liikunta

Dieetin motivaattorit

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Ah, niin tosiaan, se dieetti. Minullahan on se sellainenkin meneillään. Oikeastihan ei kamalasti huvittaisi puhua koko dieetistä, sen verran hidasta ja jojoilevaa on painonpudotukseni ollut. Unohdetaan siis dieettini tekninen edistyminen ja keskittykäämme sen sijaan siihen, mikä painonpudotukseen motivoi ja kuinka motivaatiota pidetään yllä; myös silloin kun ei suju.

1. Alkusisuuntuminen

En usko, että mikään potkaisee painonpudotusta paremmin liikkelle, kuin kunnon sisuuntuminen, eli suoraan suomeksi sanottuna vittuuntuminen. Vaikka oppikirjan mukaisessa, täydellisessä elämässä ei itseinhoa saisikaan tuntea, on pieni itseinhon väristys selkäpiissä uskomattoman tehokas laukaisin suunnitelmalliselle painonpudotukselle. Yleensä jo sillä vatsamakkaran aiheuttamalla inhotuksella edetään dieettiä hyvän matkaa eteenpäin.

2. Lahjonta

Kerrankin se ”sitten kun” -ajattelu on sallittua! Lykkää kaikkia hankintoja, matkoja ja vaikka sitten omia syntymäpäiviäsi sinne, kun olen saanut pudotettua painoa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse säästää tavoitteeseen saakka, vaan itseään kannattaa lahjoa myös matkan varrella. Panoksia voi myös koventaa muuttamalla arkisia toimenpiteitä palkinnoksi, kuten pidättäytymällä kainalokarvojen ajamisesta tai roskien ulos viemisestä, kunnes välitavoite on saavutettu.

3. Tuloksien näkyminen

Kun tuloksia alkaa näkyä, niin ylpeä saa ja pitää olla! Ensimmäisten tulosten synnyttyä nykyihminen lataa lisämotivaation toivossa Instagramiin puolialastomia selfieitä harva se päivä. Mitä parempi kunto, sen enemmän tykkäyksiä ja kommentteja. Mitä enemmän tykkäyksiä ja kommentteja, sen enemmän motivaatiota. Toinen vaihtoehto on kiskaista peilin edessä ihan itsekseen jalkaan ne kolme vuotta kaapissa maanneet tavoitefarkut ja soittaa äidille. Tyytyväisyyden määrä on jokseenkin sama, vähemmällä vaivalla.

Ikävä kyllä, jossain kohtaa dieettiä tulee aina vastaan seinä, joko isompi tai pienempi. Paino ei putoa, kevennetty ruokavalio tökkii ja motivaatio alkaa väkisinkin hiipua. Silloin motivaatiota voi yrittää pitää yllä seuraavanlaisilla konsteilla:

4. Selittely ja syyllisten etsiminen

Kun kaikki on tehty oppikirjojen mukaisesti eikä paino siltikään putoa, on aika koottujen selitysten. Naisena voi aina vedota kuukautiskiertoon ja hormonaalisiin muutoksiin tai ehkä lihaskasvu on dieetilläkin niin rajua, että se kompensoi poltetun ihran painon, eikä sitäkään tiedä, jos vaikka aamupuuroon lorahti ennen punnituspäivää tavallista tuhdimmin suolaa. Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan motivaatio pysyy hengissä ja uskot siihen, että ensi punnituksessa taivaanmerkit ovat jo suosiollisemmat. Mutta älä missään tapauksessa myönnä, ettei mitään ole tehtävissä.

5. Tapa se vaaka

Aina kehon muutokset eivät näy vaa’assa. Ja sitä paitsi se vaaka voi olla rikki. Tai patterit lopussa. Tai säädöt epävireessä. Itse asiassa armollisinta olisi päästää vaaka kärsimyksistään pudottamalla se ylimmästä kerroksesta katukivetykseen ja keskittyä mittanauhan kanssa vehtaamiseen.

6. Minä pystyn

Aika nopean Instagram- ja Iltapäivälehti-pläräyksen jälkeen voi sanoa, että ”jos toikin bimbo pystyy tohon, niin mäkin pystyn”. Siitä saa kuulkaa kummasti uskoa omaan touhuun.

Eli joopajoo, täällä on nyt lähinnä etsiskelty motiaatiota tuon kohdan 4 avulla. Ensimmäiset kolme kiloa katosi varsin helposti, mutta nyt olen jumittunut neljännen kilon selättämiseen enkä viitsi edes ajatella sitä, että tavoitepainoon on vielä matkaa ainakin viisi kiloa, palkinto-pyöräilyhousuihin kaksi kiloa ja palkinto-juoksuhousuihin peräti kolme kiloa. Ähhhhhhh. Toivottavasti edes teillä muilla sujuu paremmin!

Kun ei ole niitä Malminkartanon portaita

/ A. K. Nikkinen / 13 kommenttia

Käväisimme viikko sitten vanhoilla kotikonnuilla Piilaaksossa ja kun kerran siellä päin olimme, päätin eräänä aamuna verestellä muistoja ja suorittaa aamulenkkini Los Gatosin kukkuloilla kiemurtelevalla Kennedy traililla. Sivuutettuani täysin sen faktan, että polven vammautumisen jälkeen olin ehtinyt juosta tasan kerran, saatoin ehkä hieman yliarvioida nykyisen kuntotasoni ajatellessani, että kyllähän minä nyt jaksan hölkätä koko matkan 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle.

Alkumatkasta vielä hymyilytti.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia ylämäkeen jolkoteltuani tuli mieleen ajatus, että olisi ehkä kannattanut syödä aamupalaa ennen lenkille lähtöä. Viitisentoista minuuttia myöhemmin toivoin, että olisin edes edellisenä iltana tankannut jollain muulla kuin pikkuruisilla tapaksilla ja punaviinillä. Askel painoi ensimetreistä alkaen ja tiesin, että vaikka vuosi sitten huippu valloitettiinkin vielä hölkäten, en millään pystyisi siihen tällä kertaa.

”Mää kuolen, mää kuolen, mää kuaaaaleeeeeen…”. Ja kärpäsetkin piirittää.

Jaksoin kai hölkäten aina 500 metriin saakka. Sen jälkeen jatkoin ylöspäin kävellen ja hölkäten vuoronperään. Olin olettanut, että traililla olisi muitakin lenkkeilijöitä, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ristinsielua. Mieleeni tuli tämän tästä alhaalla porteilla olevat varoitustaulut puumista ja vilkuilin levottomasti ympärilleni aina kun kuulin jostain rasahduksen, eli likimain koko ajan. Pian saavutin mutkan, jossa joskus vuosia sitten näimme miehen kanssa villisian. Onneksi ne sentään ovat kasvissyöjiä.

Ehkä paras neuvo ikinä: ”if attacked, fight back”. Enpä olisi hoksannut.

Aamu-usvan hälvettyä hiljaisuus väistyi ja Piilaakson aamuruuhkan äänet alkoivat kantautua ylös vuorille. Huohotukseni lomasta kuulin, kuinka jossain meni paloauto ja taivaalla kaarteli lentokone. Aina kun askellus vaihtui kävelyksi, oli enemmän aikaa katsella ympärille. Maisemat olivat vielä hienommat kuin muistin ja luonto paljon vehreämpää kuin meillä etelässä auringon polttamilla kukkuloilla. En ollut varma olinko pakahtua enemmän ihastuksesta vai uupumuksesta.

Pilvien yläpuolella. Komiaa notta.

Viimeinen mäennyppylä huipulle oli jotakuinkin yhtä raskas, kuin 79 kilon nostaminen penkistä. Oli pakko pysähtyä nyppylän puoliväliin taivastelemaan mäen jyrkkyyttä, ennen kuin jaksoin raahustaa loppumatkan huipulle. Siellä huipulla oikeastaan vasta tajusin, että jalkojen tutinasta huolimatta täältä pitäisi päästä vielä alaskin. Vedin hetken happea, pläräsin Facebookia ja huomasin yhden kaverini käyneen kiipeämässä Malminkartanon portaita. En millään voinut vastustaa kiusausta googlettaa sieltä 760 metrin korkeudesta paljonko Malminkartanon mäellä onkaan korkeutta. Kuulemma n. 90 metriä.

Punaisena ja hikisenä huipulla \o/

Sidoin varmuuden vuoksi rikkinäisen polven ja lähdin paluumatkalle. Ajattelin, että kun nousu kerran kesti tunnin, selviäisin takaisin autolle puolessa. Todellisuudessa paluumatka kesti kuitenkin 45 minuuttia ja kun ylös hölkätessä pohkeet huusivat Hoosiannaa, oli alas tullessa etureisien vuoro veisata virsiä. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä jotain pyhän hengen voimia siinä tarvittiinkin, että selvisin takaisin autolle.

Miljoonamiljoonakaupunki jossain tuolla alhaalla.

Kyllähän tässä huippukuntoon on vielä matkaa eikä tämänkertaista suoritusta ainakaan helpottanut se, että joka kerta tälle trailille palattuani olen edelliskertaa viisi kiloa painavampi. Mutta odottakaahan vaan, kunhan vähän tässä treenailen ja kevenen, niin ehkä ensi kerralla Suomessa käydessä rohkenen minäkin näyttäytyä Malminkartanon portaissa.

Katsokaapa muuten, onnistuin tallentamaan GoProlla jotain omituista taivaalla. Onko se UFO? Onko se kummitus? Vai ehkä sielusta irtaantunut hikipisara?

Ärsyttävät liikuntapäivitykset

/ A. K. Nikkinen / 14 kommenttia

Koska ihmisiä ärsyttää Facebookissa varsin kummalliset asiat, kuten nyt esimerkiksi liikuntasuorituksista meuhkaaminen joka perhanan jumpan jälkeen, päätin kuluneella viikolla itsekin sivistää Facebook-ystäviäni päivittäisillä liikuntapäivityksillä. Kun viikon edetessä verbaalinen moponi karkasi käsistä täysin, tuntui lähes haaskaukselta olla jakamatta näitä tuikitärkeitä liikuntasuorituksia koko internetin kanssa. Siis olkaapa hyvät, seitsemän päivää yhtä fitnesslaifstailii!

Maanantai:
Olipa huikea rintatreeni! Olin pillahtaa itkuun kesken sarjan ja se on terveen merkki se. Ja koska en aamulla muistanut hehkuttaa, niin kävinpä heti päivän noustessa hölkkäämässä lähikukkulalle. Veri maistui suussa, mutta reippaana tyttönä huuhdoin sen ronskisti alas kaurapuurolla. Oon ainakin 5 grammaa laihempi kuin eilen.

Tiistai:
Koska olin eilen illalla niin superyyberfiiliksissä aivan mielettömän treenin jälkeen, tainnutin itseni melatoniinilla ja nukuin aamutreenien ohi. Mutta sehän on kuin rahaa pankkiin laittaisi, koska lihas kasvaa levossa, kerta. Illalla oli kuitenkin ihan pakko päästä salille vetämään selkätreeni ja kyllä kannatti. Tapasin siellä kisaaja-valmentajan joka vannoi, että neuvoillaan ja parilla litralla länsi-Afrikkalaisen vuoristosonnin verta mut saataisiin lavakuntoon kymmenessä vuodessa. Lupasin harkita, oishan se niin siistiä ja äitikin aina sanoo, että mä laulan niin hyvin! Lähtiessä mua vielä pyydettiin treffeille ja se kruunasi koko treenin! Salilla kasvaa paitsi perse, myös markkina-arvo.

Keskiviikko:
Läskinpolttoaamulenkki heti aamutuimaan! Sen päälle aamupala, eli vesi, kaurahiutaleet, suola, maito, kahvi, kahvikerma ja raejuuston blenderiin ja lopputuloksena on ihanan raikas, taskulämmin kaura-kahvi-raejuustosmoothie. Asiahan on nimittäin niin, että kaikesta tulee superfoodia ja paljon terveellisempää ja laihduttavampaa, kun siitä tekee smoothien! Lounaaksi aion tehdä kana-riisi-parsakaali-pähkinä-rusinasmoothien.
Tänään en kyllä mene salille, koska mun lihakset kasvaa niin älyttömän helposti, että pitää vähän hillitä. Ne semmoset yli-isot lihakset kun on tosi rumat ja epänaiselliset. Mun mielestä on paljo kivempi treenata niin, ettei se näy missään.

Torstai:
(lausutaan lässyttävällä äänellä siirappia ympäriinsä pursotellen) Käytii aamulla kullan kaa vähä pyöräilemäs ❤ ❤ Oli ihanaa ja mun mies oli niin kuuma sen pyöräilytrikoissa ❤ ❤ Illalla mentiin viel murun kaa vähä salille tekee yhessä haukkareit ja ojentajii, eli sillee, et mä tein ja mies peesas ne vikat 30 toistoo ❤ ❤ Se on sillee niin ihanaa, ku mä voin tuntee itteni niin voimakkaaks ja mies tärkeeks ❤ ❤ Nyt mennää rentoutuu sohvalle ja kattoo jotain ihanan romanttista, ehkä Poliisiopisto vitosta ❤ ❤

Perjantai:
Käväisin aamulla salilla tekemässä vähän äbsejä (siis niin kuin vatsalihaksia, mutta paljon coolimpia, koska B-kirjain). Fiilis oli tosi hyvä aina siihen saakka, kunnes joku nuija kommentoi, että treenaan kuin mies. Vitsi mikä sovinistisikapaskamies!!!
Illalla menin vielä treenaamaan olkapäitä, mutta koska aamun tapahtumien jälkeen alkoi epäilyttämään, että treeni saattaisi vahingossa alkaa näkyä jossain, päätinkin vain harjoitella selfieitten ottoa 45 minuuttia. Ja siis sehän on tosi tärkeää tässä fitnesslaifstailissa, että osaa poseerata ja etenkin mun kohdalla on tosi tärkeää, että näyttää hyvältä kuvissa, kun eihän kukaan mua kuitenkaan livenä näe!

Lauantai:
Sadekeli, viima ja rapa houkutteli tän mimmin polkupyörän päälle verestelemään ihania muistoja suomalaisista ajokeleistä! Oon kyl kuullut, et oikeesti ei pitäis treenaa ulkona ku se polttaa lihaksia. Mä en tiiä auttaisko esim. jos käyttäis aurinkorasvaa, mut tänään oli kyl pilvistä… Sisätiloissa stepperillä ei kuulemma pala varmuudella ku rasva, et ehkä ens kerralla varmuuden vuoks sit kuitenki sinne.
Koska tässä fitnesslaifstailissa on lihashuolto melkeen yhtä tärkeetä ku vaikka ripsihuolto tai silikoni-implantit, nii varasin ajan illalla thaihierontaan. Lupasivat, et oon tosi häpi sen jälkeen! En malta oottaa!!!

Otin teille vielä ihanan kuvan lenkiltä, tollasen luonnollisen ihan vaan kesken lenkin!


Sunnuntai:
Aivan mieletön treeniviikko on nyt saatu päätökseen! Kaikkien näiden vuosien jälkeen mulle viimein selvis tänään, että miksei mulla näy vatsalihakset. No siis hei haloo ”abs are made in the kitchen” ja mä oon tehny niitä aina salilla! Rupesin tässä heti korjaa vahinkoa ja vedin parit istumaan nousut keittiön lattialla. Tuntu muuten ihan eri tavalla!!
Sit käytiin tuossa miehen kans vähän salillakin, oli jalkapäivä. Tai siis enhän mä enää treenaa jalkoja, ku haluun keskittyä 100 % siihen mikä elämässä on oikeesti tärkeetä, eli perseeseen.
Pakko vielä hehkuttaa, että tän viidennenkymmenennenseitsemännen dieettiviikon loppusaldo oli kyllä tosi hyvä. Vaa’an mukaan mun lihasmassa kasvo tällä viikolla kaks ja puoli kiloa! Se on grammalleen saman verran, ku mies toi mulle tuliaisiks Suomesta suklaata ja jotka söin treenin jälkeen palautukseen! Tässä sen näkee miten tärkeetä tässä fitnesslaifstailissa on ajottaa ruokailut oikeen! Nyt tui tui kaikille nöpöliineille!!!

Kun asenne ei riitä CrossFitiin

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.

Sananen pari treenimotivaatiosta

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Tässä päivänä eräänä, salilla sarjojen välissä hieman henkeä vetäessäni, totesi nainen vastapäisestä dippikoneesta minulle, että totaalisen amatöörinä hän motivoituu katsellessaan minua. Spontaani reaktioni oli ensin vastata, että motivoidun itsekin itsestäni, mutta koska se olisi voinut kuulostaa äkkiseltään turhan omahyväiseltä, tyydyin vaan hymyilemään takaisin ennen kuin jatkoin puuhiani. Mutta se mitä jätin sanomatta, on itse asiassa ihan totta. Motivoidun omista tekemisistäni enemmän kuin muiden.

En ole enää aikoihin halunnut hakea motivaatiota kanssatreenaajista, en tuttujen tai tuntemattomien blogeista tai kassajonossa seisovasta supertimmistä neidosta. Sen sijaan, että olisin osannut puhtaasti ihailla muiden työnjälkeä, vertasin heitä helposti itseeni ja motivoitumisen sijaan muutuin kateudesta vihreäksi ja entistä tyytymättömämmäksi omia suorituksiani kohtaan. Näistä negatiivisista tuntemuksista eroon päästäkseni katsoin parhaimmakseni opetella näkemään itseni motivaation lähteenä muiden sijaan.

Tänä päivänä motivoidun siitä, kuinka voimani kasvavat tai kuntoni paranee, siitä miten se näkyy tuloksissa ja peilissä. Tulokset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio ruokkii tuloksia. Ja niinä päivinä, kun treeni kulkee kehnosti ja takapuoli roikkuu ikävästi peiliin sivusilmällä vilkaistessa, keskityn itseinhon sijaan siihen, mitä on jo saavutettu ja mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, viis siitä vaikka naapuristepperin rouvalla olisikin parempi peräsin.

Se mitä oikeasti olisin tuolle naiselle halunnut siellä salilla sanoa oli kai, että älä minusta motivaatiota etsi, se paras ja kestävin motivaatio syntyy ylpeydestä omaan tekemiseen ja niihin pieniinkiin edistysaskeleihin. Sillä lopulta kukaan muu ei löydä niin oikeita sanoja kannustamiseen (tai lannistamiseen!) kuin sinä itse.