Luksusta treeneihin, eli sikakalliit treenivaatteet

Olen tässä viettänyt pari päivää netin syövereissä uusia juoksutrikoita etsien. Olin kyllä lupaillut itselleni, että treenivaateshoppailen vasta, kun elopainoni on laskenut alle seitsemänkymmenen, mutta vanhojen housujen antautuessa haaruksista, on pakko kaivaa kuvetta hieman aiottua aikaisemmin.

Mutta niin, hairahduin siinä samalla katselemaan muitakin treenivaatteita carbon38.comista ja sieltä luksustreenivaatteiden apajilta löytyikin sitten yhtä sun toista kivaa. Vaikka numerot hintalapuissa ovatkin itselleni hieman turhan suuria, ei käy kieltäminen, etteivätkö nämä astetta ylellisemmät treenivaatteet olisi sikakalliin lisäksi sikahienoja.

Treenitrikoot: $220 Ultracor, toppi: $85 Michi

Treenitrikoot: $135 Sukishufu, toppi: $100 The Upside

Treenitrikoot: $179 Michi, toppi: $155 Michi

Treenitrikoot: $305 Lucas Hugh, toppi: $235 Lucas Hugh

Treenitrikoot: $175 Michi, toppi: $110 Michi

Treenitrikoot: $410 Lucas Hugh, paita: $275 Lucas Hugh

Treenitrikoot: $100 Adidas by Stella McCartney, juoksutakki: $200 Adidas by Stella McCartney

Kaikki on toki suhteellista ja köyhälle kaikki on kallista. Mutta vaikka treenivaatteet eivät kuulukaan niihin asioihin, joissa elämässäni pihistelen, ovat näiden kamppeiden hinnat – jos eivät nyt kaikki yli – niin ainakin suuri osa sitten siinä kipurajalla.

On tiettyjä treenivarusteita, joihin olen valmis laittamaan enemmän rahaa kiinni. Näihin kuuluvat lenkkarit (Newtonit n. $180), kompressiojuoksutrikoot (CW-X n. $70-110) sekä pyöräilyhousut (en tingi fyllingeistä, Pearl Izumi n. $80-170). Mutta ellei treenivaatteelta vaadita jotain erityisiä ominaisuuksia, kuten salikäytössä, en pelkästä ulkonäöstä ala maksamaan satasia. On tietysti totta, että aivan kuten muissakin vaatteissa, myös treenivaatteissa hinta näkyy usein myös laadussa. Esimerkiksi nämä nyt haaruksista revenneet juoksutrikooni kestivät kovassa käsittelyssä lähes 3,5 vuotta. Se on aika pitkä ikä hikoilun, kihnaamisen ja jatkuvan pesun armoilla olevalle urheiluvaatteelle. Mutta silti, tuntuisi vähän kohtuuttomalta hikoilla ja pyörittää pesukoneessa pari kertaa viikossa neljänsadan salihousuja.

Paljonko te olette valmiita maksamaan treenivaatteista? Entä oletko valmis maksamaan pelkästä merkistä ja ulkonäöstä?

Kuvat: Carbon38.com

Dubai ja nainen salilla

Vaikka olenkin Dubain tarjoamien herkkujen edessä löysännyt dieettiäni, olen roikkunut orjallisesti kiinni treenisuunnitelmassani. Tämän on mahdollistanut varsin kivasti varusteltu ja asukkaille ilmainen hotellin kuntosali, jossa olen vieraillut pari kertaa päivässä. Vaikka hotellin salin asiakaskunta onkin monikulttuurista, on kävijöistä huomattava osa selkeästi tunnistettavissa muslimimaiden asukeiksi. Heidän kanssaan samalla salilla treenaaminen onkin sitten tuonut matkaani aivan uusia ja vähän hämmentäviäkin vivahteita. Itse asiassa tuntuu melkeinpä siltä, kuin olisin muuttunut turistista itse turistinähtävyydeksi.

Nainen käy salilla.

Ensimmäisenä päivänä salilla, ladattuani vajaan 50 kilon lämmittelypainot penkkiin, kommentoi eräs tummasilmäinen mies aikansa tuijoteltuaan, ettei ollut koskaan ennen nähnyt naisen penkkaavan. Lopulta ymmärsin rivien välistä, ettei hän ollut itse asiassa koskaan edes nähnyt naista salilla. Seuraavaksi salin naispuolinen työntekijä tuli kertomaan, kuinka hienoa on nähdä naisella lihakset ja kysyi heti perään, että haittaako jos hän katselee hetken kun treenaan. Ennen kuin tajusinkaan, seisoi salin henkilö- ja asiakaskunta rivissä katsomassa, kuinka suomityttö veti leukoja. Voi sitä ihmettelyn määrää. Yht’äkkiä mieleeni tuli elävästi vuoden takainen Dubain matka, jolloin moskeijan kaapulainaamon tytöt halusivat kilvan tunnustella sermien takana hauistani.

Nainen käyttää vapaita painoja (ei pelkästään noita söpön värisiä…)

Tänään treenaamisesta ei sitten tahtonutkaan tulla enää yhtään mitään salivalvojan seuratessa jokaista liikettäni metrin etäisyydeltä, kommentoiden jokaista lihassyytäni ja kysellen kymmeniä kysymyksiä ruokavaliostani, treeniohjelmastani ja lisäravinteistani koko treenin ajan. Kun sitten edelliseltä viimein kysymykset loppuivat, asteli salille kovasti arabin näköinen vakava mies ja kysyi sopisiko puhutella. Pelkäsin jo hetken, että touhuamiseni on alkanut aiheuttamaan yleistä pahennusta ja nyt on läksytyksen aika, mutta mies tahtoikin vaan kertoa, kuinka hienoa on nähdä nainen hyvässä kunnossa ja että hänen maassaan naiset ovat patalaiskoja. Hämmennykseltäni en tullut edes kysyneeksi miehen kotimaata, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna hän tuli todennäköisesti jostain, missä naisten liikkumattomuus johtuu aivan muusta kuin yleisestä laiskuudesta. Lopuksi hän vielä ylisti jumalaa ja sitä minkälaisen vartalon olen häneltä lahjaksi saanut. Vain vaivoin sain nieltyä sanani, etteivät nämä muodot kyllä ihan pelkästään rukoilemalla ole ilmaantuneet.

Nainen hikoilee.

Tällä matkalla mielenkiintoisinta onkin ollut tämä kulttuurierojen konkretisoituminen omalle kohdalle, vaikka se sitten onkin saanut oloni hetkittäin melko vaivaantuneeksi. Ehdottoman positiivinen yllätys on kuitenkin ollut se, ettei ihmisten katseissa ja reaktioissa ole ollut aistittavissa halveksuntaa, vaan puhdasta kiinnostusta ja kai oikeasti ihailuakin. Eli kyllä, muslimimaan jälkeenkin on suomalainen mies edelleen lajinsa ainoa, joka on tullut minulle päin naamaa sanomaan, ettei lihaksikas nainen ole kaunis ja että pitäisi treenata vähemmän ja pienemmillä painoilla.

Se tunne kun…

…vanhempi herrasmies tulee neuvomaan kesken punttitreenin, että kannattaisi minunkin vaan polkea tunti crosstrainerilla, että se on paljon tehokkaampaa ja hyödyllisempää kuin salitreeni ja kiinteyttää koko vartaloa samalla kertaa.

Nyt oikeasti taas. Näytänkö minä naiselta, jota kiinnostaa käydä salilla ainoastaan sauvomassa crossarilla? HÄH?

Dieetin motivaattorit

Ah, niin tosiaan, se dieetti. Minullahan on se sellainenkin meneillään. Oikeastihan ei kamalasti huvittaisi puhua koko dieetistä, sen verran hidasta ja jojoilevaa on painonpudotukseni ollut. Unohdetaan siis dieettini tekninen edistyminen ja keskittykäämme sen sijaan siihen, mikä painonpudotukseen motivoi ja kuinka motivaatiota pidetään yllä; myös silloin kun ei suju.

1. Alkusisuuntuminen

En usko, että mikään potkaisee painonpudotusta paremmin liikkelle, kuin kunnon sisuuntuminen, eli suoraan suomeksi sanottuna vittuuntuminen. Vaikka oppikirjan mukaisessa, täydellisessä elämässä ei itseinhoa saisikaan tuntea, on pieni itseinhon väristys selkäpiissä uskomattoman tehokas laukaisin suunnitelmalliselle painonpudotukselle. Yleensä jo sillä vatsamakkaran aiheuttamalla inhotuksella edetään dieettiä hyvän matkaa eteenpäin.

2. Lahjonta

Kerrankin se ”sitten kun” -ajattelu on sallittua! Lykkää kaikkia hankintoja, matkoja ja vaikka sitten omia syntymäpäiviäsi sinne, kun olen saanut pudotettua painoa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse säästää tavoitteeseen saakka, vaan itseään kannattaa lahjoa myös matkan varrella. Panoksia voi myös koventaa muuttamalla arkisia toimenpiteitä palkinnoksi, kuten pidättäytymällä kainalokarvojen ajamisesta tai roskien ulos viemisestä, kunnes välitavoite on saavutettu.

3. Tuloksien näkyminen

Kun tuloksia alkaa näkyä, niin ylpeä saa ja pitää olla! Ensimmäisten tulosten synnyttyä nykyihminen lataa lisämotivaation toivossa Instagramiin puolialastomia selfieitä harva se päivä. Mitä parempi kunto, sen enemmän tykkäyksiä ja kommentteja. Mitä enemmän tykkäyksiä ja kommentteja, sen enemmän motivaatiota. Toinen vaihtoehto on kiskaista peilin edessä ihan itsekseen jalkaan ne kolme vuotta kaapissa maanneet tavoitefarkut ja soittaa äidille. Tyytyväisyyden määrä on jokseenkin sama, vähemmällä vaivalla.

Ikävä kyllä, jossain kohtaa dieettiä tulee aina vastaan seinä, joko isompi tai pienempi. Paino ei putoa, kevennetty ruokavalio tökkii ja motivaatio alkaa väkisinkin hiipua. Silloin motivaatiota voi yrittää pitää yllä seuraavanlaisilla konsteilla:

4. Selittely ja syyllisten etsiminen

Kun kaikki on tehty oppikirjojen mukaisesti eikä paino siltikään putoa, on aika koottujen selitysten. Naisena voi aina vedota kuukautiskiertoon ja hormonaalisiin muutoksiin tai ehkä lihaskasvu on dieetilläkin niin rajua, että se kompensoi poltetun ihran painon, eikä sitäkään tiedä, jos vaikka aamupuuroon lorahti ennen punnituspäivää tavallista tuhdimmin suolaa. Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan motivaatio pysyy hengissä ja uskot siihen, että ensi punnituksessa taivaanmerkit ovat jo suosiollisemmat. Mutta älä missään tapauksessa myönnä, ettei mitään ole tehtävissä.

5. Tapa se vaaka

Aina kehon muutokset eivät näy vaa’assa. Ja sitä paitsi se vaaka voi olla rikki. Tai patterit lopussa. Tai säädöt epävireessä. Itse asiassa armollisinta olisi päästää vaaka kärsimyksistään pudottamalla se ylimmästä kerroksesta katukivetykseen ja keskittyä mittanauhan kanssa vehtaamiseen.

6. Minä pystyn

Aika nopean Instagram- ja Iltapäivälehti-pläräyksen jälkeen voi sanoa, että ”jos toikin bimbo pystyy tohon, niin mäkin pystyn”. Siitä saa kuulkaa kummasti uskoa omaan touhuun.

Eli joopajoo, täällä on nyt lähinnä etsiskelty motiaatiota tuon kohdan 4 avulla. Ensimmäiset kolme kiloa katosi varsin helposti, mutta nyt olen jumittunut neljännen kilon selättämiseen enkä viitsi edes ajatella sitä, että tavoitepainoon on vielä matkaa ainakin viisi kiloa, palkinto-pyöräilyhousuihin kaksi kiloa ja palkinto-juoksuhousuihin peräti kolme kiloa. Ähhhhhhh. Toivottavasti edes teillä muilla sujuu paremmin!

Kun ei ole niitä Malminkartanon portaita

Käväisimme viikko sitten vanhoilla kotikonnuilla Piilaaksossa ja kun kerran siellä päin olimme, päätin eräänä aamuna verestellä muistoja ja suorittaa aamulenkkini Los Gatosin kukkuloilla kiemurtelevalla Kennedy traililla. Sivuutettuani täysin sen faktan, että polven vammautumisen jälkeen olin ehtinyt juosta tasan kerran, saatoin ehkä hieman yliarvioida nykyisen kuntotasoni ajatellessani, että kyllähän minä nyt jaksan hölkätä koko matkan 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle.

Alkumatkasta vielä hymyilytti.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia ylämäkeen jolkoteltuani tuli mieleen ajatus, että olisi ehkä kannattanut syödä aamupalaa ennen lenkille lähtöä. Viitisentoista minuuttia myöhemmin toivoin, että olisin edes edellisenä iltana tankannut jollain muulla kuin pikkuruisilla tapaksilla ja punaviinillä. Askel painoi ensimetreistä alkaen ja tiesin, että vaikka vuosi sitten huippu valloitettiinkin vielä hölkäten, en millään pystyisi siihen tällä kertaa.

”Mää kuolen, mää kuolen, mää kuaaaaleeeeeen…”. Ja kärpäsetkin piirittää.

Jaksoin kai hölkäten aina 500 metriin saakka. Sen jälkeen jatkoin ylöspäin kävellen ja hölkäten vuoronperään. Olin olettanut, että traililla olisi muitakin lenkkeilijöitä, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ristinsielua. Mieleeni tuli tämän tästä alhaalla porteilla olevat varoitustaulut puumista ja vilkuilin levottomasti ympärilleni aina kun kuulin jostain rasahduksen, eli likimain koko ajan. Pian saavutin mutkan, jossa joskus vuosia sitten näimme miehen kanssa villisian. Onneksi ne sentään ovat kasvissyöjiä.

Ehkä paras neuvo ikinä: ”if attacked, fight back”. Enpä olisi hoksannut.

Aamu-usvan hälvettyä hiljaisuus väistyi ja Piilaakson aamuruuhkan äänet alkoivat kantautua ylös vuorille. Huohotukseni lomasta kuulin, kuinka jossain meni paloauto ja taivaalla kaarteli lentokone. Aina kun askellus vaihtui kävelyksi, oli enemmän aikaa katsella ympärille. Maisemat olivat vielä hienommat kuin muistin ja luonto paljon vehreämpää kuin meillä etelässä auringon polttamilla kukkuloilla. En ollut varma olinko pakahtua enemmän ihastuksesta vai uupumuksesta.

Pilvien yläpuolella. Komiaa notta.

Viimeinen mäennyppylä huipulle oli jotakuinkin yhtä raskas, kuin 79 kilon nostaminen penkistä. Oli pakko pysähtyä nyppylän puoliväliin taivastelemaan mäen jyrkkyyttä, ennen kuin jaksoin raahustaa loppumatkan huipulle. Siellä huipulla oikeastaan vasta tajusin, että jalkojen tutinasta huolimatta täältä pitäisi päästä vielä alaskin. Vedin hetken happea, pläräsin Facebookia ja huomasin yhden kaverini käyneen kiipeämässä Malminkartanon portaita. En millään voinut vastustaa kiusausta googlettaa sieltä 760 metrin korkeudesta paljonko Malminkartanon mäellä onkaan korkeutta. Kuulemma n. 90 metriä.

Punaisena ja hikisenä huipulla \o/

Sidoin varmuuden vuoksi rikkinäisen polven ja lähdin paluumatkalle. Ajattelin, että kun nousu kerran kesti tunnin, selviäisin takaisin autolle puolessa. Todellisuudessa paluumatka kesti kuitenkin 45 minuuttia ja kun ylös hölkätessä pohkeet huusivat Hoosiannaa, oli alas tullessa etureisien vuoro veisata virsiä. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä jotain pyhän hengen voimia siinä tarvittiinkin, että selvisin takaisin autolle.

Miljoonamiljoonakaupunki jossain tuolla alhaalla.

Kyllähän tässä huippukuntoon on vielä matkaa eikä tämänkertaista suoritusta ainakaan helpottanut se, että joka kerta tälle trailille palattuani olen edelliskertaa viisi kiloa painavampi. Mutta odottakaahan vaan, kunhan vähän tässä treenailen ja kevenen, niin ehkä ensi kerralla Suomessa käydessä rohkenen minäkin näyttäytyä Malminkartanon portaissa.

Katsokaapa muuten, onnistuin tallentamaan GoProlla jotain omituista taivaalla. Onko se UFO? Onko se kummitus? Vai ehkä sielusta irtaantunut hikipisara?