Halloweenin irstaimmat asut

Se on taas se aika vuodesta, kun amerikkalaiskotien edustalle ilmestyvät kurpitsat, luurangot ja hautakivet, puihin kieputetaan hämähäkinseittejä, kaupasta haetaan säkeittäin karkkia ovelta ovelle kiertäville lapsille jaettavaksi ja koko perhe puetaan aina koirasta ja lemmikkimarsusta lähtien söpöihin Halloween-asuihin.

Näin viattoman kuuloisesta lasten juhlasta kuvittelin Halloweenissa olevan kyse, kun vielä asuin Suomessa. Kun sitten Yhdysvaltoihin muuton jälkeen tupsahti postiluukusta se ensimmäinen asukuvasto, heräsi vahva epäilys siitä, että taitaa Halloween olla sittenkin myös aikuisten keskuudessa hauskanpidon aikaa. Epäilykseni osoittautui oikeaksi, kun nelisen vuotta sitten vietin miniloman Santa Monicassa Halloweenin aikaan. Siellä kävelykadun hämärässä minä nielaisin pari kertaa tyhjää ja räpyttelin epäuskoisena silmiäni. Onko täällä jotkin fetissi-bileet vai mistä nämä kaikki puolialastomat naiset oikein tulevat?

Tuli pienoisena yllätyksenä, että tämän kovasti konservatiivisen kansakunnan naisväestö, joka ei uskalla muiden nähden edes vaihtaa vaatteita kuntosalin pukuhuoneessa, unohtaa täysin estonsa kerran vuodessa. Halloween onkin mitä loistavin tekosyy kiskaista ylleen verkkosukat sekä lyhyt nahkahame ja tuntea itsensä seksin ylijumalatareksi, joskin myyntipakkauksessa asulle on ilmoitettu hienostuneemmaksi nimeksiSoturiprinsessa. Olitpa sitten Tuhkimo, poliisi tai koalakarhu, on täysin hyväksyttyä kuljeskella ympäri kaupunkia takapuoli vilkkuen tai kaula-aukko haaroväliin asti avoinna.

Halloween-asuja myyvät tahot ovatkin oivaltaneet puolialastoman naisen mentävän markkinaraon asusteita suunnitellessaan. Itsensä esittelystä innostuville naisille on kuvastoissa tarjolla toinen toistaan rohkeampia ja paljastavampia asusteita, jollaisia on yleensä totuttu näkemään lähinnä erotiikkavälineistöä tarjoavien liikkeiden valikoimissa. Kuvastot, jotka kaikkina muina vuodenaikoina saapuvat koteihin huomiota herättämättömissä, umpinaisissa kuorissa piilossa lasten katseilta, tulvivat nyt postiluukuista avoimesti koko perheen selattavaksi kaikkine lääkärileikki- ja kumiasuineen.

”Siis mä oon NIIN syyllinen. Haluisitsä pistää mut rautoihin ja esitellä sun asetta?”

”Kas hei, Kapteeni Koukku. Mulla ois pari ideaa mihin me voitas kokeilla tota sun koukkuas. Ja hei, se ei sitten liity taulujen ripustamiseen.”

”Graauuh, mä oon naarasleijona. Yritä kesyttää mut, mutta varo, mä saatan raapia syviä naarmuja sun selkään.”

”Moi, mä oon nörtti. Oon aina ollu tosi hyvä biologiassa. Erityisesti ihmisbiologiassa. Niinku lisääntymisessä.”

”Siis virallisestihan mä oon viemässä näitä pikkuleipiä ja maitokannua mun isoäidille. Mut kyllä näistä kannuista riittää varmasti sullekin.”

”Mä en koskaan tajunnu alkuperäistä Robin Hoodia, ku se anto vaan köyhille. Mä annan kyllä kaikille.”

”Hei, olen urologiselle osastolle palkattu uusi hoitajatar, että ota vaan ihan reippaasti ne housut pois. Onko teillä ollut minkälaisia oireita? Paineentunnetta? Puristusta?”

”Puhtaus on erikoisalaani. Olisiko herra pikaisen imuroinnin tarpeessa?”

 

Mutta onneksi tässäkin irstaudenlajissa vallitsee tasa-arvo. On niitä fantasia-asuja nimittäin suunniteltu miehillekin. Kyllä tällaisissa tamineissa kulkevissa miehissä vaativimmankin naisen silmä lepää:

 

Tasan ei käy onnenlahjat ei.

 

Kuvat: www.partycity.com

Tänään ärsyttää: juustohöylä

Kun elämän todelliset ongelmat kerrankin loistavat poissaolollaan, voi vaihteeksi keskittyä arjen pieniin kupruihin ja niistä nillittämiseen. Tämänpäiväisen ärsytyksen ja siitä avautumisen aiheena on niinkin merkittävä ja arkinen asia kuin juustohöylä.

Olen viimeisen neljän vuoden aikana salakuljettanut joko itse tai muulien avustuksella Suomesta Amerikkaan kaikkiaan neljä juustohöylää. Syynä juustohöylien runsaaseen maahantuontiin on yksinkertainen. Yhdessä ontuvan amerikkalaisen tuotevalmistuksen heikoimmista lenkeistä killuu käteen huonosti sopiva, tylsästä terästään ja liian tuhdeista siivuista tutuksi tullut juustohöylä. Eikä höylien tiimoilta ole kai tiedossa kovin suurta tuotekehitystä tulevaisuudessakaan, amerikkalainen kun ostaa juustonsa pääasiassa valmiiksi siivutettuna. Mutta minua eivät kaupan kolmen millin paksuiset kermajuustosiivut houkuttele, vaikka paljon juustosta pidänkin.

Juustohöyliä kyllä on, mutta vain harva tyydyttää höyläsnobin kriteerit.

Olen viime aikoina ollut hieman huolissani 2000-luvun alkupuolelta peräisin olevan, Fiskars-merkkisen juustohöylämme elämän kääntymisestä ehtoopuolelle. Kun hienosti palvelleesta, muuttokuormassa USA:han saapuneesta juustohöylästä joskus aika jättää, olisi tilalle löydettävä uusi, haastavan tehtävän harteilleen ottava höylä. Koska yritykset sopivan seuraajan löytämiseksi tältä mantereelta ovat päättyneet pettymyksen kyyneliin kerta toisensa jälkeen, olemme ryhtyneet etsimään seuraajaa Suomesta, muunmuassa Fiskarsin runsaista riveistä, mutta tuloksetta.

Ensimmäinen kokelas, Fiskarsin mainoslauseen mukaan pehmeille juustoille tarkoitettu höylä, leikkaa kyllä moitteettomasti, mutta tekee arkikäyttöön aivan liian tuhteja siivuja. Paksut siivut sopisivat kyllä juustonmaistelutilaisuuksiin, jossa pääruoan osaa näyttelee juusto, mutta juhlakäyttöön höylä on aivan liian arkisen näköinen. Seuraava talouteen tullut Fiskarsin juustohöylä teki sekin aivan liian paksuja siivuja ja kaiken lisäksi terä osoittautui tylsäksi. Höylän maailmanvalloitus jäikin lyhyeksi, kun suutuspäissäni lähetin sen viimeiselle matkalleen kohti jätelaitosta.

Ei näin. Arkikäyttöön aivan liian paksu siivu.

Täydellinen, läpikuultavan ohut ja taloudellinen juustosiivu.

Kahden Fiskarsin logoa kantavan pettymyksen jälkeen tarkastelin tänä kesänä Suomessa lomaillessani juustohöyliä aivan uusin silmin ja mitä ihmettä – jokaikinen kaupassa käteeni osunut höylä vaikutti olevan mitoitettu paksujen viipaleiden leikkaamiseen. Miten voi olla hyvän, arkikäyttöön sopivan juustohöylän löytäminen näin vaikeaa, kysynpähän vaan? Voisiko joku sieltä Fiskarsilta kertoa, että mitä ihmettä teidän juustohöylille on kymmenessä vuodessa tapahtunut? Saako Fiskars salaisia provisioita juustotehtailijoilta, kun paksumpia siivuja leikkaavien höylien yleistyessä juuston kulutus kasvaa kasvamistaan? Entä saako kunnollisia, ohuita siivuja leikkaavia juustohöyliä enää mistään? Ja olenko todella ainoa, joka ylipäätään haluaa juustosiivunsa ohuina?

Mikä teitä muita ärsyttää tänään vai onko kaikki asiat juustohöylästä lähtien kunnossa?

Havaintoja Suomessa II

Aivan kuten viime vuonnakin, myös tänä vuonna olen tehnyt muutaman ensimmäisen päivän aikana Suomessajos jonkinlaisia huomioita ulkosuomalaisen näkökulmasta:

Kahvinjuonti
Kyllähän minä muistin, että Suomessa juodaan kahvia paljon, mutta että näin paljon. Ennen kello kymmentä on jo juotu helposti kahdet kahvit ja ollaan aikeissa pistää kolmas pannullinen tippumaan. Tottuuko tähän kofeiinin aiheuttamaan vapinaan kuinka nopeasti?

Rahka
Meillä Amerikassahan rahka on harvinaista herkkua. Itse asiassa jopa niin harvinaista, että sen hinta on hilautunut naurettavan ylös enkä ole neljään vuoteen raaskinut ostaa ensimmäistäkään rahkapurnukkaa. Niinpä olinkin unohtanut täysin miltä maustamaton rahka ylipäätään maistuu ja pahaahan se oli. Yyh. Se siitä rahkasta ja ananaksesta sitten.

Citymarket
Tämä on jo toinen kerta, kun matkalaukkujen kadotessa haen apua Citymarketin kattavalta vaateosastolta. On vaikea kuvitella, että mistään muualta löytyisi yhtä helposti kivannäköisiä, laadukkaita ja kohtuuhintaisia vaihtokalsareita ja -rintaliivejä. Ja hei, samaan ostoskoriin saa myös maksalaatikkoa. Tähän ei tavalliset vaatekaupat pysty.

Valo
Kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle seitsemän tuntia suunniteltua myöhemmin, kello kymmenen illalla, sai runsas valon määrä koneesta myöhästymisen synkistämän mieleni piristymään hetkessä. Mutta voisiko joku kuitenkin sammuttaa valot siksi aikaa, kun olisi tarkoitus nukkua?

Tuoksu
Tämä havainto on tosi. Suomalaiset tuoksuvat pyykinpesuaineelta. Kokeilkaapa vaikka nuuhkaista syvään seuraavan vastaantulijan kohdalla. Okei, tämä ei ehkä toimi Asematunnelissa.

Puolialastomuus
Heti ensimmäisenä aamuna saapastelin muina naisina halki pihan pelkkiin kalsareihin ja t-paitaan pukeutuneena ripustamaan pyykkejä narulle eikä kukaan soittanut poliisille. Huomenna teen saman, alasti.

Kirjakieli
Tiedättehän, jostain syystä sitä virallisissa tilanteissa alkaa automaattisesti puhua kirjakielellä. Ja se kuulostaa omaan korvaan yhtä luonnottomalta, kuin suomalaisen maitokaupan ahtaassa hyllyvälissä tapahtuvassa ohitustilanteessa anteeksi pyytäminen.

Oma murre
Kesti ehkä tunnin siitä, kun olin saapunut Suomeen, että rupesin puhummaan pohojjois-pohojammaata ja lissäämmään vokkaaleja ja konsonantteja jokkaisen sanan jokkaisseen mahollisseen rakkoon. Onko vähä hupassaa ku nää turkulaiset kyssyy, että mistä maaseuvulta nää oot tänne turkkuun oikkee tullu ku puhut noin pölijästi.

Puhelinmyyjät
Kolme päivää Suomi-liittymän avaamisen jälkeen minulle soitti ensimmäinen puhelinmyyjä. Tai siis anteeksi, hän ei ollut myymässä mitään, mutta halusi lahjoittaa minulle 200 euron arvoisen tuotepaketin (ilman sitoumuksia, tietenkin), johon kuului mm. puuvillasukat. Että kiinnostaako neitiä? Mmmm… ei?

Tuuri
Ja nyt ei puhuta hyvästä mäihästä, vaan päinvastoin. Satuin nimittäin avaamaan television sillä hetkellä, kun sieltä tuli tosi-TV-sarja Tuurin kyläkaupasta. Nyt oikeasti. Ketä kiinnostaa eläkeläisten pyhiinvaellusmatka Tuurin kyläkauppaan, ostoskorista löytyvät suojelusenkeli-teemaiset ristipistotyöt, hanuria viiden ihmisen yleisölle soittavat pikkutytöt joiden kasvoille on jähmettynyt pelottava irvistyshymy tai Johtaja Keskisen krapulasta punoittava pärstäkerroin? Häh?

Tuotevalikoima
Oletteko siellä vaatekaupoissa katsoneet milloin viimeksi kalenteriin? Se on nimittäin elokuu, kesäkuukausi, jos nyt rautalangasta väännetään. Miksi matkalaukkunsa kadottanut ei löydä kaupoista muuta päälle pantavaa kuin pitkiä housuja, syystakkeja ja koulureppuja?

Uutisankkuri Pirjo Nuotio
Olen ollut poissa Suomesta pian neljä vuotta ja peiliin vilkaistessa näen kuvassa selvän muutoksen entistä ryppyisempään suuntaan. Sen sijaan Pirjo Nuotio ei ole neljässä vuodessa vanhentunut päivääkään. Missä te olette häntä oikein pitäneet, syväjäässäkö?

… mutta ennen kaikkea
Täällä on kyllä oikeasti aika ihana olla pitkästä aikaa!

Olinpa ääliö, eli paljasta toimistomokasi!

Jostain syystä aamun juoksuharjoitusta tehdessäni muistui mieleeni nolo sattumus vuosien takaa. Ja koska mikään ei ole niin hauskaa, kuin nolous joka on sattunut jollekin toiselle, ajattelin jakaa sen kanssanne.

 

Elettiin 2000-luvun ensimetrejä. Olin juuri aloittanut unelmieni kesätyön koulusta valmistumisen jälkeen ja olin paitsi tohkeissani, myös armottoman pihalla jotakuinkin kaikesta. Kun sähköpostini sitten eräänä aamuna lakkasi yllättäen toimimasta, olin ymmälläni. Olin normaalisti melko hyvä tietokoneiden kanssa, mutta nyt en keksinyt mikä oli vialla. Tuskanhiki pukkasi pintaan, sillä odotin asiakkaalta materiaaleja kiireiseen työtehtävään ja halusin nopeudellani tehdä vaikutuksen pomooni, jotta minulle syksyn tullen aukeaisi myös jatkopesti. Niin tartuin puhelimeen ja soitin palveluntarjoajan tukihenkilölle ja annoin hänelle vaihtoehtoisen sähköpostiosoitteeni, jonka kautta asian puiminen jatkui.

Kävimme asetuksia läpi kohta kohdalta, tarkastin piuhat eikä vikaa vain löytynyt. Aloin todenteolla tuskastua, kuten myös tukihenkilö, jonka viestien sävy alkoi muuttua selvästi tympääntyneeksi. Kun asia ei selvinnyt vielä iltapäivään mennessäkään, sain häneltä lopulta viestin, jossa hän kylmäkiskoisesti ilmoitti:
”En löydä asialle minkäänlaista järjellistä selitystä, vika on sun päässä”. Olin haljeta kiukusta. Vai minun päässäni! Vastasin hänelle: ”Päässäni voi olla paljonkin vikaa, mutta harvoin se on sähköpostin kulkuun vaikuttanut ja toisekseen, jos etsin apua pääongelmiini, otan yhteyttä mielenterveystoimistoon. Nyt haluaisin kuitenkin apua tämän sähköpostiongelman kanssa”.

Viestiliikenteessä oli hetken hiljaista, kunnes varasähköpostiini kilahti vaisu viesti: ”Anteeksi vain, mutta tarkoitin kyllä teidän pään yhteyksiä, en sitä päätä, joka on hartioittesi välissä”. Ei jessus, että tunsin itseni idiootiksi! En ensimmäistä, enkä viimeistä kertaa, mutta kuitenkin. En kehdannut olla palveluntarjoajan tukihenkilöön enää missään yhteydessä tuon tapauksen jälkeen. En edes vuosia myöhemmin, vaikka edelleen työskentelin samassa firmassa ja ongelmia nettiyhteyden ja sähköpostin kanssa tuli ja meni.

 

MIKÄ ON SINUN PAHIN TOIMISTOMOKASI?

 

Ja niin muuten, se vika. Se oli korjaantunut mystisesti itsekseen seuraavaan aamuun mennessä. Ehkä se vika oli sittenkin tukihenkilön päässä. Siis siinä, joka on hartioitten välissä.

Voi Matti, sinä lapsuuteni idoli

Eletään 80-luvun puoliväliä. Istun mummolan sohvatuolissa ja puristan käsinojia sen minkä hennoilta nelivuotiaan raajoiltani kykenen. Televisioruudun oikeassa yläkulmassa, mäkihyppytornin huipulla, on pieni piste valmiina hyppyyn. Ja se piste on minun idolini, Matti. Matilla on kypärä ja ihonmyötäinen haalariasu, aivan kuten kaikilla muillakin supersankareilla. Ja sitä Matti todella on, sankari ja mummokin sanoo niin. On siellä hyppäämässä muitakin, niin kuin se Puikkonen, mutta sillä on niin hassu sukunimi, etten minä siitä niin piittaa. Mutta Matti, voi Matti.

Matti on melkein yhtä ihana kuin se Dingon laulaja, jonka nimeä en oikein osaa lausua. Hänestäkin tykkään, mutta äidin mielestä nahkatakkisesta tytöstä kertovat laulut eivät sovi pikkutytöille. Mutta Matti, Matti on lapselle hyvä esikuva ja ihailun kohde. Matti hyppää, Matti liitää ja Matti voittaa melkein aina, kirkkaasti.

Sitten alkoi ala-aste eivätkä mummolan sohvalla seuratut urheilutähdet enää pärjänneet c-kasetilta toiselle kopioituville laulajille. Mäkihyppääjien ja rallikuskien kuvat revittiin seiniltä ja tilalle ilmestyi sliipattuja poikabändejä ja naislaulajia oudoissa rintaliiveissä. Ja niin vaihtuivat Matinkin kirkkaat mitalit toisenlaisiin kirkkaisiin.

Matti ei kuulunut elämääni enää 80-luvun jälkeen muuten kuin vahinkotaltiointina c-kasetille joskus 90-luvun alkupuolella kappaleellaan Yllätysten yö. Satunnaiset lehtiotsikot kertoivat milloin Matin avioituneen, eronneen, juoneen, laulaneen, juoneen lisää, tapelleen, avioituneen, eronneen, joutuneen putkaan ja mitä helvettiä, esiintyneen stripparina. Siitä kalsareissaan tanssivasta, kaikesta alkoholista pöhöttyneestä takavuosien urheilutähdestä oli sankaruus yhtä kaukana, kuin mäkihyppytornin korkein huippu on sillan alta.Voi Matti.

Se sama Matti täyttää tänään 50 vuotta ja esiintyy kai parhaillaan Jyväskyläläisessä ravintolassa, toivottavasti edukseen. Viisikymmentä vuotta on aika kova ikä alkoholistille, etenkin jos on tullut pienessä sievässä mäkihyppytornista alas tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Mutta sen Matti osasi, laskeutua jaloilleen sukset jalassa. Ehkä nyt, elämän kääntyessä ehtoopuolelle, Matti oppii laskeutumaan muuten kuin otsa edellä myös ilman suksia. Jos sen Matti teet, lupaan ripustaa fanikuvasi seinälle uudelleen.

Hyvää syntymäpäivää Matti, sinä lapsuuteni idoli.