Sopivasti lihaisa

Olen viime kuukausina totaalikieltäytynyt punnitsemasta itseäni, sillä tiedän ilman vaakojakin, että painan takuulla enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nimittäin jos on treeni kulkenut, niin on kyllä kulunut pöperöäkin. Vaikka tykkäänkin nykyisestä, sopivasti lihaisasta rungostani, olen silti pelännyt, että todellisten numeroiden näkeminen tekisi oloni epämukavaksi. Mielessäni kun kummittelevat edelleen kouluterveydenhoitajan painosuositustaulukossa kiemurtelevat käppyrät ja painoindeksi, jonka sallimissa rajoissa olen nipinnapin onnistunut rimpuilemaan aina viime vuosiin saakka.

150716_2

Viime viikolla uteliaisuuteni kuitenkin voitti ja päätin punnita itseni. Vaikka odotinkin ihmettä, jolla painoni olisi mystisesti pudonnut hartioiden silti leventyessä, ei vaakalukema varsinaisesti yllättänyt. Nuoruusvuosieni pahin pelko oli konkretisoitunut ja olin lipsahtanut painoindeksin ihannearvojen ulkopuolelle reilulla 72 kilolla.

Tiedänhän minä, että painoindeksi on ehkä se typerin tapa mitata ihmisten tarvetta painonkohotukselle tai -pudotukselle, mutta tuntuuhan se silti hivenen epämiellyttävältä olla virallisen laskentakaavan perusteella lievästi ylipainoinen. Siksi olinkin äimistynyt kuullessani, että itseni jo 80-luvulla traumatisoinut painoindeksikaava on vieläkin laajassa käytössä.

150716_4

Vaikkei elopainoni nyt oikeasti minua hetkauttanut suuntaan tai toiseen (olenhan nyt tukevasti kiinni tantereessa, hah!), päätin hakea kovalla työllä rakentamastani massasta hivenen lisää informaatiota. Salillamme tehdään InBody kehon koostumusmittauksia, joten pian jo seisoin kalsarisillani kummallisen mittahärvelin päällä ja odottelin mitä tuleman pitää.

Myönnettäköön, että olin mittaustulosten suhteen hivenen skeptinen, mutta laitteen sylkäisemän printin nähtyäni uskon, että tuloksia voinee hyvinkin tulkita suuntaa antavina. Testin mukaan painoni siis on kuin onkin niukasti normaalin yläpuolella, mutta mikä tärkeämpää, testi kertoo myös mistä painoni koostuu. Ja tämä on juuri se asia, josta pitäisi olla selvillä ennen kuin nimittelee ihmistä ylipainoiseksi.

Alla siis oma testitulokseni:

150716_1Painoa on, mutta niin on lihaakin.

Näiden numeroiden valossa minulle helpoin ja nopein tapa saavuttaa painoindeksin (BMI) mukainen normaalipaino, olisi lakata treenaamasta. Tällä tavalla muutama ”ylimääräiseksi” laskettu nestekilo häviäisi hetkessä tehden lihaksista tyhjät ja sitten olisinkin taas ihannemitoissa. Hullua, eikö?

Ymmärrän, että rajummissa ylipainotapauksissa painoindeksikortin vilauttaminen voi olla hyvinkin herättävä ja toimiva niksi. Mutta toivoisin, että lievissä ”ylipainotapauksissa” painoindeksiä ei tulkittaisi niin pilkuntarkasti, etenkään jos kyse on liikuntaa harrastavasta tai ruumiillista työtä tekevästä ihmisestä, saati sitten nuoresta, joka voi traumatisoitua loppuiäksi.

Sillä oikeastihan painoa tärkeämpää on mistä ihminen koostuu, mitä ihminen tekee, miltä ihmisestä tuntuu ja mihin kaikkeen ihminen pystyy.

 

This is why I sauvakävelen

Urheilukauppoja kierrellessäni olen huomannut, että siinä kun saliharrastajille ja crossfittaajille on tarjolla valtaisa määrä kivannäköisiä, lajiin personoituja treenipaitoja, jäävät epäseksikkäämpien urheilulajien harrastajat auttamatta paitsioon. Vai oletteko muka nähneet sauvakävelijälle personoitua treenipaitaa?

Koska viimeaikaisten kokemuksieni mukaan sauvakävely todellakin ansaitsisi omat asennepaitansa, päätin korjata tämän tuhansia ja taas tuhansia tuulipukuisia lajiharrastajia koskevan vääryyden.

300516_1300516_2300516_3300516_4300516_5300516_6300516_7300516_8

Osa kieli poskessa tehdyistä hupailukuvista jalostui lopulta puolivahingossa ihan oikeiksi, nettikaupasta saataviksi treenipaidoiksi. Ja lisää on tulossa, niin sauvakävelyyn kuin muihinkin tohinoihin.

Tällä hetkellä saatavilla olevat paidat löytyvät täältä! Ja toiveita otetaan luonnollisesti vastaan!

 

 

Mummolaji

Syvistä kansan riveistä kuului hivenen huvittuneitakin hymähdyksiä, kun kerroin Facebookissa ostaneeni kävelysauvat. Että tähänkö on nyt tultu, ruveta nyt harrastamaan tuollaista mummolajia. No kuulkaas niin se on, että näin reilusti yli kolmekymppisenä on jo korkea aika siirtyä hivenen rauhallisempien lajien pariin.

200516_1

Oikeastihan idea tähän uuteen urheilulajiin tuli rakkaalta aviomieheltäni, joka ei selvästikään ole päässyt nuoruusvuosien kilpahiihtotaustastaan yli. Koska olen kohtuullisen helposti ylipuhuttavissa kaikenlaiseen hulluuteen, ei mennyt aikaakaan kun jo seisoskelin Äänekosken laskettelurinteen juurella tuliterät dementiakepit käpälissä.

Ja niin tämä keski-ikääntyvä tuulipukukansalainen aloitti uuden harrastuksensa sauvomalla Äänemäkeä ylös ja alas, kävellen ja juosten.

200516_4

Siinä reilun kymmenen intervallivedon aikana oli aikaa miettiä, että mitä hemmettiä nainen tekee keskellä kesää laskettelurinteessä sauvat kädessä?

Se perimmäinen taka-ajatus koko touhussa on kai se, että kunto kohoaisi ja oppisi sietämään paremmin äärimmäistä rasitusta ja pakottavaa tarvetta oksentaa kesken liikkeen. Että jaksaisi nousta ylämäet rivakammin lenkillä, selviäisi paremmin HIIT-tunneista ja jaksaisi juosta karkuun kun taivas putoaa niskaan. Ja toisekseen, kyllähän tämä touhu on kaikessa hulluudessaan tavallaan ihan hauskaakin ja saattaa ainakin teoriassa polttaa muutaman rasvakilon vyötäröltä.

200516_3

Siinä naureskelijat ovat kyllä ihan oikeassa, ettei sauvakävely ainakaan tässä muodossa mitään oikeaa liikuntaa ole. Silkkaa masokismia tämä on.

 

Karkkipäivä

Sairastettuani taannoin reilun kuukauden ajan sitkeää flunssaa, menetin mielenkiintoni säntilliseen ruokailuun ja annoin itselleni luvan vetäistä liikunnan uupuessa myös ruokahuolto täysin lekkeriksi. Niinpä lohduttelin itseäni aivastusten ja yskimisten välissä sekä kaupan että oman keittiön leipomuksilla ja sanomattakin on selvää, että ympärivuorokautinen sokerihumala yhdistettynä tiiviiseen oleskeluun sohvan pohjalla, alkaa muutaman viikon jälkeen tuntua paitsi kunnossa, myös näkyä ulkomuodossa.

Sairastellessa en stressannut asiasta sen enempää, siinä tilassa kun syömättä jätetty pulla olisi harmittanut takuulla enemmän kuin syöty. Mutta kun flunssa oli vihdoin ohi ja palasin takaisin treeneihin, tuli melko voimakaskin halu muuttaa ruokaympyrä vastaamaan uutta energiatarvetta. Ja niin se on, että kun aika on kypsä, käy ruokavalion muuttaminen terveellisemmäksi melkein kuin itsestään.

150516_1

Vaikka tällä treenimäärällä sitä kai voisi syödä melkein mitä vaan, haluan nopeuttaa flunssaa edeltäviin kiloihin (sekä vaa’alla että tangossa) pääsyäni rajaamalla sokeriherkut vain yhteen päivään viikossa. Muutaman ensimmäisen vieroitusoireisen päivän jälkeen ei herkkuja ole tehnyt edes mieli, ainakaan kovin paljon, sillä kupuni on jatkuvasti täynnä ihan oikeaa ruokaa, rehellistä muusia ja soosia. Toteutankin tällä hetkellä dieettiä ”syö oikeaa ruokaa niin paljon kuin pystyt” yhdessä treeniohjelmani ”treenaa niin paljon kuin pystyt” kanssa.

Ansaittua karkkipäivää vietän sunnuntaisin, jalkapunttipäivänä, joten aivan harakoille ei herkuttelu pääse valumaan, mutta toisaalta höykytys ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, että pari treenin pohjalle nautittua kakunpalaa saisivat palan nousemaan kurkkuun. Sen verran olen kuitenkin luonut itselleni sääntöjä tämänkin päivän suhteen, etten jätä välistä niitä ihan oikeita aterioita. Tämä osaltaan hillitsee syötävän makean määrää, mutta mikä tärkeintä – ne oikeat eväät ovat kuitenkin sitä, joilla jaksan treenata myös seuraavana päivänä.

150516_2

Yksi valtaisa ongelma hommassa kuitenkin on. Jo muutaman vähäsokerisen viikon jälkeen olen huomannut, että makeansietokykyni on laskenut roimasti. Vaikka karkkipäiväksi tulee hamstrattua monenmoista herkkua, ei kurkku yksinkertaisesti vedä sellaista määrää makeaa kuin mieli tekisi. Ongelma sinänsä on positiivinen, mutta kuinka kummassa ehdin maistamaan kaikkia kesän uutuusjäätelöitä, kun viime vuoden uutuuksistakin on vielä iso osa testaamatta?

 

Treenit sairastelun jälkeen

Te paljon liikkuvat kyllä tiedätte, mitä viikon – saati kuukauden flunssa tekee treeneille. Voi elämänkevät, aivan kuin ei olisi ikinä mitään tehnytkään.

Taisin jo aikaisemminkin mainita seuruettamme riivanneesta, luonnottoman sitkeästä flunssanpirulaisesta. Kun kahden limansekaisen viikon jälkeen vilautin naamaseudun onteloitani lääkärille, hän ilmoitti oitis sekä poski- että otsaonteloiden olevan pullollaan jotain sinne kuulumatonta. Siltä varalta, että kyseessä olisi jokin ureaa tuhdimpi tavara, aloitin antibioottikuurin taudin taltuttamiseksi ja samaan syssyyn ryhdyin hoitelemaan orastavaa keuhkoputkentulehdusta. Kun kolme viikkoa oli kulunut, alkoi oloni selvästi kohentua, mutta sain viiltävän päänsäryn. Vasta kun sairaanhoitaja opasti minut allergialääkkeiden pariin, sain hoidettua tuon viimeisenkin vaivan pois päiväjärjestyksestä. Niin hujahti kuukaudenpäivät sohvan pohjalla lohtuherkkuja mutustellen.

070516_1

Vahvojen, lähinnä oman pään ulkopuolelta kuuluvien järjenäänien vuoksi pysyttelin kiltisti koko sairausajan poissa treeneistä. Lääkärin neuvot liikuntaan palaamisen suhteen olivat yksiselitteiset – niin kauan kun oireet tuntuvat keuhko-osastolla, antibioottikuuri on kesken tai päässä tuntuu painetta, ei treeneihin olisi mitään asiaa. Ja tämänkin jälkeen alku olisi otettava rauhallisesti, askel kerrallaan ja kuulosteltava mikä tuntuu hyvältä.

Kun viimein oloni alkoi tuntua terveeltä enkä enää yskinyt hengästyessä, aloitin liikuntahommat reippaalla kävelylenkillä. Kun kävely ei seuraavaan päivään mennessä aiheuttanut takapakkia toipumiseen, uskaltauduin salille, ja kun ei sekään tuntunut pahalta, lähdin rauhalliselle, kauan kaivatulle hölkälle.

070516_2

Vaikka olo on vihdoin terve ja sillä tavalla treenaaminen tuntuu kyllä hyvältä, niin voi pyhä lehmä kuinka voikaan ihmiskeho olla heikossa hapessa! Painojen nostelu on ensimmäisellä treeniviikolla tuntunut kovasti vieraalta; aivan kuin hermotus olisi täysin nukuksissa ja liikeradat jostain vieraasta lajista. Pientä kehonpainotreeniä tehdessä kävi myös varsin selväksi, että kyllä, hyvä osa lohtuherkuista on tarrannut tiukasti vyötäisille eikä se ainakaan helpota kehon nostelua. Ja ei nyt edes mennä siihen, kuinka paljon jokaiseen lihakseen ensimmäisen treeniviikon jälkeen sattuu!

070516_3

Turhauttaa ja ärsyttää, minä kun olin suunnitellut olevani toukokuun kynnyksellä elämäni vedossa. Mutta toisaalta olen myös kovasti ylpeä siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä maltoin mieleni ja annoin kehoni parantua kaikessa rauhassa ennen treeneihin palaamista. Ja onhan tämä nyt huisin hieno tunne olla taas pitkästä aikaa terve!

Pakko kuitenkin myöntää, että ylpeyttäni hieman himmentää se fakta, että selkärankani lohtuherkkujen suhteen oli yhtä vahva kuin tohvelieläimellä. Huokaus.

Mutta kun ihan varmasti ne viisikymmentä pullaa auttoi toipumisessa!