitä, että käymään kyllä tullaan, puolin ja toisin ja näitä iltoja tulee vielä monia. Vuorokauden jo vaihduttua kuuntelemme vakavina Finlandiaa suomalaisten maisemakuvien vaihtuessa televisioruudulla ja yllätän jopa itseni soittamalla illan päätteeksi pianolla Jääkärimarssin. Muiden jo nukahdettua makaan itse valveilla ja katson syksyn pimeyttä verhojen raosta. Ensimmäisiin räntäsateisiin ei olisi enää pitkä aika, mutta se ei taida koskettaa minua.

Tasaisen kellon raksutuksen keskeyttää miehen tekstiviesti. Aurinko paistaa ja lämmintä on päälle kolmenkymmenen. Lennän ensi viikolla kotiin ja loppuviikosta lähdetään sitten yhdessä. Ummistan silmäni ja mietin kuinka voikaan tuntua niin onnekkaalta ja surulliselta yhtä aikaa.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Näihin tapahtumiin tiivistyy vallitsevista luonteenpiirteistäni peräti kaksi. Ensimmäisenä kyvyttömyyteni sanoa ei. Jos minulle tarjotaan tilaisuutta tehdä jotakin uutta tai erilaista, rynnätä kohti tuntematonta tai vaikka hypätä lentokoneesta, en hyvin suurella todennäköisyydellä osaa olla tarttumatta siihen. En yksinkertaisesti uskalla jättää yhtäkään kokemusta välistä, sillä pelkään että katuisin sitä myöhemmin. Tämän vuoksi löydän itseni tämän tästä hieman erikoisista tilanteista. Toinen tuon ajanjakson tapahtumista heijastuva luonteenpiirre on sisäinen rauhattomuuteni, joka vaatii säännöllisin väliajoin jonkinlaista mullistusta elämässä. Myönnettäköön kuitenkin, että usein mullistukset tapahtuvat kaikkea muuta kuin omasta tahdosta, mutta usein huomaan ajavani asioita muutoksen suuntaan myös itse.

Entä pelkäsinkö minä sitten suotta ennen muuttoa? En todellakaan. Suoraan sanottuna en edes osannut aavistaa mikä kaikki vielä ehtisi pieleen mennä, mutta niistä sitten lisää henkilökohtaisen historiikin viidennessä ja viimeisessä osassa.