Niin taas oli ja meni Yhdysvaltojen suurin ja tärkein juhlapyhä, itsenäisyyspäivä. Kaikesta oman sekä lähikaupunkien ohjelmatarjonnasta valitsimme lopulta tunnin ajomatkan päässä olevan San Diegon ja sen kuuluisan itsenäisyyspäivän ilotulituksen. Rantaan oli kertynyt jo hyvissä ajoin valtava määrä ihmisiä nauttimaan kauniista päivästä ja odottelemaan taivaalle ammuttavaa valoshowta. Piknik-koreja ja kuohuviiniä, sinisiä, punaisia ja valkoisia vaatteita, iloista puheensorinaa ja musiikkia. Itsenäisyyspäivä ei paikallisille ole mikään harras ja hiljainen juhla.

Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä on itselleni samalla tavalla vähän omituinen päivä kuin kiitospäivä ja vähän halloweenikin. Siinä, kun kaikilla paikallisilla tuntuu olevan omat suunnitelmat ja traditiot pyhien vietoksi ja ennen kaikkea näillä päivillä on heille oikeasti syvä ja henkilökohtainen merkitys, istuskelen itse peukaloita pyöritellen ja mietin, että lähtisikö sitä katselemaan muiden ilonpitoa vai järjestelisikös sitä vaikka sukkalaatikoita kotosalla. Niin, näinä paikallisina pyhinä tunnen itseni muukalaiseksi, joka katselee kun muut juhlii, muttei itse saa tunnelman päästä kiinni samalla tavalla.

Illan ilotulituksia odotellessa.

Vaikka jollain tasolla juhlistankin paikallisia juhlapyhiä, eli pidän vapaata ja yritän valmistaa paikallisia perinneruokia vaihtelevalla menestyksellä, ei umpisuomalaiselle maahanmuuttaja-perheellemme itse päivillä ole kovinkaan suurta merkitystä. Niin ylpeä kuin syvälle juurtuneesta suomalaisuudestani olenkin, ovat nämä niitä hetkiä, kun tavallaan harmittaa, että maahan on tullut muutettua vasta vanhemmalla iällä eikä paikalliseen kulttuuriin pysty enää kasvamaan eikä paikallisia juhlapyhiä tuntemaan omakseen. Muukalainen mikä muukalainen. Onneksi seuraavana arkipäivänä sitä jo tuntee olonsa vähän enemmän kotoisaksi.

No nyt!

Illan hämärtyessä alkoi jytistä. Siellä me rannalla töllistelimme huuli pyöreänä yli 20 minuuttista ilotulitusta ja mietimme, että monetkohan linnanjuhlat sillä taivaalle ammutulla rahamäärällä voisi oikein järjestää. Pakko kuitenkin myöntää, että mieluummin minä olin yhdessä muiden kanssa osallisena huikeaa ilotulitusta, kuin kotisohvalla katselemassa kansakunnan kerman juhlintaa TV:n välityksellä.

Sopeutuminen elämään Kaliforniassa on ollut kohdallani melko hidas prosessi. Kun tottuminen käytännön asioihin sujui lopulta melko kivuttomastikin, niin hieman yllättäen kaikkein eniten sulattelua vaati oman erilaisuuden hyväksyminen.

Vaikka Yhdysvallat ei olekaan suomalaiselle se hankalin paikka asettua ja sopeutua, kulttuurierot kun eivät lopulta ole niin kovin suuret moneen muuhun maahan verrattuna, tuntuu minusta silti täällä Orange Countyssa toisinaan kovastikin erilaiselta ja sen myötä vähän ulkopuoliseltakin. Asia on nimittäin niin, että OC:n naisten perusluonteessaan on jotain sellaista yli-inhimillistä innostusta, että näin suomalaisena tunnen itseni väkisinkin hieman vakavamieliseksi, vaikka en sitä koskaan ennen ole ollut.

Kyky ajatella arkisiakin askareita ihan mielettömänä kokemuksena, hyppiä ilosta käsiään taputtaen pienimmästäkin syystä, leperrellä lapselle niin, että se saa suomalaisäidin kuulostamaan lähinnä sisäoppilaitoksen opettajalta, käyttää yhdessä lauseessa jopa viittä ylistävää adjektiivia ja virittää äänihuulet innostuessa niin korkealle, että pikkulinnut putoavat puista, on jotain sellaista, joka saadaan äidinmaidosta eikä sitä yli kolmekymppinen, Pohjois-Pohjanmaan hämärässä kasvanut suomalainen voi enää millään oppia, tai edes ymmärtää.

Ääninäyte.

Etenkin alkuaikoina tuo äärimmäinen innostuminen joka asiasta, lässyttäminen aikuiselle niin kuin puhuisi lapselle, tasajalkaa hyppelehtiminen, jatkuva ylistyssanojen käyttäminen, ilosta kiljuminen jaoumaigaaaaaaaaaaaadin hokeminen sai oloni lähinnä vaivautuneeksi. Muistan, kuinka joskus seisoin hämmennyksestä jähmettyneenä, kun paikallinen aikuinen nainen tarttui minua molemmista käsistä ja alkoi hyppiä ja kiljua riemusta vain, koska olin saanut syntymäpäivälahjaksi pyörän. Iiiiiihanaaaaa, nyt me voidaan pyöräillä yhdessä, iiiiiiiiiiiiiih! Boing, boing, boing… No juu, olihan se hienoa ja kyllä minäkin olin innostunut, iloinen ja riemuissani, suomalaisella mittapuulla varmasti jopa tavallista enemmän, mutta en edes osaa kuvitella mitä pitäisi tapahtua tai montako tequila-shottia tarvittaisiin, että innostuksen voimasta 66 kiloinen ruhoni hyppelehtisi ilmaan. Kyllä se siis ihan paikkaansa pitää, että suomalainen on tässä maailman kolkassa juro, vaikka olisikin kotipuolessa nauravainen, puhelias ja sosiaalinen.

Nykyisin olen jo tottunut paikalliseen tapaan, osaan filtteröidä ylenpalttisen hehkutuksen seasta sen todellisen sanoman ja painaa sisäistä mute-nappulaa kimityksen käydessä korvia vihlovaksi. Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että maassa maan tavalla, niin en vaan millään kykene itse samaan, sillä se tuntuisi väkisinkin teeskentelyltä ja helvetin huonolta näyttelijäsuoritukselta. Eikä se haittaa, paikallisen perusluonteen ansiosta tunnun kelpaavan tällaisenakin. Jokin aika sitten eräs tuttavani kysyi mitä pidin tilaamastani aivan ihanan värisestä drinkistä ja totesin sen olevan ihan hirveän makuista. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän hihkaisi:Oh my god, you’re so funny, I love you!

 

ps. Anteeksi yleistäminen. Kaikki paikalliset naiset eivät suinkaan ole kuvailemani kaltaisia, vaan joukosta löytyy ihmisluonteita laidasta laitaan.

Olen viimeisten vuosien aikana ollut vähällä liiskautua auton alle sen seitsemän kertaa, ollut kolarissa, joutunut kiilatuksi niin autolla kuin moottoripyörällä, istunut tuntikausia ruuhkassa, joutunut poliisin provosointiyrityksen kohteeksi, tehnyt väistöliikkeitä, huutanut suomalaisia manauksia sivuikkunasta ja pudistellut epäuskoisena päätäni. Voi elämän kevät tätä liikennettä.

Törpöt liikenteessä on toki universaali ilmiö ja samalla tavalla myös Suomessa menetin hermoni kypärän sisällä aina silloin tällöin. Mutta koska miljoonamiljoonamiljoonakaupungissa on sekä liikennettä että eri kansalaisuuksia ratin takana niin paljon enemmän, se kaikki liikkeellä oleva tyhmyys ikään kuin tiivistyy. Ja kyllä, tämä saa jopa kaltaiseni, varsin rauhallisen ja lehmänhermoisen naisen verenpaineen nousemaan tämän tästä. *kele!

 

Mikä siellä liikenteessä sitten mättää?
”Täällä kukaan kuitenkaan kävele”
Jalankulkijana olo on täällä vaarallista puuhaa. Varsinkin Bay arealla asuessani olin tämän tästä jäädä auton alle tietä ylittäessäni, sillä autoilijat olettavat, ettei täällä kukaan hullu kuitenkaan jalkaisin kulje. No, tämä hullu kulki. Nykyisillä asuinsijoilla tilanne on onneksi hieman parempi, koska jalankulkijoita on huomattavasti enemmän. Tosin, ei ole montaakaan viikkoa aikaa, kun olin edellisen kerran jäädä intialaisen papparaisen yliajamaksi ylittäessäni tietä vihreillä valoilla. Kun ei ole ajo-opetusta, järki ei leikkaa eikä pää käänny, niin minkäs teet.
Ruuhkat
Voin ihan rehellisesti sanoa, että ruuhkat rajoittavat perheemme sosiaalista elämää. Suuri osa ystävistämme asuu Los Angelesin alueella, mutta matka sinne on helvetillinen. Ilman ruuhkaa isolle kirkolle ajaisi alle tunnissa, mutta joskus matkalla saattaa vierähtää tuntikausia. Tämän vuoksi jätämme suosiolla välistä lähes kaikki arkipäiville sijoittuvat kissanristiäiset ja lauantain menemisetkin kannattaa ajoittaa keskipäivän tietämille. Pahimmat ruuhka-ajat suuntaan kuin suuntaan ovat arkisin klo 6-11 sekä 14-20 välillä. Näiden aikojen ulkopuolella liikennettä on edelleen hurjasti, mutta ilman kolareita tilanne on jokseenkin siedettävä.

Ruuhka tänä aamuna. Kaikkialla missä on punaista, menee hermot.

 
Koirat autossa
Vaikka laissa onkin kielletty koiran vapaana pitäminen autossa, ei monikaan tästä säädöksestä välitä. Erityisesti rouvashenkilöt tykkäävät paijata ja pitää karvaisia kavereitaan sylissä ajaessa, olipa kyseessä sitten pikkukoira tai iso noutaja. Pahimmillaan olen nähnyt naisen ajavan autoa labradorinnoutaja sylissä ja kahvikuppi toisessa kädessä. Tietäisivätpä vaan minkä sotkun pienikin koira aiheuttaa, kun se kolaritilanteessa iskeytyy tuulilasiin. Kahvit sylissä on kuulkaa murheista pienin siinä vaiheessa.
Ajaessa meikkaaminen/parranajo
Okei, teistäkin ehkä joku meikkaa autossa, joten anteeksi vaan, mutta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että kukaan on niin jumalattoman kiireinen ja tärkeä, etteikö meikkaamista voisi tehdä kotona tai vasta kun auto on turvallisesti parkissa. Sen lisäksi, että amerikkalainen tyytyisi meikkaamaan liikennevaloissa odotellessa, hän meikkaa sujuvasti myös ajon aikana. Mitä siitä, jos auto heittelehtii holtittomasti kaistan reunalta toiselle, kunhan ripsiväri on suorassa. Eivätkä itsensä ehostamiseen ajon aikana syyllisty ainoastaan naiset, vaan myös miehet saattavat ajella partaansa autoa ajaessa.

Nyt ihan oikeasti, herätkää aikaisemmin tai antakaa sen lärvin olla, mutta autossa ajetaan autoa eikä värkätä kaikkea muuta. Minun ymmärrykseni asian suhteen loppuu hyvin nopeasti sillä hetkellä, kun joudun tekemään moottoripyörällä paniikkiväistöliikkeitä sen takia, että joku viereisessä autossa keskittyy ajamisen sijaan naamansa puuterointiin.
Puhelimen/tabletin räplääjät
Erityisesti amerikkalaisnaisilla puhelin on kasvanut kai kämmeneen kiinni ja he ovat aina kotirouvasta lähtien niin tärkeitä, että jokaiseen viestiin ja Facebook-kommenttiin on pakko vastata samantien, vaikka sitten istuisikin auton ratissa keskellä 6-kaistaista moottoritietä. Eikä ajanvietteeksi aina riitä pelkkä puhelin. Kuskien näkee myös räpläävän tablettia, lukevan kirjaa tai tekevän näitä kaikkia yhtä aikaa ajon aikana. Ihmisellä on kaksi kättä, toisessa voi pitää puhelinta ja toisessa tablettia ja autohan kulkee kaasulla.

Siitä, kuinka vaarallista tämä on, on minulla ihan omakohtaista kokemusta. Nelisen vuotta sitten yksi puhelintaan räplännyt mieshenkilö ajoi liikennevaloissa päin punaisia suoraan oikeaan etukulmaani. Onnekseni en ollut sillä kertaa liikkeellä moottoripyörällä vaan hirviöautolla, joten oman hengenlähtöni sijaan äkkikuoleman koki miehen Taurus, jonka konepellille Hummerini ketterästi kiipesi. Niin vihainen kuin miehelle olinkin, huokaisin helpotuksesta, kun hän ei loukannut itseään.

Kännissä ajelu
Jos menet paikalliseen baariin, on parkkipaikka täynnä autoja. Missään ei ole taksitolppaa eikä taksin taksia, mutta silti kaikki vetävät baaritiskillä kaljaa. Kukaan ei myöskään tule kotibileisiin taksilla vaan aina omalla autolla. Yleinen periaate tuntuukin olevan, että on ihan ok ajaa kännissä, kunhan ei jää kiinni. Yllättävää sinänsä, sillä rangaistukset kännissä sohlaamisesta ovat ankarammat kuin Suomessa.
Paikallinen liikennepoliisi
Jos siellä sattuu olemaan joku Suomen liikkuvan poliisin edustaja, niin olette muuten ihan parhaita! Amerikkalaisella liikennepoliisilla sen sijaan on vakavaa sorttia oleva asennevamma. Periaatteessa paikallinen poliisi ei saa pysäyttää autoilijaa ilman, että tämä on rikkonut jotakin liikennesääntöä. Ehkä juuri tämän vuoksi he sitten koittavat provosoida ja häiritä liikenteessä parhaansa mukaan, jotta poloinen autoilija tekisi edes yhden pysäyttämiseen oikeuttavan ajovirheen. Poliisien sikailu liikenteessä ilmenee mm. puskurissa kiinni ajamisena sekä pingispallon lailla ruuhkaliikenteessä kaistojen yli singahteluna ilman vilkunkäyttöä.

Tarinat poliiseista ja donitseista saattavat pitää paikkaansa.

Minäminäminäminäminä…!
Itsekkyys on liikenteen perisynti ja siinä amerikkalainen on erinomaisen hyvä. Milloin ajellaan jääräpäisesti etanavauhtia moottoritien vasemmanpuolimmaista kaistaa, milloin tukitaan risteysalue, ei tehdä kääntyville tilaa, tungetaan väleihin, joihin ei oikeastaan edes mahduttaisi ja etuillaan parkkipaikalla, jotta saataisiin auto siihen kaupan ovea lähimpänä olevaan ruutuun. Minä ensin ja te muut sitten jos olette vielä hengissä!
Parkkipaikat
Jos autosi on sinulle tippaakaan tärkeä, parkkeeraa se aina parkkipaikan kauimmaiseen takanurkkaan. Monelle amerikkalaiselle (ja etenkin paikalliselle meksikolaiselle) sekä oma että jonkun muun auto on vain kulkupeli eikä kuhmu tai pari sen kyljessä paljoa paina. Ovia auotaan varomattomasti ahtaissa parkeissa vasten viereistä autoa, ostoskärryt saattavat helposti kolahtaa naapuriauton kylkeen ja omat ostokset voi lapsen takapenkille sullomisen ajaksi nostaa vaikka viereisen auton katolle.
”Minulla on oikeus mielipiteeseen!”
Perheemme entinen kulkupeli, keltainen Hummer, herätti ihmisissä tunteita laidasta laitaan. Ei ollut kerran tai kaksi, kun liikennevaloissa tai moottoritiellä vieruskaveri näytti avoimesti keskisormea, kun ajelemme moisella bensasyöpöllä maailmaa tuhoamassa. Mutta kun ajossa on vähintään yhtä paljon bensaa syövä klassikkoauto, näytetään viereisestä autosta kovasti peukkua. Nice car!

Syntinen auto.

 

Hyväksytty auto.

 

Vaikka olenkin monesti kiitellyt, että B-kortin sai täällä ajettua niin helposti ja halvalla (n. 30 taalaa), kun sen suorittamiseen Suomessa olisi mennyt hurjan paljon enemmän sekä aikaa että rahaa, niin kyllä sitä suomalaista liikenneopetusta on täällä oppinut arvostamaan. Ilman moottoripyöräilykokemusta ja Suomessa ajettua A-korttia olisin liikenteessä varmasti ihan samanlainen pässinpää kuin paikallisetkin. Että terveisiä vaan sinne Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen moottoripyöräkouluun, teidän opeilla sitä ajetaan nyt autoa Kaliforniassa.

Yhdysvaltoja pidetään usein Suomeen verrattuna suoranaisena halpamaana. Ja onhan se tottakin; monet suomalaisen tuloista leijonanosan vievät kustannukset, kuten nyt vaikkapa auto tai polttoaine, ovat tällä mantereella huomattavasti halvempia. Eikä ole ihme, että kaikki Suomesta tulevat vieraamme matkaavat tänne yhdellä vaatekerralla ja palaavat kotiin laukut painorajan ylärimaa hipoen. Vaatteet, kengät, laukut ja kosmetiikka ovat sen verran halpaa oikeista paikoista ostettuina, että vielä yli neljän täällä asutun vuoden jälkeenkin jaksan hämmästellä asiaa.

Mutta eipä niin paljon halpaa etteikö jotain kallistakin. On ihan yleisesti tiedossa, Suomessa saakka, että terveydenhoidon ja terveysvakuutuksien kustannukset hipovat tässä maassa pilviä. Mainittakoon tästä esimerkkinä vaikkapa lapsen saaminen kaikkine neuvolakäynteineen ja synnytyksineen, jonka seurauksena tiskiin pamahtaa 30 000 – 50 000 dollarin suuruinen lasku. Tästä keskiverto-amerikkalainen maksaa itse noin kolmasosan ja vakuutusyhtiö kuittaa loppusumman. Ja voin kertoa, ettei se terveysvakuutuskaan ole ihan ilmainen. En siis potenut lainkaan huonoa omatuntoa käydessäni vilauttamassa pikkuviallista polveani Lakersin koripallojoukkueen polvispesialistille. Vaadin palvelua koko rahalla, hitto vie, koko rahalla.

Terveydenhuollon, vakuutuksien, koulutuksen tai Kaliforniasta omistusasunnon hankkimisen lisäksi on jokapäiväisessä elämässä paljastunut yksi jos toinenkin yllättävän kallis asia. Näistä seuraavaksi pieni listaus jotta teillä siellä Suomessa on pikkuisen parempi mieli, kun seuraavan kerran maksatte ylihintaa Coors lightista tai Michael Korsin käsilaukusta.

 

Puhelinliittymät
En tiedä miksi, mutta puhelinliittymät ovat Yhdysvalloissa sikamaisen kalliita. Esimerkiksi oma liittymäni, johon ei kuulu rajatonta datasiirtoa tai kytkypuhelinta, maksaa kaikkine kilkkeineen, piilomaksuineen ja veroineen yli 100 taalaa kuukaudessa.

Verhot ja petivaatteet
Kun muutimme Yhdysvaltoihin, jätin lähes kaikki petivaatteet Suomeen kun ajattelin, että uusien ostaminen täältä olisi edullista. Väärin. Ellet onnenkantamoisella satu löytämään mieleisiä petivaatteita outletista, saattaa parisängyn pussilakanalle tyynyliinoineen ja aluslakanoineen tulla hintaa jopa 300 taalaa. Jos haluat ostaa petivaatteet edullisesti, pysy kaukana paikallisista sisustusliikkeistä ja hienommista tavarataloista ja suuntaa Ikeaan, Targetiin, Kolhsille, Home Goodsiin tai Amazonin verkkokauppaan. Tai sitten tuo petivaatteet Suomesta.

Ja sama juttu verhoissa. Yhden verhon hinta paikallisessa sisustuskaupassa on alken 50 dollaria, joten yhden olohuoneen ikkunapinta-alan peittämiseen saattaa helposti upota monta sataa, jopa tonni. Verhojen hankkimiseen suosittelen samoja paikkoja kuin petivaatteiden ostamiseenkin.

Hieronta ja kauneudenhoito
Olen tässä viime vuosina oppinut, että monet palvelut joissa tekijänä on amerikkalainen, ovat kalliita. Toisin kuin thaihieronta, on tavallinen hieronta tai urheiluhieronta yleensä paikallisen suorittama palvelu ja näin ollen yllättävän kallista, hinnaltaan vähintään samaa tasoa kuin Suomessa. Kun pedikyyrit, manikyyrit, rakennekynnet ja sen sellaiset eivät yleensä maksa kahtakymppiä enempää, maksavat kasvohoidot ja vartalohoidot maltaita, paljon enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Suomessa suosiota niittävä kavitaatiohoito maksaa täällä Kaliforniassa kerralta yli 500 taalaa, kun Suomessa hoidon saa reilusti alle 200 euron. Myös kasvojen mikrohionnan hinta lähentelee täällä 200 taalaa, kun Suomessa pulitin kyseisestä toimenpiteestä 60 euroa.

Paketillinen papatteja, 29 taalaa.

 

Ilotulitteet
Poikkesimme viime joulukuussa Floridassa ilotulitekaupassa ja kaikenlaisten räjähteiden ystävänä olin lentää järkytyksestä takamukselleni. Kun Suomessa lyödään tykinjyskyjä pakettikaupalla matkaan kaupanpäällisinä, maksavat täällä pikkupapatitkin kolmekymppiä paketti. Oikeat raketit taas maksavat kappaleelta helposti yli kuusikymppiä, joten tyydyin ostamaan itselleni paketin jättitähtisadetikkuja, kympillä.

Ihan tavallinen tuoksukynttilä, 29,99 taalaa + verot.

 

Kynttilät
Kynttilät ovat selvästi parempituloisten ihmisten ilo, ainakin mitä voi päätellä hintalapusta. En nyt tarkasti muista mitä kynttilät maksavat Suomessa, mutta epäilen etteivät ne kuitenkaan maksa yli kahtakymmentä euroa kappaleelta. Toki täältäkin saa kynttilöitä halvemmalla, kun tietää mistä hakea (Home Goods, World Market, CVS…), mutta sisutusliikkeissä hinnat ovat naurettavan korkeat.

Muutamat ruoka-aineet
Ruokaostoksia tehdessä on tullut vastaan monia aivan käsittämättömiä asioita, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Suomessa. Näistä esimerkkinä vaikkapa ruisjauhot, joita on paitsi vaikea löytää, ne myös maksavat melkoisen paljon. Myös kahvi on pääasiassa kalliimpaa kuin Suomessa (paketin keskihinta siellä 8-9 taalan paikkeilla), juusto on vähintäänkin samaa hintaluokkaa kuin Suomessa, samoin kala, paitsi purkkitonnikala josta saattaa joutua maksamaan lähes viisikin taalaa purkilta. Myös suomalaisen saliaktiivin perusruokavalioon kuuluva rahka on täällä Amerikassa niin harvinaista herkkua, että ainoa kauppa joka lähitienoolla sitä myy (Whole Foods), nyhtää pienestä purkista lähes seitsemän taalaa.

Parempien ihmisten ruokaa. Eli pieni purkki rahkaa, 6,99 taalaa.

 

Tokihan kaikki on aina suhteellista. Mikä on toiselle kallista, on toiselle halpaa ja toisinpäin. Muistan aikoinaan muiden maahanmuuttajien kanssa englannintunneilla käydessäni, kuinka Meksikosta tullut nuorimies valitteli Kalifornian bensanhintaa kohtuuttoman korkeaksi kotipuoleen verrattuna. Minä taas suomalaisena nauroin melkein ääneen joka kerta Hummerin tankkia täyttäessäni.