Ihmisten sikamaisuudesta

Erään helteisen vapaapäivän kääntyessä iltapäivän puolelle, päädyimme ajelemaan laakson taakse vuorille hyvästelemään laskevaa aurinkoa. Nyt kun viikot näissä maisemissa ovat alkaneet käydä vähiin, olen ahnehtinut kameran muistikortin täyteen lähitienoon maisemia, jotta ne varmasti säilyisivät muistoissani mihin ikinä sitten päädymmekään.

Niinpä tälläkin iltapäiväajelulla pysähdyimme jokaiseen mutkaan ja notkelmaan ahmimaan niin kameralla kuin aisteillakin sitä tilaa ja tunnetta, joka vuorilla kaukana hälystä vallitsee.

Siellä tienpientareilla kameran kanssa kekkuloidessani törmäsin yllättävään haasteeseen. Toisinaan sain kovastikin sovitella maisemaa etsimeen, jottei luontoon viskatut roskat päätyisi valmiiseen kuvaan.

Paljon liikennöityjen moottoriteiden pientareet muistuttavat täällä Kaliforniassa lähinnä kaatopaikkaa ja etenkin moottoripyörällä liikkuessa on oltava tarkkana, ettei törmäisi tiellä vaelteleviin muovipulloihin tai vaikkapa auton lavalta pudonneeseen runkopatjaan. Vaikka aluksi moottoriteiden varsien sottaisuus järkyttikin, ei näin vuosien jälkeen sitä näkyä jaksa enää edes harmitella. Nuo ruuhkaiset supermoottoritiet ovat niin kaukana luonnosta, että niitä sotkemalla tyhmä ihminen tekee hallaa lähinnä vain itselleen.

Mutta sitten tämä, että lähdetään luonnonhelmaan, kauas kiireestä ja maallisuudesta, ja heitetään se matkalla tyhjentynyt Starbucks-muki ja Mäkkäri-pussi auton ikkunasta sinne oravien ja nallukoiden asuinsijoille.

Sitä ei vaan ymmärrä, vaikka miten yrittäisi.

Eikä ne roskat siellä luonnossa ole vain maatuvia pahvimukeja ja paperipusseja, vaan maisemia kuvatessani tallentui kuvien laitamille kaikenlaista rojua aina kalsareista muoviämpäreihin ja autonosiin. Alkoi ihan tosissaan risoa.

Toisinaan sitä oikein hämmästyy ihmisten tyhmyyttä.

Yhä enenemissä määrin osaan arvostaa sitä, että olen pienehkön maalaiskoulun kasvatti. Kun keväisin koko luokallinen pikkutyttöjä ja -poikia hajautettiin ympäri kylänraitteja keräämään lumen alta paljastuneita roskia, en usko yhdenkään meistä kakaroista roskanneen sen jälkeen itse. Siis kiitos Haapaveden Mäkirinteen ala-asteen 80-90-luvun taitteen opettajille, että taoitte paksuun kalloomme paljon sellaista, mitä ei oppikirjoja lukemalla opita.

Jos vielä ennen pois muuttoani vuorille ennätän, aion varustautua matkaan roskapussilla ja hanskoilla. Vaikka en kaikkea saastaa teiden varsilta keräisikään, voin ainakin kerätä sen mihin olen levähdysalueilla kompastua.

Vaikka en uskokaan, että ympäristöä roskaava ihminen osaisi tyhmyydeltään lukea, sanon tämän nyt kuitenkin. Tukehdu siihen Starbucksiisi.

Edellistä maisemakuvaa ottaessa piti etualalta rajata pois nämä maastoon viskatut purkit ja purtelot.

Aamulenkillä nähtyä

Aamu alkoi tänään hieman alavireisesti, olin nukkunut huonosti, herännytkin ehkä väärällä jalalla ja toisina päivinä elämä nyt vaan on enemmän hanurista kuin toisina. Kurjuuteen vajoamisen sijaan päätin kuitenkin kiskaista lenkkarit jalkaani ja suunnata reippaalle juoksulenkille. Se jos mikä piristäisi kyllä mieltä.

En ehtinyt juosta pitkästikään, kun näin jo kaukaa polulla aamuaurinkoa paistattelevan käärmeen.

Hidastin askeleita ja lähestyin käärmettä varovasti kaivaen samalla puhelinta taskusta. Miten hieno! Miten iso! Totesin pian, ettei käärmeellä ollut peräsimessään kalistinta, joten uskaltauduin ottamaan kuvia vielä hieman lähempää. Käärme ei vaikuttanut olevan kohtaamisestamme lainkaan niin tohkeissaan kuin minä, vaan jatkoi kaikessa rauhassa hidasta luikerteluaan kohti pusikossa asustelevia kaniineja.

Minä sen sijaan olin innoissani vielä kotonakin. Se oli niin iso!

Muistan kun muutama vuosi sitten Suomessa näimme isäni kanssa kyykäärmeen. Kysäisin isältäni, että eivätkö vaan nuo poikaset olekin niitä kaikkein vaarallisimpia, johon isäni totesi, että tuo on kyllä ihan täysikasvuinen. Mutta kun se oli niin pieni!

Tuolla poluilla kulkiessa en ole oikeastaan lainkaan käärmeistä huolissani. Siinä kun lenkkikaverini yleensä kiljuvat hysteerisinä käärmeen nähdessään, tunnen itse olevani lähinnä onnekas kun näen vilauksen hienosta luontokappaleesta. Lisäksi käärmeet ovat täällä sen verran kookkaita, ettei niiden päälle voi vahingossakaan astua ja ihmisille vaaralliset kalkkarokäärmeet varoittavat kyllä lähestyvää hyvissä ajoin. Ainoastaan kerran olemme olleet lähellä ajaa maastopyörällä mutkan takana vaanineen kalkkarokäärmeen ylitse.

Mutta niin, lopulta ei tarvittu tämän suurempaa juttua päivän pelastukseksi. Tai no, olihan se kyllä niin iso! Ja niin hieno!

ps. käärme oli siis iso gopher snake, joka on ihmisille vaaraton.

Hyvä palaa kyllä takaisin

En voi sanoa, etteikö elämä olosuhteisiin nähden olisi varsin hyvällä mallilla. Kun elämässä menee yhtäaikaa sekä työ, koti että oleskelulupa maahan, johon olet vuosikausia elämäsi rakentanut, voisi tilanne olla huomattavasti katastrofaalisempi kuin se tällä hetkellä on.

Kiitos tiiviin ulkosuomalaisyhteisömme täällä Kaliforniassa, näiden mahtavien kanssasuomalaisten ja ystävien, järjestyi paitsi säilytyspaikka tavaroillemme, myös katto pään päälle meille itsellemme siksi aikaa, kunnes päätämme mihin suuntaan lähdemme.

Liekö koskaan voin tarpeeksi korostaa sitä, kuinka tärkeää muiden ulkosuomalaisten tuki ja apu maailmalla asuessa voikaan olla. Vaikkei avuntarve aina niin radikaalia olekaan kuin se on itsellemme viimeisten viikkojen aikana ollut, voi toisen suomalaisen apu olla toisinaan tarpeen pienemmissäkin asioissa. On tilanteita, jotka vain toinen suomalainen voi ymmärtää, vasta maahan muuttaneen voi olla helpompi ystävystyä ensin suomalaisten kuin paikallisten kanssa, lapsi saattaa tarvita omaa äidinkieltään puhuvaa lapsenvahtia ja milloin mikäkin pikkuasia vaatii hoitamista eikä oma kielitaito vaan riitä.

Kun itse muutimme Kaliforniaan vajaat kuusi vuotta sitten, olivat muiden suomalaisten neuvot kullankalliita. Opin pian missä kaupassa kannattaa käydä, mistä hankitaan taloon sähköt, kaasu ja vesi, kuinka päästä elämän alkuun ilman luottopisteitä, mitä riisiä käytetään riisipuuroon, missä on maan parasta jäätelöä, miten ruisleipää leivotaan, kuinka ravintolassa tipataan ja paikalliset suomalaisethan ne minut lopulta opettivat autoakin ajamaan. Ilman heitä en tänä päivänäkään tietäisi kuinka Vegasissa vedetään kännit puoli-ilmaiseksi.

Uskon karmaan, siihen että kiertoon laitettu hyvä palaa takaisin siinä missä pahakin. Olen yrittänyt itse auttaa muita ulkosuomalaisia aina kun se on ollut mahdollista, tarjota kattoa pään päälle ja jakaa matkan varrella oppimiani kokemuksia ja niksejä eteenpäin sekä tietysti sitä ruisleivänjuurta. Ehkä se hyvyys on nyt tulossa takaisinpäin, tiedä häntä. Olo on kuitenkin myrskynsilmässäkin sellainen, että jotain olen elämässäni tainnut tehdä oikein.

Auttakaa ihmiset toisianne, opastakaa ja tukekaa, niin Suomessa kuin etenkin täällä maailmalla. Vaikkei se sama ihminen koskaan pystyisi maksamaan kiitollisuudenvelkaansa takaisin juuri sinulle, löytää hyvä kyllä takaisin lähettäjänsä luokse jotain toista kautta.

Kuvat: Morgan pass trail, Mammoth Lakes, Kalifornia

Angelesin kukkulat moottoripyörän selästä

Viime aikoina on alkanut yhä tukevammin iskeä tajuntaan tietoisuus siitä, että vuodet suuren meren tällä puolen saattavat olla ohitse hyvinkin pian. Samalla sitä on sitten ryhtynyt miettimään kaikkea sitä mitä on tullut tehtyä, mitä on jäänyt tekemättä, mitä olisi voinut tehdä enemmän ja mitä ehtisi vielä tekemään.

Yksi niistä asioista, joita olen tehnyt aivan liian vähän, on moottoripyöräily. Minulla on ollut moottoripyörä koko sen ajan kun olen Kaliforniassa asunut (ja viimeiset neljä vuotta olen jopa ajellut ihan laillisesti kortin kanssa!), mutta ympärivuotisesta ajokelistä huolimatta ovat päristelyt viime vuosina jääneet vähemmälle. Syitä tähän on monia, kuten nyt vaikkapa treenihulluus, hillittömät ruuhkat, ajoittainen kuumuus ja se, että mieheni kokee sekä kaksi- että nelipyöräisten kulkuneuvojen olevan enemmän rakentelua kuin ajelua varten…

Nyt kun molemmat pyörät ovat vaihteeksi yhtenä kappaleena, päätimme ryhtyä ottamaan vahinkoa takaisin. Suuntasimme ensitöiksemme italiaanot kohti Los Angelesin pohjoispuolella olevaa Angeles National Forestia ja tietä numero 2. Ja niin se vaan on, että moottoripyörällä vuoristomaisemissa suhailu on parasta mitä voi pariskuntana housut jalassa tehdä.

Liekö henkikultani on nykyisin arvokkaampi kuin ennen, mutta olen ajokäytökseltäni kovasti rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Ja toisaalta, hukkaanhan nämä maisemat menisivät pelkkiä mutkia tuijottamalla. Mielummin huristelen lähempänä nopeusrajoituksia ja ihmettelen yläpuolellani kaartelevaa kotkaa, vuoren rinnettä kipuavaa vuorikaurista ja eteeni avautuvaa postikorttimaisemaa, kuin vahdin silmä kovana tietä ja pahimmassa tapauksessa hurauttaisin siitä huolimatta alas rotkoon. Ei ole kaunista jälkeä se, voin kokemuksesta kertoa.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa harva Los Angelesiin matkaava tulee käyneeksi. Eikä tietysti mikään ihme, sillä kukapa tulisi ajatelleeksi, että näköetäisyyden päässä Los Angelesin keskustasta on talvisin lumipeitteen saava vuoristo. Jos siis olet matkaamassa tänne päin ja plakkarissa sattuu olemaan moottoripyöräkortti, ei ole lainkaan hullumpi idea vuokrata päiväksi tai kahdeksi moottoripyörää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää vuorille.

Täältä Orange Countysta käsin kyseinen luonnonpuisto on tietysti hieman kauempana kuin Los Angelesista ja menohaluja hillitsee lähes ympärivuorokautinen hirviöruuhka. Ja vaikka moottoripyörällä kaistojen välissä ajelu onkin Kaliforniassa sallittua, käy kuusikaistaisella moottoritiellä autojen välissä puikkelehtiminen tunnin jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti melko raskaaksi, puhumattakaan sitten sen vaarallisuudesta. Kyseistä touhua en siis kenellekään erityisesti suosittele, mutta lämpötilan kohotessa päälle kolmenkymmenen, ei paikallaan seisovan liikenteen keskellä nahkatakissaan hikoileva ihmissika välttämättä näe muutakaan keinoa selvitäkseen hengissä.

Toivon kovasti, että tämä oli vain alkusoittoa tuleville ajeluille, suoritettiinpa ne sitten täällä taikka muualla maailmassa. Mutta kipinä on taas syttynyt!

Juhannus Kuolemanlaaksossa

Koska juhannuksen viettoon kuuluu perinteisesti äärimmäiset sääolosuhteet, päätimme matkalla Las Vegasista Mammoth Lakesille koukata Death Valleyn, eli suomalaisittain Kuolemanlaakson kautta. Tiedossa oli superkuuma päivä, sillä jo Vegasissa elohopea nousi lähelle 45 asteen haamurajaa eikä lämpötila Pohjois-Amerikan matalimmassa pisteessä, 86 metriä merenpinnan alapuolella, jäisi ainakaan sen alapuolelle.

Ajomatka Las Vegasista Death Valleyn pohjalle Badwateriin kestää n. 2-3 tuntia, riippuen hieman reittivalinnasta. Viisaat tietävät neuvoa, että mukaan kannattaa varata reilusti vettä, sillä auton jättäessä tielle kesäkuumalla, voi nestehukka iskeä yllättävänkin nopeasti. Oma matkamme sujui kuitenkin ongelmitta, mitä nyt saimme hieman esimakua tulevista lämpötiloista sammutettuamme ilmastoinnin aina pisimpien nousujen ajaksi jottei moottori pääsisi kuumenemaan liiaksi.

Hypättyämme autosta ulos Badwaterin suolalammikolla, ei 49 asteen lämpötila tuntunut kovinkaan kuumalta, sillä onhan se saunalämpötilaksikin vielä varsin kolea. Hetken suorassa auringonpaisteessa maisemia kuvailtuani, alkoi hiki kuitenkin virrata pitkin selkäpiitä ja päänahkaa. Viitisen minuuttia lisää polttavan auringon alla ja olo oli kuin juhannussaunassa.

Maisemat Death Valleyssa olivat karut, mutta värit miellyttivät kovasti silmääni. Siellä täällä törrötti pystyyn kuivuneita pensaita ja maa oli värjäytynyt suolasta valkoläikikkääksi. Hieman pidemmällä, Paholaisen Maissipellolla, oli kuivuuden keskellä myös vehreyttä. Onkin melko uskomatonta, että Death Valleyssa kasvaa ylipäätään mikään, sillä laaksossa ei sada edes joka vuosi. Mutta niin vain luonto löytää keinot elämän ylläpitämiselle äärimmäisissäkin olosuhteissa.

Sellainen käytännönvinkki vielä, mikäli joku nyt suunnittelee päivämatkaa Las Vegasista Kuolemanlaaksoon, että kannattaa hoitaa auton tankkaaminen hyvissä ajoin lähellä Vegasia, sillä Death Valleyn laitamilla saa menovedestä maksaa parikin taalaa extraa gallonalta. Ja kuka nyt niin hullu olisi, että maksaisi polttoaineesta suomihintaa Yhdysvalloissa?

Mutta se siitä kuivuudesta. Seuraavassa jutussa pääsette näkemään Mammoth Lakesin huikeita vuoristomaisemia, joissa itse lomailen vielä muutaman päivän.

Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää itse kullekin!