matkailu

Päivävaellus Mammoth Lakesilla

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen minä vielä hengissä. En täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta elossa nyt kuitenkin. Elämä on ollut melkoista riepotusta ja tuuliajoa viimeiset puolitoista viikkoa. Näin pähkinänkuoreen tungettuna sanottakoon, että suunnitelmamme muuttaa kotikaupunkimme toiselle laidalle, muuttuikin täysin yllättäen mahdolliseksi, ja jopa todennäköiseksi paluumuutoksi Suomeen. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa blogiin yhtään mitään. En siitä, miltä nyt tuntuu tai siitä, että mitä helvettiä nyt.

Ainoa vaihtoehto blogin päivittämiselle onkin kirjoittaa jostain ihan muusta, täysin epäloogisesta aiheesta. Siispä palatkaamme aikaan kolme viikkoa sitten, jolloin olin vielä täysin tietämätön tulevasta ja nautiskelin lomapäivistä Mammoth Lakesilla.

***

Tarkoituksemme oli viettää Mammoth Lakesilla neljä yötä, mutta jo toisena päivänä tuntui siltä, että aika loppuisi kesken. Niinpä pidensimme reissua vielä yhdellä yöllä, majoittuminen kun on Mammoth Lakesilla verrattaen halpaa kesäarkisin. Tekemistä Mammoth Lakesilla on vaikka ja kuinka, mutta keskitytään tässä jutussa nyt päivävaellukseen ja palataan niihin muihin puuhiin myöhemmin.

Mammothilla on valtava määrä eri mittaisia ja vaativuustasoltaan vaihtelevia vaellusreittejä. Koska olemme kiivenneet Mammoth Mountainin päälle jo useamman kerran, päätimme tällä kertaa suunnata vaelluksemme johonkin toisaalle. Valitsin arvostelujen perusteella reitiksemme satumaisen kauniiksi kehutun Duck Pass trailin, joka veisi meidät vuorten keskellä olevalle vuoristojärvelle, Duck Lakelle.

Heti aluksi polku kulki melko jyrkässä kulmassa halki metsikön ja olin aistivinani seuralaisissani pienoista V-käyrän nousua. Eikä tietysti ihmekään, sillä ohuemmassa ilmanalassa loivempikin nousu tuntuu yllättävän raskaalta, jopa kävellen. Huohotus kuitenkin tasaantui parissakymmenessä minuutissa eikä alun superjyrkkä osuuskaan kestänyt kuin reilut puoli tuntia. Metsiköstä ulos päästyämme alkoivat varsinaiset maisemat ja reitille osui vuoristojärvi jos toinenkin. Oli hiljaista, linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui siltä, ettei ihminen voisi missään olla sen onnellisempi. Askel kantoi ja aika kului kuin siivillä maisemia ihastellessa.

Ennen reitin korkeimmalle kohdalle, Duck Passille kiipeämistä ohitimme Barney Laken, jonka vesi oli kerrassaan huumaavan väristä; turkoosia, vihreää ja sinistä. Järven jälkeen polku jatkui huipulle kivikkoisena ja jyrkkänä eikä tuntunut loppuvan laisinkaan. Seurueemme teini-ikäisissä alkoi jälleen näkyä pieniä turhautumisen merkkejä, kun pimitin eväitä ja kerroin antavani ne vasta, kun pääsisimme Duck Laken rannalle. Ohitimme pienen talvelta unohtuneen lumikinoksen juuri ennen 3,3 kilometrin korkeudessa olevaa Duck Passia ja tekaisin lumipallon. Olimme kulkeneet ylämäkeen pian kolme tuntia ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Teki mieli syödä lunta.

Barney Lake. Kuinka mahtavat värit!

Kiipeämässä Duck Passille. Jossain tuolla kivien välissä mutkittelee polku.

Duck Lake

Evästauko, vihdoinkin!

Huipulta avautui näkymä Duck Lakelle enkä ole eläissäni nähnyt yhtä syvänsinistä vedenpintaa. Askel tuntui kevyeltä kohti järveä laskeutuessa ja nälkäkin melkein unohtui kaunista vuoristomaisemaa katsellessa. Eväiden mutustelua ja parisenkymmentä kuvaa myöhemmin, oli aika palata samaa reittiä takaisin sivistyksen pariin. Onneksi paluumatka oli lähes kokonaan alamäkeä ja mikäs sitä oli kieriessä, kun oli vatsatkin täynnä.

Hitusen pelkäsin etukäteen, että törmäisimme vielä retkellämme karhuun, niiden kun kerrottiin olevan röyhkeitä ja kovasti ahneita eväiden perään. Suurimmaksi näkemäksemme eläimeksi jäi kuitenkin varsin sympaattinen murmeli, joka tarkkaili meitä kivenkolosta.

Paluumatkan kohokohta, ihkaelävä murmeli!

Tuon 11 mailin, eli vajaan 18 kilometrin matkalla kului aikaa vajaat viisi tuntia taukoineen kaikkineen. Mukaan kannattaa varata reilusti juotavaa (meillä oli 2 litraa per turpa), sillä vaikkei vuoristossa superkuuma olekaan, paistaa aurinko armottomasti ja ylämäkeä tuntitolkulla kävellessä hikoilee kyllä litran jos toisenkin. Kannattaa myös panostaa tuhdimpaan aurinkovoiteeseen, ellei sitten halua loppukesän kestäviä junttirajoja treenipaidasta ja -shortseista.

***

*huokaus

Sydäntä särkee ajatella, etten ehkä pääse tuonne enää koskaan. Mutta onhan noita järviä, Suomessakin.

Juhannus Kuolemanlaaksossa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Koska juhannuksen viettoon kuuluu perinteisesti äärimmäiset sääolosuhteet, päätimme matkalla Las Vegasista Mammoth Lakesille koukata Death Valleyn, eli suomalaisittain Kuolemanlaakson kautta. Tiedossa oli superkuuma päivä, sillä jo Vegasissa elohopea nousi lähelle 45 asteen haamurajaa eikä lämpötila Pohjois-Amerikan matalimmassa pisteessä, 86 metriä merenpinnan alapuolella, jäisi ainakaan sen alapuolelle.

Ajomatka Las Vegasista Death Valleyn pohjalle Badwateriin kestää n. 2-3 tuntia, riippuen hieman reittivalinnasta. Viisaat tietävät neuvoa, että mukaan kannattaa varata reilusti vettä, sillä auton jättäessä tielle kesäkuumalla, voi nestehukka iskeä yllättävänkin nopeasti. Oma matkamme sujui kuitenkin ongelmitta, mitä nyt saimme hieman esimakua tulevista lämpötiloista sammutettuamme ilmastoinnin aina pisimpien nousujen ajaksi jottei moottori pääsisi kuumenemaan liiaksi.

Hypättyämme autosta ulos Badwaterin suolalammikolla, ei 49 asteen lämpötila tuntunut kovinkaan kuumalta, sillä onhan se saunalämpötilaksikin vielä varsin kolea. Hetken suorassa auringonpaisteessa maisemia kuvailtuani, alkoi hiki kuitenkin virrata pitkin selkäpiitä ja päänahkaa. Viitisen minuuttia lisää polttavan auringon alla ja olo oli kuin juhannussaunassa.

Maisemat Death Valleyssa olivat karut, mutta värit miellyttivät kovasti silmääni. Siellä täällä törrötti pystyyn kuivuneita pensaita ja maa oli värjäytynyt suolasta valkoläikikkääksi. Hieman pidemmällä, Paholaisen Maissipellolla, oli kuivuuden keskellä myös vehreyttä. Onkin melko uskomatonta, että Death Valleyssa kasvaa ylipäätään mikään, sillä laaksossa ei sada edes joka vuosi. Mutta niin vain luonto löytää keinot elämän ylläpitämiselle äärimmäisissäkin olosuhteissa.

Sellainen käytännönvinkki vielä, mikäli joku nyt suunnittelee päivämatkaa Las Vegasista Kuolemanlaaksoon, että kannattaa hoitaa auton tankkaaminen hyvissä ajoin lähellä Vegasia, sillä Death Valleyn laitamilla saa menovedestä maksaa parikin taalaa extraa gallonalta. Ja kuka nyt niin hullu olisi, että maksaisi polttoaineesta suomihintaa Yhdysvalloissa?

Mutta se siitä kuivuudesta. Seuraavassa jutussa pääsette näkemään Mammoth Lakesin huikeita vuoristomaisemia, joissa itse lomailen vielä muutaman päivän.

Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää itse kullekin!

Mt. Charleston, Nevada

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Las Vegasin ympäristö ja oikeastaan koko Nevada mielletään usein pelkäksi hiekka-aavikoksi ja autiomaaksi, jossa hädin tuskin kaktukset selviävät hengissä. Mutta kukapa uskoisi, että vain vajaan tunnin ajomatkan päässä Las Vegasin värivaloista, löytyy kesäaikaan kaunis ja vehreä vuoristo?

Vietettyämme kuluneella viikolla muutaman päivän Las Vegasissa turistimassojen ympäröimänä, halusimme paeta erääksi iltapäiväksi Mt. Charlestonin vuoristomaisemiin. Vuoristo houkutteli osittain myös siksi, että Las Vegasin riutuessa yli 40 asteen helteessä, ei vuoristossa lämpötila kohonnut edes kolmeenkymmeneen asteeseen.

Koska automatkaan ei kulunut tuntikausia, jäi meille kivasti aikaa tehdä myös parin tunnin pikavaellus ennen hämärän laskeutumista. Erityisiä vaellusvarusteita ei Cathedral Rock traililla tarvittu, vaan varasimme mukaamme ainoastaan riittävästi vettä ja mukavasti käveltävät kengät. Tällä kertaa ei siis valloitettu vuorenhuippuja verenmaku suussa vaan lähinnä ihasteltiin kauniita maisemia. Sainkin napsittua matkalta melkoisen määrän kuvia, joiden ei ikimaailmassa uskoisi olevan Nevadassa otettuja.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan Vegasin matkan yhteydessä myös Mt. Charlestonin ympäristöön, vaikka siitä ei pidetäkään samalla tavalla meteliä kuin perinteisestä Hoover Damista ja pitkän ajomatkan päässä olevasta Grand Canyonista. Näissä maisemissa sitä nimittäin muistaa taas luonnon monipuolisuuden ja sen, kuinka erilaista kaikki voikaan olla ihan lyhyen matkan päässä.

Pikainen road trip Montanaan

/ A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Suunnitelmallisuus ei ole koskaan ollut meidän perheen parhaita puolia. Joten niinhän siinä taas kävi, että hyppäsimme viime viikon torstaina autoon ja suuntasimme road tripille vajaan vuorokauden varoitusajalla. Ihan pelkästä huviajelusta ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kyse, sillä mies oli jo tovin sairastanut vakavanpuoleista autokuumetta ja kun siihen lopulta löytyi lääke, piti sen perässä ajella reilut 2000 km, per suunta. No, mitäpä sitä nyt ei auton vuoksi tekisi…

Kuusi päivää kestänyt ajelu sujui yllättävän kivuttomasti. Kalifornian ruuhkien ja Nevadan rutikuivan autiomaan jälkeen maisemat muuttuivat pikkuhiljaa mielenkiintoisemmiksi ja ajelu Utahin, Idahon, Montanan ja Wyomingin halki sujui ikkunoista tuijotellen ja kuvia räpsien. Valitettavasti ajoaikataulu oli kuitenkin sen verran tiukka, ettei matkalla jäänyt juurikaan aikaa ylimääräisille pysähdyksille tai paikallisten nähtävyyksien ihmettelylle. Etenkin Idahon perunamuseokierroksen väliin jääminen jäi harmittamaan kovasti. Tai sitten ei.

Saapumassa Salt Lake Cityyn Utahissa.

Aurinkolaseista heijastuu Idahon maaseutu.

Ihanan vehreä Idaho.

Parhaimmillaan ajelimme yli tuhat kilometriä päivässä ja mikäs siinä ajellessa, kun liikennettä ei ollut nimeksikään verrattuna Kaliforniaan, tiet olivat erinomaisessa kunnossa ja nopeusrajoituksetkin sallivat lähes 150 km/h matkanopeuden. Muutenkin oli virkistävää nähdä ja kokea liikennekulttuuria kaliforniakuplan ulkopuolelta. Tuli hieman yllätyksenäkin, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä paremmin ihmiset osaavat ajaa autoa. Kun Kaliforniassa ei tiedetä tuon taivaallista jouhevasta ajamisesta tai siitä, että vasen kaista on ohittamista, ei ilmahinaamista varten, antoivat ihmiset kauniisti tietä ohittaville autoille pohjoisemmissa osavaltioissa. Turhalta kiroilulta säästyttiin myös sen vuoksi, että maaseudulla osataan käyttää vilkkua, joka täällä Kaliforniassa tuntuu olevan etenkin naiskuskeille hyvin hankala vempain käyttää.

Montanaan saapuessa ilma ei todellakaan ollut kuin morsian. Tai no, riippuu morsiamesta…

Lumihuippuja näkyi joka suunnassa.

Suomityttö tunsi hetken olonsa varsin kotoisaksi.

Yöpymiset hoidettiin näppärästi sellaisissa hotelleissa, joiden huoneissa oli joko keittiö tai ainakin mikro. Päivällinen venyi nimittäin joka päivä niin myöhään, että kävimme vain pikaisesti ennen hotelliin menoa kaupan kautta ja ostimme jotain mitä lämmittää sitten hotellihuoneessa. Hotellivaraukset tein kännykällä tien päältä aina sen mukaan, minne saakka arvioin meidän sinä päivänä ennättävän.

Montana päivän kirkastuessa.

Maaseudun rauhaa.

Reissu meni pääasiassa hyvin, vaikka venyikin autoteknisten asioiden vuoksi päivän pidemmäksi kuin alunperin suunnittelimme. Tämä ei kuitenkaan lopulta haitannut, sillä työni kulkivat näppärästi mukana läppärilaukussa ja saimmehan lisäpäivän ansiosta enemmän aikaa ajella halki Yellowstonin kansallispuiston. Sieltä otetut kuvat jätän kuitenkin omaan postaukseensa, sillä niitä on valtavasti ja paikka ansaitsee ehdottomasti oman juttunsa.

Sateet tekivät tuloaan ja tuuli pyöritti propelleita Montanan takamailla.

Laiduntava ja kakkaava biisoni Montanassa (onneksi tässä ei ole zoomia).

Tätä oli pakko pysähtyä kuvaamaan.

Jälleen yksi ajopäivä takana.

Kunhan tästä pääsen vielä kunnolla kesälaitumille, on tiedossa lisää pieniä reissuja ja juttuja niistä. Joten hoi te reissaamisesta kiinnostuneet, pysykäähän kuulolla!

Dubai ja nainen salilla

/ A. K. Nikkinen / 19 kommenttia

Vaikka olenkin Dubain tarjoamien herkkujen edessä löysännyt dieettiäni, olen roikkunut orjallisesti kiinni treenisuunnitelmassani. Tämän on mahdollistanut varsin kivasti varusteltu ja asukkaille ilmainen hotellin kuntosali, jossa olen vieraillut pari kertaa päivässä. Vaikka hotellin salin asiakaskunta onkin monikulttuurista, on kävijöistä huomattava osa selkeästi tunnistettavissa muslimimaiden asukeiksi. Heidän kanssaan samalla salilla treenaaminen onkin sitten tuonut matkaani aivan uusia ja vähän hämmentäviäkin vivahteita. Itse asiassa tuntuu melkeinpä siltä, kuin olisin muuttunut turistista itse turistinähtävyydeksi.

Nainen käy salilla.

Ensimmäisenä päivänä salilla, ladattuani vajaan 50 kilon lämmittelypainot penkkiin, kommentoi eräs tummasilmäinen mies aikansa tuijoteltuaan, ettei ollut koskaan ennen nähnyt naisen penkkaavan. Lopulta ymmärsin rivien välistä, ettei hän ollut itse asiassa koskaan edes nähnyt naista salilla. Seuraavaksi salin naispuolinen työntekijä tuli kertomaan, kuinka hienoa on nähdä naisella lihakset ja kysyi heti perään, että haittaako jos hän katselee hetken kun treenaan. Ennen kuin tajusinkaan, seisoi salin henkilö- ja asiakaskunta rivissä katsomassa, kuinka suomityttö veti leukoja. Voi sitä ihmettelyn määrää. Yht’äkkiä mieleeni tuli elävästi vuoden takainen Dubain matka, jolloin moskeijan kaapulainaamon tytöt halusivat kilvan tunnustella sermien takana hauistani.

Nainen käyttää vapaita painoja (ei pelkästään noita söpön värisiä…)

Tänään treenaamisesta ei sitten tahtonutkaan tulla enää yhtään mitään salivalvojan seuratessa jokaista liikettäni metrin etäisyydeltä, kommentoiden jokaista lihassyytäni ja kysellen kymmeniä kysymyksiä ruokavaliostani, treeniohjelmastani ja lisäravinteistani koko treenin ajan. Kun sitten edelliseltä viimein kysymykset loppuivat, asteli salille kovasti arabin näköinen vakava mies ja kysyi sopisiko puhutella. Pelkäsin jo hetken, että touhuamiseni on alkanut aiheuttamaan yleistä pahennusta ja nyt on läksytyksen aika, mutta mies tahtoikin vaan kertoa, kuinka hienoa on nähdä nainen hyvässä kunnossa ja että hänen maassaan naiset ovat patalaiskoja. Hämmennykseltäni en tullut edes kysyneeksi miehen kotimaata, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna hän tuli todennäköisesti jostain, missä naisten liikkumattomuus johtuu aivan muusta kuin yleisestä laiskuudesta. Lopuksi hän vielä ylisti jumalaa ja sitä minkälaisen vartalon olen häneltä lahjaksi saanut. Vain vaivoin sain nieltyä sanani, etteivät nämä muodot kyllä ihan pelkästään rukoilemalla ole ilmaantuneet.

Nainen hikoilee.

Tällä matkalla mielenkiintoisinta onkin ollut tämä kulttuurierojen konkretisoituminen omalle kohdalle, vaikka se sitten onkin saanut oloni hetkittäin melko vaivaantuneeksi. Ehdottoman positiivinen yllätys on kuitenkin ollut se, ettei ihmisten katseissa ja reaktioissa ole ollut aistittavissa halveksuntaa, vaan puhdasta kiinnostusta ja kai oikeasti ihailuakin. Eli kyllä, muslimimaan jälkeenkin on suomalainen mies edelleen lajinsa ainoa, joka on tullut minulle päin naamaa sanomaan, ettei lihaksikas nainen ole kaunis ja että pitäisi treenata vähemmän ja pienemmillä painoilla.