Sanonta ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” on lienee kaikille tuttu. Ja niinhän se on, ettei ruokkivaa kättä kannata nokkia. Mutta kun parhaat mahdolliset eväät elämään on jaettu ja vastuu omasta elämästä siirtynyt lapselle itselleen, jäävät vanhemmat hallitsevine vaikutusvaltoineen tosielämän näytöksessä taka-alalle ja tulisi kunnioituksen herätä myös toiseen suuntaan. Vanhempi, kunnioita lastasi.

”MIKÄS TEIDÄN TYTÖSTÄ TULEE ISONA?”

”ME OLLAAN VÄHÄN AJATELTU, ETTÄ JOS SIITÄ TULISI ONNELLINEN, NIIN SE RIITTÄÄ.”

Minä olen onnekas. Sen sijaan, että vanhempani olisivat pakonomaisesti yrittäneet toteuttaa omia, toteutumatta jääneitä unelmiaan minun kauttani, ovat he hyväksyneet, että suuntaa antavista vinkeistä huolimatta, saatan silti toisinaan kulkea omia polkujani. Tiedän, etteivät he välttämättä ole hyppineet riemusta ja tehneet aaltoja jokaisen valitsemani ratkaisun edessä, mutta olen aina voinut luottaa siihen, että loppupeleisssä he asettuvat taakseni ja kunnioittavat päätöstäni, olipa se mikä tahansa. Kiitos siitä heille.

Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita kuin minä. On vanhempia, jotka pitävät aikuista lasta sätkynukkenaan, tuomitsevat jokaisen eriävän mielipiteen ja halveksivat lapsensa valintoja ja tapaa elää. Ja jokainenhan tietää kuinka lopulta käy – välit viilenevät ja yhteydenpito jää pakollisiin jouluntoivotuksiin, kunnes lopulta vanhemmat lakkaavat olemasta vanhempia ja lapsi lakkaa olemasta lapsi. Maailman vahvinkin side voi katketa.

Kun aikuiseksi kasvanut lapsi ei jatkakaan vanhempien kaavailemaa hiihtäjän uraa ja unelmaminiäkin meni vaihtoon juuri häiden alla, tulisi vanhempien omasta henkilökohtaisesta pettymyksestään huolimatta kyetä kunnioittamaan lapsensa päätöstä, miellyttipä se heitä tai ei. Lapsen tehtävä ei ole elää vanhempiensa elämää, ei kulkea samaa polkua tai nähdä asioita samassa valossa. Se polku voi olla vaikeampi, helpompi tai päätyä umpikujaan, mutta lapsen aikuistuessa ei vastuu eikä valitusoikeus ole enää vanhemmalla. Välittää saa ja huolehtiakin, mutta lopulta lapsi aiheuttaa vanhemmilleen huolta juuri sen verran, kuin vanhempi antaa itsensä huolestua. Mentiin sitten aidan yli tai ali, tulisi vanhemmille riittää, että lapsensa on onnellinen.

Lapsi ei ole mitään rasti ruutuun -tilaustavaraa, joka saapuu kotiovelle halutuilla ominaisuuksilla varustettuna eikä toisaalta lapsikaan voi valita vanhempiaan. Parasta olisi siis yrittää tulla toimeen, mahtua samaan maailmaan ja kunnioittaa toinen toistaan mahdollisista näkemyseroista huolimatta. Minä nimittäin tiedän, että molemminpuolinen kunnioitus ja läheiset välit vanhempien kanssa ovat tavoittelemisen arvoisia. Siis hyvä vanhempi, hyväksy, rakasta ja kunnioita lastasi. Se on parasta mitä hänelle voit antaa.