Restart

23/06/2016 / A. K. Nikkinen / 30 kommenttia

Takana on lienee blogihistorian pisin päivityskatko. Mutta niin on kuulkaa ollut täällä taustajoukoissakin meneillään takuulla suurin blogin olemassaolon aikana läpikäyty myllerrys. Olemme nimittäin saaneet lähes vuoden kestäneen tuuliajon jälkeen elämälle vihdoinkin hivenen varmemman kurssin.

Olen suoranaisesti palanut halusta kertoa teille kaikista niistä kuvioista, joita kulisseissa on ollut vireillä viimekesäisen katastrofin jälkeen, mutta olen sitten kuitenkin malttanut mieleni 100 % varmuuden uupuessa. Ja hyvä niin. Yllättäviä käänteitä on nimittäin mahtunut vuoteen niin paljon, että niistä kaikista kirjoittamalla blogi olisi muistuttanut enemmän laskuhumalassa kirjoitettua sekoilueepposta kuin olemassa olevan naisihmisen kirjoitelmia todellisesta elämästä.

Tiivistettynä kerrottakoon kuitenkin sen verran, että vuoden aikana ehdimme mm. kuvitella jäävämme vanhoille kotikonnuille Orange Countyyn, muuttavamme talven aikana Tukholmaan ja vain muutama viikko sitten pakkasimme vielä tavaroita lähteäksemme Los Angelesiin kolme kuukautta kestäneen viisumiodotuksen jälkeen. Mutta kuten sanottua, nämä aatokset jäivät lopulta vain kuvitteluasteelle.

Se, mihin tässä nyt lopulta ihan oikeasti päädyttiin, olikin sitten jotain aivan muuta ja löi ällikällä niin itsemme kuin kaikki muutkin. Vuoden kestänyt kodittomuutemme nimittäin päättyy heinä-elokuun vaihteessa Ouluun. Kyllä. Suomen Ouluun, Pohjois-Pohjanmaalle. Eipä paljon kauemmaksi voisi Kaliforniasta päätyä, monessakin mielessä.

230616_1 Tulevilla kotikonnuilla näytti viikonloppuna tältä.

Käsillä on siis todellinen restart elämälle, sillä kyllähän kuviot Oulussa ovat hivenen erilaiset kuin Kaliforniassa. Vaikka Oulu saakin ihmisiltä usein niskavillat nousemaan pystyyn pohjoisen sijaintinsa ja ainaisen tuulen vuoksi, olen itse uusista kotikonnuistani jopa varovaisen innostunut. On nimittäin ensimmäinen kerta sitten teinivuosien, kun palaan asumaan synnyinseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle ja muutenkin ajatus Suomeen jäämisestä tuntuu heittopussina olon jälkeen enimmäkseen helpottavalta. Ja mistä sitä tietää, vaikka tämä olisi parasta mitä meille voi tapahtua, ennen kuin sitä on kokeillut.

Ihan vielä ei kuitenkaan parane huokaista helpotuksesta, sillä pakan oltua näinkin pitkään levällään kahden mantereen välillä, on oma hommansa hoitaa kaikki käytännön asiat kuntoon. Mutta kunhan saamme katon päämme päälle ja loppukesästä vielä muuttokontinkin Suomeen, pääsemme vihdoin nauttimaan ihan tavallisesta arjesta, Suomessa.

Ihan törkeän siistiä!

Kotiutumisesta

19/03/2016 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Jos on ikinä muuttanut uuteen paikkaan, tietää sen onnen tunteen, kun hitaan alun jälkeen alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että on kotiutumassa uuteen ympäristöön. Kun kaikki vastaantulijat eivät olekaan enää kasvottomia, vaan tiettyjä reittejä kulkiessa törmää usein samoihin ihmisiin, tai kun eksymisen sijaan osaa jo valita sen nopeimman, tai vaihtoehtoisesti sen kaikkein kauneimman reitin. Ja kun ei enää kerta toisensa jälkeen säikähdä sitä samaa aidan takana piileskelevää ja kohdalla haukahtavaa koiraa ja ehkäpä jo tuntee muutamia naapuruston ihmisiä nimeltä.

190316_5

Olen nyt Suomeen paluuni jälkeen viettänyt muutaman kuukauden Äänekoskella ja ensimmäisiä kotiutumisen merkkejä on jo kovasti ilmassa. Kaupoilla käydessä saattaa toisinaan joku naamatuttu jo moikatakin, päivittäisten kulkureittien varrella talot ja kadunkulmat ovat alkaneet tulla tutuiksi ja salilla käydessä ovat keskusteluyhteydet avautuneet jo suuntaan jos toiseenkin. Kun viikko sitten tapahtui vielä sellainenkin ihme, että tuntematon koiranulkoiluttaja tervehti minua lenkillä ollessa ääneen, olin yhtä hymyä lopun iltaa.

190316_7

Paljon on kiinni ajan kulumisesta sekä tietysti itsestä, kuinka usein poistuu neljän seinän sisältä, käy harrastuksissa, liikkuu ihmisten parissa ja antautuu keskusteluihin ja tilanteisiin, mutta toisaalta myös paikkakunnalla ja sen asukkailla on kotiutumiseen suuri vaikutus. Ne ihan ensimmäiset positiiviset aavistukset muutaman vuoden takaa, ensimmäistä kertaa Äänekoskella vieraillessani, ovat osoittautuneet oikeiksi. Tämä todella on mukava ja kaunis kaupunki, ei vain käydä, vaan myös asua.

Keskusta on pieni ja rakennukset vanhoja, mutta lopulta täältä löytyy kaikki tarpeellinen, jopa uusi napakoru aikaisemmin viikolla kadottamani tilalle, ihanalla asiakaspalvelulla höystettynä. Lenkkipolut ovat kaikkine korkeusvaihteluineen riittävän haastavia, maisemat kerrassaan upeat eikä tehdaskaan haise niin pahasti kuin voisi kuvitella. Ihmiset ovat paitsi ystävällisiä, myös helposti lähestyviä ja helposti lähestyttäviä, ja voin vain kuvitella kuinka hyvin sulautuisin porukkaan vuodessa, kun jo muutaman kuukauden jälkeen tuntuu näin kotoisalta.

190316_8

Vaikka täällä asuminen jääkin näillä näkymin lyhytaikaiseksi harjoitukseksi uusien seikkailujen vetäessä puoleensa, olen onnellinen siitä, että juuri Äänekoski, sekä tietysti rakas synnyinpaikkani Nivala, ovat olleet ne paikat joihin Suomeen paluumuuttaessani olen saanut pehmeästi laskeutua. Ottaen huomioon paluumuuttoni lähtökohdat, sen vastentahtoisuuden sekä väistämättömän pakon jättää Kalifornia kuuden vuoden yhteiselon jälkeen, ovat nämä maisemat luoneet uskoa siihen, ettei Suomeen jääminen tilanteen niin vaatiessa olisikaan absoluuttinen maailmanloppu.

190316_9

Minulta muuten kysyttiin jokin aika sitten, että miltä se tuntuu suurkaupunkimaisemien jälkeen muuttaa tällaiseen tuppukylään asumaan.

Kotoisalta, vastasin. Kotoisalta.

Odottavan aika on ankea

27/08/2015 / A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Joku siellä on ehkä jo ehtinyt ajatella, että nyt se Sinivaara on muuttopuuhissa, kun ei blogiakaan ole ehtinyt päivittämään. Voi kun voisinkin sanoa, että tässä nyt on ollut kaikenlaisia kiireitä ja sen vuoksi aika internetin äärellä on jäänyt vähäiseksi.

Ja katinkontit.

Täällä ei ole tapahtunut mitään eikä tilanne ole muuttunut mihinkään suuntaan. Emme vieläkään tiedä mihin seuraavaksi muutamme eikä miehellä vieläkään ole uutta työtä. Vieheitä on kyllä heitetty vesille, niin täällä kuin merten takana, ja muutamaa syöttiä on vähän jo näykittykin. Mutta mitään konkreettista ei mustista vesistä ole vieläkään noussut.

Tuntuu kuin filmi olisi jumittunut paikoilleen vain hetkeä ennen loppuratkaisua ja tuijottaisimme lamaantuneina seisahtunutta ruutua. Tunnit kuluvat, päivät vaihtuvat toiseen ja viikot seuraavat toisiaan. Ja me vain odotamme, että filmi nytkähtäisi eteenpäin. Sillä jos ei se pian liikahda, ovat vuotemme USA:ssa ohi.

Jatkuva odotus on tyhjentänyt pääni, ajatukset kiertävät kehää ja elämä ympärillä on käynyt kovin pieneksi. Mitään ei uskalla suunnitella, mihinkään ei uskalla ryhtyä eikä missään huvita käydä. Eilen teki mieli ostaa alennusmyynnistä pieni taulu, mutta eihän minulla ole paikkaa mihin sen ripustaisin. Niinpä päätin, etten kävisi enää edes kaupoilla.

Tällaisessa mielentilassa on tuntunut hieman hankalalta kirjoittaa blogia. Täällä ei vaan yksinkertaisesti tapahdu nyt paljoakaan. Mutta ehkä jo huomenna. Tai sitten ensi viikolla. Jossain vaiheessa nyt kuitenkin. Sitä odotellessa olen blogeineni vähän plaah, anteeksi siitä.

Kuva: Kylpevä kyyhkyspariskunta. Eivät liity mihinkään millään tavalla, mutta ilostuttivat päivääni.

Entinen elämä paketissa

04/08/2015 / A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Yksi aikakausi elämässämme tuli tiensä päähän lauantaina, kun suljimme vanhan kotimme oven viimeistä kertaa. Ehkä kaikki tunteet oli jo kulutettu loppuun, tai ehkä olin vain niin väsynyt kaikesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, etten lähtiessäni tuntenut oikein mitään. Tai jos jotain tunsinkin, oli se surun sijaan enemmänkin helpotusta ja vähän iloakin siitä, että tuo pakollinen urakka oli nyt poissa päiväjärjestyksestä ja olemme vihdoin askeleen lähempänä elämän seuraavaa vaihetta, missä ja mitä se sitten ikinä tulee olemaankaan.

Olen aika ylpeä itsestäni, sekä tietysti miehestäni, että olemme selvinneet tästä massiivisesta elämänmuutosprojektista selväjärkisinä, ainakin tähän saakka. Vasta nyt, pari päivää henkeä vedettyäni, alan pikkuhiljaa tajuta, kuinka väsynyt oikeastaan olen. Sunnuntai, ensimmäinen päivä viikkokausiin jolloin ei tarvinnut tehdä mitään, sujui lähinnä sohvalla maaten ja telkkaria katsellen. Ja okei, taisi minulla kyllä olla vähän krapulakin.

Suonette siis anteeksi taukoni bloggaamisesta. Muutamat lukijat ovatkin jo ehtineet hieman huolestuneina kysellä, että mikä on kun ei blogi päivity. Viime viikko oli kuitenkin sanalla sanoen kaaosta. Jäljellä olevan omaisuuden muuttaminen yhteen, itsensä muuttaminen toiseen ja miehen harrasteauton muuttaminen kolmanteen osoitteeseen pitivät kiireisenä päiväkausia. Sain myös kulutettua kokonaista neljä päivää loppusiivoukseen, vaikka periaatteessa olisi kai tarvinnut vain imuroida ja pyyhkäistä pölyt keittiötasoilta. Niiden lisäksi tulin kuitenkin leikanneeksi pihalta puut ja pensaat, kitkeneeksi kukkapenkit, kuuranneeksi lattiat ja jalkalistat, pesseeksi hyllyt ja käsitelleeksi puiset keittiönovet. Mutta olihan se omistajan helpottunut ilme ja takaisin saatu takuuvuokra toki sen arvoista.

Täysin ilman kommelluksia ei muutosta kuitenkaan selvitty. Tai selvittiin sitten lopulta, vaadittiin vain yksi hysteerinen kiukkuitkuraivari urakan päätteeksi. Tajusin yht’äkkiä muuton jälkeen, etten yhtään tiedä missä passimme ovat. Samaan syssyyn huomasin sekä usean tuhannen taalan arvoisten kierrätyskuittien että pankkitunnuksieni olevan kateissa. Olin numeroinut jokaisen muuttolaatikon huolellisesti sekä kirjannut niiden sisällön tarkasti ylös ja ollut muutenkin äärimmäisen järjestelmällinen, mutta onnistuin silti kadottamaan varsin tärkeitä papereita taivaan tuuliin. Hetken hysteerisesti pillitettyäni tajusin kuitenkin vilkaista käsilaukkuni sivutaskuun ja löysin kuin löysinkin koko nivaskan sieltä, varmasta tallesta.

Nyt olemme siis uuden ja jännän äärellä. Emme edelleenkään tiedä olemmeko palaamassa Suomeen, jäämässä tänne vai menossa Balille juomaan halpaa olutta, mutta entinen elämä on nyt kuitenkin paketissa ja uusi vielä avaamatta.

Kuvat: Tyhjä, entinen koti.

Tavaroista luopumisen helppous

23/07/2015 / A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin olleet melko lamaannuttavia, on ollut pakko potkia itseään persuksille ja ryhtyä hetimiten järjestelemään mahdollista paluumuuttoa Suomeen.

Aikaisemmissa pitkissä muutoissa on maksumiehenä toiminut aina miehen työnantaja. Niinpä itse ei ole muuttojen eteen tarvinnut – tai edes saanut – laittaa montaakaan tikkua ristiin, sen kun on katsellut päältä, kun kaikki tavarat on pakannut, muuttanut ja purkanut joku muu. Nyt kun mannertenvälinen muutto näyttäisi menevän omasta pussista, on tilanne hieman eri.

Jokaisen laivakontin lisäkuution maksaessa lisää, olemme joutuneet vähentämään omaisuuden määrää merkittävästi. Parin viikon myyntirumban jälkeen on huonekaluista jäljellä enää ruokapöytä tuoleineen, sohvat, sänky, viinitynnyri, vitriini ja yksi pieni lipasto. Takapiha on tyhjentynyt, katos pihakalusteineen on poissa, samoin aurinkotuolit ja ruukkuistutukset. Muuttolaatikoiden määrä on puolittunut myytyäni valtavan määrän erinäistä roinaa pihakirppiksellä ja annettuani loput tavarat hyväntekeväisyyteen.

Tavaramäärää pihakirppiksellä.

Ryhtyessäni valikoimaan tavaroita pidettäviin, myytäviin ja pois annettaviin, ajattelin sen olevan henkisesti kova paikka, mutta toisin kävi. Olo on vain keventynyt tavaramäärän vähentyessä, aivan kuin koko elämässä olisi käynyt pieni muutoksen ja puhdistuksen henkäys.

Vihdoinkin olen saanut laitettua kiertoon hyvällä omallatunnolla kaikki ne tavarat, jotka oli hankittu edellisiin asuntoihin väliaikaisratkaisuina tai jotka pahimmillaan olivat kulkeutuneet Suomesta saakka muuttokuorman mukana kuusi vuotta sitten, eikä niihin sen koomin oltu kajottu. Nyt saivat lähteä taulut, jotka eivät olleet päässeet seinälle enää vuosikausiin, huonekalut, jotka olivat jääneet jälkeen edellisiltä asukeilta, tarjoiluastiat, joita ei lopulta käytetty edes juhlissa sekä petivaatteet ja verhot, joiden kuosista en koskaan oikein pitänyt. Yllätyin itsekin, kuinka paljon ylimääräistä roinaa nurkissa oikeastaan oli, vaikka olen jo vuosia kuvitellut laittaneeni kaiken turhan kierrätykseen.

Tavaramäärää odottamassa kierrätysautoa.

Sen sijaan, että olisin surrut tavaroista luopumista, olen kohdistanut kaiken surun ja yleisen surkeuden ehkä ylitseampuvastikin viherkasveista luopumiseen. Kun eräänä aamuna juoksulenkiltä palattuani huomasin pöydällä nipun seteleitä ja totesin banaanipuuni lähteneen uuteen kotiin, vaivuin puoleksi tunniksi sohvankulmaan itkeskelemään kohtalon kurjuutta. Niin kai se on, että vaikka miten koittaisi olla reipas, löytää pahaolo aina jonkin väylän ulos päästäkseen. Ja hyvä niin. Sen verran koville banaanipuusta luopuminen kuitenkin otti, että mandariinipuun ja orkideat aion antaa ystävilleni ”muka-hoitoon”.

Banaanipuu. Nyyh.

Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut luopua ihan kaikesta. Olemme päättäneet pitää kaikki laadukkaammat huonekalut, uudemmat astiastot, rakkaimmat sisustustavarat ja kyllä, suuren osan joulukoristeista. Vaikka tavaraa on paljon annettu ja myyty pois, on jäljelle jäänyt takuulla kaikki mitä uuden kodin perustamiseen aikanaan tarvitaan.

Nyt vaan tarvitaan se uusi koti. Tai edes se uusi kotimaa, näin aluksi.