Ryhmäliikuntatrauma

Vaikka en olekaan erityisen ujo tai arka, on minullakin tilanteeni, joita kammoksun kuin mummo uutta kahvimerkkiä. Minä nimittäin pelkään kuollakseni ryhmäliikuntatunneille menoa.

Trauman syntyajat johtavat juurensa aina 90-luvun alkupuolelle, jolloin ystävieni yllytyksestä lähdin kokeilemaan maalaispitäjään juuri saapunutta villitystä, aerobiciä. Muistan, kuinka seisoin eturivissä ja heiluttelin raajojani mielipuolisesti kaikkiin eri ilmansuuntiin. Liikesarjat olivat mahdottomia muistaa ja rytmi niin nopea, että tahdissa pysyäkseen olisi pitänyt olla piripäinen orava. Selvisin menossa mukana ehkä vartin, jonka jälkeen istahdin traumatisoituneena salin reunalle tuijottamaan musiikin tahdissa vispaavia käsiä, punakoita kasvoja ja villisti pyöriviä poninhäntiä. Pyörrytti.

Viitisentoista vuotta myöhemmin yritin ryhmäliikuntatunnille menoa uudestaan. Ilmoittauduin innostuneena kendon alkeiskurssille, mutta vaikka ensimmäiset viikot vaikuttivatkin lupaavilta, tarvittiin vain yksi flunssainen väliviikko, sitä seuranneet umpihuonot treenit ja minä luovutin – ja trauma sen kuin syveni.

Tuon tapauksen jälkeen uskalsin vasta muutama vuosi sitten kokeilla bikram-joogaa paikallisella joogastudiolla, ja sitäkin puoliväkisin. Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä hidastempoinen bikram-jooga oli lopulta niin hauskaa, että harrastaisin sitä kai vieläkin, jos se täällä perämetsissä olisi mahdollista. Sen sijaan pelko vauhdikkaampia ja haastavampia tunteja kohtaan pysyi ennallaan. Monet kerrat olisin halunnut kokeilla crossfitiä, kehonpainotreenejä tai vaikka jotain itsepuolustuslajia, mutta vetosin aina kustannuksiin ja ajanpuutteeseen. Todellisuudessa kuitenkin ajattelin, että ”en mä kuitenkaan pysty”.

030216_1

Ostettuani nyt vuodenvaihteessa kuukausikortin Ääneseudun Kuntokeskukseen, kuului tutustumistarjoukseen vapaa osallistuminen ryhmäliikuntatunneille. Todettuani, etteivät tekosyyni enää kelpaisi, uskaltauduin vihdoin hyödyntämään tarjouksen ja kirjauduin sisään ryhmäliikuntatuntien varausjärjestelmään. Klik, klik. Siinä se nyt oli, varaus ensimmäiselle tunnille. Sen verran halusin kuitenkin pelata varmanpäälle, että ensimmäiseksi tunniksi valikoitui syvävenyttely. Päätin, että jos saisin houkuteltua itseni ensin tälle helpolle tunnille enkä karkaisi kesken kaiken, kokeilisin seuraavaksi jotain haastavampaa. Vaikka alkulämmittelyt hyppelyineen toivatkin mieleeni kammottavia muistikuvia lapsuudesta, nautin suuresti itse tunnista. Niin oli aika lunastaa lupaus ja varata paikat astetta haastavammille tunneille, core- ja fascia -treeneihin.

Etenkin ennen core-treenejä jännitti järkyttävän paljon. Vatsaa väänsi ja unohdin tyystin, että olisin koskaan treenannut keskivartaloa, tai oikeastaan yhtään mitään. Nousevan paniikin vuoksi teki mieli perua koko homma ja kun tunnin alkaessa keräilin omalle jumppapaikalleni kahvakuulaa, steppilautaa ja jumppamattoa, halusin todenteolla paeta paikalta. Minä kuitenkin jäin ja tunnin jälkeen taputin itseäni olalle. Selvisin hengissä, pysyin mukana ja mikä parasta, itsetuntoni salli sen, että jäi vielä parantamisen varaakin. Samanlaisilla fiiliksillä poistuin myös hitusen kummalliselta, mutta hyvää tekevältä fascia-tunnilta.

***

Tuntuu ihan pöljältä pelätä näin kovasti jotain treeneihin liittyvää, minä kun kuitenkin olen tätä nykyä varsin liikunnallinen ja hyvässä lihassa oleva ihminen. Todennäköisesti en vaan ole päässyt yli niistä lapsuuden fiiliksistä, kun astmani ja sitä seuranneen rapakuntoni takia jäin aina viimeiseksi kaikissa vähänkään rankemmissa lajeissa. Vaikka muilla elämän osa-alueilla osaan jo suhtautua epäonnistumiseen osana kehitysprosessia ja hyväksyä, että sekin kuuluu elämään, niin liikunnan osalta pelkään epäonnistumista edelleen niin paljon, että jätän mielummin yrittämättä kuin ottaisin sen riskin, että ketuilleen menee.

Nyt kun olen vihdoin saanut niskalenkin kammostani, haaveilen jo seuraavasta askeleesta kohti haastavampia tunteja. Etenkin salini tarjoama kehonpainotreeni houkuttaisi kovasti, mutta samalla se myös pelottaa julmetusti; kehonpainoa kun on tässä tapauksessa melkoisen paljon. Aion kuitenkin tarttua härkää sarvista, sillä jos jätän jotain tekemättä, haluan tehdä sen siksi, etten oikeasti pidä siitä, enkä vain siksi, että epäilen etten pitäisi siitä.

 

 

Kohtalotovereita?

 

Havaintoja suomalaiselta salilta

Kaiken elämässä olevan epäjärjestyksen keskellä, olen saanut aika mukavastikin pidettyä kiinni salitreeneistäni. Nivalassa ollessani huristelen ehkä kolmesti viikossa Haapaveden liikuntahallin pienelle ja… no, hyvin vaatimattomalle kuntosalille, kun taas Äänekoskella oleskellessani käyn kuudesti viikossa modernilla ja hyvin varustellulla Ääneseudun kuntokeskuksen salilla.

240116_1

Että juu, kyllä täällä vielä kovasti treenataan, vaikkei siitä blogin puolella meteliä pidetäkään. Vielä kun saisin päätökseen kaikkien kuuden vuoden aikana tulleiden uutuusherkkujen ja -karkkien maistelun, niin voisin ehkä jonain päivänä näyttää vielä siltä, että teen muutakin kuin syön ja bloggaan.

240116_4


Mutta niin, on muuten Kalifornia-vuosien jälkeen pistänyt muutamakin eroavaisuus silmään suomalaiseen kuntosalimaailmaan palattuani:

• Salille ei tulla valmiiksi treenivaatteet päällä, ulkokengät jätetään eteiseen ja pukuhuoneet ovat oikeasti vaatteiden vaihtamista, ei pelkästään selfieiden ottamista varten.

• Treenikengät ovat menneen talven lumia. Salilla hipsitään nyt villasukissa.

• Säärystimet. Ne ovat Suomessa kova juttu talvella. Myös salilla, lämpimässä.

• Rauta painaa. Etenkin kun sekoittaa kilot paunoihin.

• Naiset ovat laajentaneet reviiriään laitteiden ja steppereiden läheisyydestä myös vapaiden painojen äärelle.

• Ei niin pientä tyttöä, etteikö olisi jumalattoman kokoista persettä. Eikä mikään ihme, sillä n. 80 % salilla olevista naisista on treenaamassa takalistoa.

240116_2

• Mieheni ei ole enää salin ainoa mies, joka treenaa jalkoja.

• Etenkin nuoret naiset hakeutuvat treenaamaan laumoittain.

• Painonnostovyö on muotivaruste, joka kiristetään vyötäisille niin olkapäitä kuin hauiksiakin treenatessa.

• Myös rannesiteet ovat olennainen osa pukeutumista, ei niinkään treenaamista.

• Mitä suuremmat kuulokkeet, sitä kovempi treeni.

• Better Bodiesin jälleenmyyjillä mahtaa pyyhkiä hyvin.

240116_3

 

Että sellaisia havaintoja näin vuosien poissaolon jälkeen. Kuulostaako tutulta?

 

 

 

Kulttuuriero kuuluu lenkkipolullakin

Perjantaina oli taas se päivä viikosta, kun oli aika hakea vaihtelevuutta peruslenkkiin ja kipaista hitusen pidempi aamuhölkkä. Koska en varsinaisesti ole mikään juoksija, ulkona oli riivatun kuuma ja jalatkin edellisestä lenkistä vielä hivenen jumissa, alkoi kolmannentoista kilometrin kohdalla oman lihamassan kuljettaminen tuntua oikeasti työnteolta.

Mäennyppylää hiljalleen valloittaessani suhahti ohitseni pari maastopyöräilijää, jotka huikkasivat ohimennen: ”Looking good! Go girl!”. Koska kuutisen vuotta Yhdysvalloissa on jo karsinut minusta pois sen ennakkoluulon, että tuntemattomille ihmisille huutelu olisi aina vittuilua, olin kannustuksesta aidosti hyvilläni. Itse asiassa tuo kommentti atleettisen pyöräilijän suusta antoi niin paljon lisäpotkua, että lihavuoren loppumatka sujui Mertarannan sanoin suoranaisessa hurmiossa.

Ero suomalaiseen treenikäyttäytymiseen on tässä suhteessa silmiinpistävä. Vieraiden menoa ei suomalaisella lenkkipolulla tai salilla paljon kommentoida, paitsi ehkä hiihtoladulla, jossa huidotaan aggressiivisesti sauvalla hitaampia siirtymään sivummalle maleksimasta. Huomautetaan nyt kuitenkin, että tämä on puhtaasti omaa kokemustani ja on toki mahdollista, että mielikuvani on täysin vääristynyt.

Sen verran olen jo omaksunut Kalifornian letkeyttä, että olen itsekin alkanut kannustamaan tuntemattomia ihmisiä ylämäissä ja huikaamaan salilla ohimennen, että ”Good job!”. Mutta kannustaisinko sitten tuntematonta kanssatreenaajaa Suomessa? Salilla ehkä, mutta lenkkipolulla tuntemattomalle kannustuksen heittäminen tuntuu yhtä luontevalta kuin hammastikut kynnen alla.

Mikä ihme siinä sitten on niin hankalaa? Kulttuurierot toki, se että pelkää toisen osapuolen pitävän hulluna tai humalaisena, mutta myös se, että suomen kieli ei vakavuutensa vuoksi vaan taivu kevyenletkeisiin kannustushuudahduksiin kuten englanti.

Ajatellaanpa, että joku kääntyisi lenkkipolulla katsomaan ja huikkaisi, että tyttö hei, hyvältä näyttää! Tuleeko silloin suominaisella ensimmäisenä mieleen että a) jee, kiitos! vai b) suksi suolle pervo…!

En nyt sano, että toisessa maassa olisi paremmin kuin toisessa, sillä askel kiristyy valitsipa sitten vastaukseksi a:n tai b:n. Vaihtoehto a:n kannattaja juoksee entistä kovempaa positiivisuuden ja kannustuksen voimalla, kun taas vaihtoehto b:ssä henkilö pinkoo henkensä kaupalla karkuun himoraiskaajaksi kuvittelemaansa henkilöä. Lopputulos on sama.

Juoksuterapiaa

Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.

Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.

Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.

On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.

Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?

Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.

Vahvasti #rantakunnossa

Osa teistä on varmaan jo törmännytkin sosiaalisessa mediassa käynnissä olevaan #rantakunnossa -kampanjaan. Huuma-yhteisö sekä Syömishäiriöliiton Etelä-Suomen alueyhdistys Etelän-SYLI ry haluavat kampanjallaan muistuttaa näin kesän kynnyksellä, että meistä jokainen on rantakunnossa sellaisena kuin on, ilman laihduttamista, Photoshoppausta, kireitä vatsalihaksia tai tekorusketusta. Sen kun otat ja sukellat simmareihin, olet oma iloinen itsesi ja suuntaat lähimmälle rannalle. Halusin itsekin ottaa osaa tähän ajatuksia herättävään kampanjaan ja tuoda esille sali-/fitness-harrastajan näkökulman tähän ulkonäköpaineiden sävyttämään nykymeininkiin.

#Rantakunnossa, vaikka lämpötila on +16 ja ihan just alkaa satamaan vettä.

En niinkään koe ulkonäköpaineita itseni vuoksi, mutta toisinaan ulkoa tulevat vaikutteet meinaavat iskeä läpi jopa meikäläisen paksusta nahasta. Blogit, Pinterest ja Instagram ovat täynnä esimerkkejä siitä, miltä oikean sali-/fitness-harrastajan tulisi näyttää. Tiukkaa lihaa, verisuonia, kauniisti erottuvat lihassyyt, kapea vyötärö, tiukka peppu ja sen päälle täysi tällinki ja tarkasti aseteltu tukkalaite. Kun itse vilkaisen salin peiliin, voin kertoa, että näky on todella kaukana Better Bodiesin mallimisuista ja seuraaviin fitness-kisoihin dieettaavista Instagram-pimuista.

Otetaas kuva tuolla uima-altaassa…

No hyi hitto, kun on kylmää! Vesirajaa syvemmälle en sit mene.

Treenaan tavallisen ihmisen mittapuulla melkoisen paljon ja vaikka olenkin saanut pudotettua kyydistä osan polvivamman mukanaan tuomista liikakiloista, kannan silti kehossani rasvaa ja selluliittia. Itse olen kehooni tyytyväinen jo tällaisena (vaikka aionkin vielä tehdä pientä hienosäätöä siellä sun täällä), mutta olen hyvin tietoinen siitä, etten yleisen käsityksen mukaan näytä siltä kuin oikean fitness-harrastajan tulisi näyttää. Ei riitä, että olen voimakas ja asialleni omistautunut. Ei riitä mitä on ja miltä tuntuu, kun pitäisi vielä näyttääkin oikeanlaiselta.

Yritä nyt sit ottaa sellanen kuva missä näyttää, että Kaliforniassa olis lämmin…

…ja että täällä jääkylmässä altaassa ois jotenki mukavaa.

Niiden kaikkien motivaatio-kuvien ja fitness-mallien selfieitten edessä sitä alkaa helposti uskoa siihen, ettei näytä tarpeeksi urheilulliselta ja että sen vuoksi olisi jotenkin epäuskottava ja lajissaan huono. Sitä kuvittelee olevansa uskottava ja hyvä vasta, kun omistaa sixpäkin, rasvaprosentti putoaa alle viidentoista ja kun ruokavalio koostuu pelkästä proteiinijauhosta, parsakaalista ja kanasta. Väärin. Katsokaapa tämän jutun kuvitusta. Kuvissa komeilee ihan oikea ja aktiivinen saliharrastaja, joka myös rohkenee käyttää Instagramissa hashtagia #fitness. Rasvaprosenttini ei ole lähelläkään viittätoista ja söin juuri lounaaksi kananrinnan sijaan rapukakkuja, mutta hitto vie, olen vahva, treenaan tunnollisesti, olen asialleni omistautunut ja mikä tärkeintä, minä tunnen olevani kunnossa ja voimakas.

Ei hitto, ku ihmiset tietäis miten kylmä mulla oikeesti on. Hei elä nyt niitä kuvia ota…!

Vaikka fitness on suurelta osin ulkonäkökeskeinen harrastus, on elämässä kuitenkin sitä täydellistä perseenkaarta tärkeämpää hyvä meininki. Se mitä minä tässä koitan itselleni ja muille lajiharrastajille sanoa on kai, ettei kannata ryhtyä arvostamaan itseään ja saavutuksiaan vasta siellä superkireässä huippukunnossa. Me kun olemme lopulta ihan samoja, yhtä arvokkaita ja kovasti työtä tekeviä superihmisiä myös siinä matkalla.

Lihakset tulevat ja menevät, samoin läski, mutta rantakunto on ikuista.