Aamulenkillä nähtyä

03/09/201503/09/2015 / A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Aamu alkoi tänään hieman alavireisesti, olin nukkunut huonosti, herännytkin ehkä väärällä jalalla ja toisina päivinä elämä nyt vaan on enemmän hanurista kuin toisina. Kurjuuteen vajoamisen sijaan päätin kuitenkin kiskaista lenkkarit jalkaani ja suunnata reippaalle juoksulenkille. Se jos mikä piristäisi kyllä mieltä.

En ehtinyt juosta pitkästikään, kun näin jo kaukaa polulla aamuaurinkoa paistattelevan käärmeen.

Hidastin askeleita ja lähestyin käärmettä varovasti kaivaen samalla puhelinta taskusta. Miten hieno! Miten iso! Totesin pian, ettei käärmeellä ollut peräsimessään kalistinta, joten uskaltauduin ottamaan kuvia vielä hieman lähempää. Käärme ei vaikuttanut olevan kohtaamisestamme lainkaan niin tohkeissaan kuin minä, vaan jatkoi kaikessa rauhassa hidasta luikerteluaan kohti pusikossa asustelevia kaniineja.

Minä sen sijaan olin innoissani vielä kotonakin. Se oli niin iso!

Muistan kun muutama vuosi sitten Suomessa näimme isäni kanssa kyykäärmeen. Kysäisin isältäni, että eivätkö vaan nuo poikaset olekin niitä kaikkein vaarallisimpia, johon isäni totesi, että tuo on kyllä ihan täysikasvuinen. Mutta kun se oli niin pieni!

Tuolla poluilla kulkiessa en ole oikeastaan lainkaan käärmeistä huolissani. Siinä kun lenkkikaverini yleensä kiljuvat hysteerisinä käärmeen nähdessään, tunnen itse olevani lähinnä onnekas kun näen vilauksen hienosta luontokappaleesta. Lisäksi käärmeet ovat täällä sen verran kookkaita, ettei niiden päälle voi vahingossakaan astua ja ihmisille vaaralliset kalkkarokäärmeet varoittavat kyllä lähestyvää hyvissä ajoin. Ainoastaan kerran olemme olleet lähellä ajaa maastopyörällä mutkan takana vaanineen kalkkarokäärmeen ylitse.

Mutta niin, lopulta ei tarvittu tämän suurempaa juttua päivän pelastukseksi. Tai no, olihan se kyllä niin iso! Ja niin hieno!

ps. käärme oli siis iso gopher snake, joka on ihmisille vaaraton.

Hyvä palaa kyllä takaisin

13/08/201513/08/2015 / A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

En voi sanoa, etteikö elämä olosuhteisiin nähden olisi varsin hyvällä mallilla. Kun elämässä menee yhtäaikaa sekä työ, koti että oleskelulupa maahan, johon olet vuosikausia elämäsi rakentanut, voisi tilanne olla huomattavasti katastrofaalisempi kuin se tällä hetkellä on.

Kiitos tiiviin ulkosuomalaisyhteisömme täällä Kaliforniassa, näiden mahtavien kanssasuomalaisten ja ystävien, järjestyi paitsi säilytyspaikka tavaroillemme, myös katto pään päälle meille itsellemme siksi aikaa, kunnes päätämme mihin suuntaan lähdemme.

Liekö koskaan voin tarpeeksi korostaa sitä, kuinka tärkeää muiden ulkosuomalaisten tuki ja apu maailmalla asuessa voikaan olla. Vaikkei avuntarve aina niin radikaalia olekaan kuin se on itsellemme viimeisten viikkojen aikana ollut, voi toisen suomalaisen apu olla toisinaan tarpeen pienemmissäkin asioissa. On tilanteita, jotka vain toinen suomalainen voi ymmärtää, vasta maahan muuttaneen voi olla helpompi ystävystyä ensin suomalaisten kuin paikallisten kanssa, lapsi saattaa tarvita omaa äidinkieltään puhuvaa lapsenvahtia ja milloin mikäkin pikkuasia vaatii hoitamista eikä oma kielitaito vaan riitä.

Kun itse muutimme Kaliforniaan vajaat kuusi vuotta sitten, olivat muiden suomalaisten neuvot kullankalliita. Opin pian missä kaupassa kannattaa käydä, mistä hankitaan taloon sähköt, kaasu ja vesi, kuinka päästä elämän alkuun ilman luottopisteitä, mitä riisiä käytetään riisipuuroon, missä on maan parasta jäätelöä, miten ruisleipää leivotaan, kuinka ravintolassa tipataan ja paikalliset suomalaisethan ne minut lopulta opettivat autoakin ajamaan. Ilman heitä en tänä päivänäkään tietäisi kuinka Vegasissa vedetään kännit puoli-ilmaiseksi.

Uskon karmaan, siihen että kiertoon laitettu hyvä palaa takaisin siinä missä pahakin. Olen yrittänyt itse auttaa muita ulkosuomalaisia aina kun se on ollut mahdollista, tarjota kattoa pään päälle ja jakaa matkan varrella oppimiani kokemuksia ja niksejä eteenpäin sekä tietysti sitä ruisleivänjuurta. Ehkä se hyvyys on nyt tulossa takaisinpäin, tiedä häntä. Olo on kuitenkin myrskynsilmässäkin sellainen, että jotain olen elämässäni tainnut tehdä oikein.

Auttakaa ihmiset toisianne, opastakaa ja tukekaa, niin Suomessa kuin etenkin täällä maailmalla. Vaikkei se sama ihminen koskaan pystyisi maksamaan kiitollisuudenvelkaansa takaisin juuri sinulle, löytää hyvä kyllä takaisin lähettäjänsä luokse jotain toista kautta.

Kuvat: Morgan pass trail, Mammoth Lakes, Kalifornia

Angelesin kukkulat moottoripyörän selästä

11/08/201511/08/2015 / A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Viime aikoina on alkanut yhä tukevammin iskeä tajuntaan tietoisuus siitä, että vuodet suuren meren tällä puolen saattavat olla ohitse hyvinkin pian. Samalla sitä on sitten ryhtynyt miettimään kaikkea sitä mitä on tullut tehtyä, mitä on jäänyt tekemättä, mitä olisi voinut tehdä enemmän ja mitä ehtisi vielä tekemään.

Yksi niistä asioista, joita olen tehnyt aivan liian vähän, on moottoripyöräily. Minulla on ollut moottoripyörä koko sen ajan kun olen Kaliforniassa asunut (ja viimeiset neljä vuotta olen jopa ajellut ihan laillisesti kortin kanssa!), mutta ympärivuotisesta ajokelistä huolimatta ovat päristelyt viime vuosina jääneet vähemmälle. Syitä tähän on monia, kuten nyt vaikkapa treenihulluus, hillittömät ruuhkat, ajoittainen kuumuus ja se, että mieheni kokee sekä kaksi- että nelipyöräisten kulkuneuvojen olevan enemmän rakentelua kuin ajelua varten…

Nyt kun molemmat pyörät ovat vaihteeksi yhtenä kappaleena, päätimme ryhtyä ottamaan vahinkoa takaisin. Suuntasimme ensitöiksemme italiaanot kohti Los Angelesin pohjoispuolella olevaa Angeles National Forestia ja tietä numero 2. Ja niin se vaan on, että moottoripyörällä vuoristomaisemissa suhailu on parasta mitä voi pariskuntana housut jalassa tehdä.

Liekö henkikultani on nykyisin arvokkaampi kuin ennen, mutta olen ajokäytökseltäni kovasti rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Ja toisaalta, hukkaanhan nämä maisemat menisivät pelkkiä mutkia tuijottamalla. Mielummin huristelen lähempänä nopeusrajoituksia ja ihmettelen yläpuolellani kaartelevaa kotkaa, vuoren rinnettä kipuavaa vuorikaurista ja eteeni avautuvaa postikorttimaisemaa, kuin vahdin silmä kovana tietä ja pahimmassa tapauksessa hurauttaisin siitä huolimatta alas rotkoon. Ei ole kaunista jälkeä se, voin kokemuksesta kertoa.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa harva Los Angelesiin matkaava tulee käyneeksi. Eikä tietysti mikään ihme, sillä kukapa tulisi ajatelleeksi, että näköetäisyyden päässä Los Angelesin keskustasta on talvisin lumipeitteen saava vuoristo. Jos siis olet matkaamassa tänne päin ja plakkarissa sattuu olemaan moottoripyöräkortti, ei ole lainkaan hullumpi idea vuokrata päiväksi tai kahdeksi moottoripyörää ja paeta hetkeksi kaupungin vilinää vuorille.

Täältä Orange Countysta käsin kyseinen luonnonpuisto on tietysti hieman kauempana kuin Los Angelesista ja menohaluja hillitsee lähes ympärivuorokautinen hirviöruuhka. Ja vaikka moottoripyörällä kaistojen välissä ajelu onkin Kaliforniassa sallittua, käy kuusikaistaisella moottoritiellä autojen välissä puikkelehtiminen tunnin jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti melko raskaaksi, puhumattakaan sitten sen vaarallisuudesta. Kyseistä touhua en siis kenellekään erityisesti suosittele, mutta lämpötilan kohotessa päälle kolmenkymmenen, ei paikallaan seisovan liikenteen keskellä nahkatakissaan hikoileva ihmissika välttämättä näe muutakaan keinoa selvitäkseen hengissä.

Toivon kovasti, että tämä oli vain alkusoittoa tuleville ajeluille, suoritettiinpa ne sitten täällä taikka muualla maailmassa. Mutta kipinä on taas syttynyt!

Päivävaellus Mammoth Lakesilla

14/07/2015 / A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen minä vielä hengissä. En täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta elossa nyt kuitenkin. Elämä on ollut melkoista riepotusta ja tuuliajoa viimeiset puolitoista viikkoa. Näin pähkinänkuoreen tungettuna sanottakoon, että suunnitelmamme muuttaa kotikaupunkimme toiselle laidalle, muuttuikin täysin yllättäen mahdolliseksi, ja jopa todennäköiseksi paluumuutoksi Suomeen. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa blogiin yhtään mitään. En siitä, miltä nyt tuntuu tai siitä, että mitä helvettiä nyt.

Ainoa vaihtoehto blogin päivittämiselle onkin kirjoittaa jostain ihan muusta, täysin epäloogisesta aiheesta. Siispä palatkaamme aikaan kolme viikkoa sitten, jolloin olin vielä täysin tietämätön tulevasta ja nautiskelin lomapäivistä Mammoth Lakesilla.

***

Tarkoituksemme oli viettää Mammoth Lakesilla neljä yötä, mutta jo toisena päivänä tuntui siltä, että aika loppuisi kesken. Niinpä pidensimme reissua vielä yhdellä yöllä, majoittuminen kun on Mammoth Lakesilla verrattaen halpaa kesäarkisin. Tekemistä Mammoth Lakesilla on vaikka ja kuinka, mutta keskitytään tässä jutussa nyt päivävaellukseen ja palataan niihin muihin puuhiin myöhemmin.

Mammothilla on valtava määrä eri mittaisia ja vaativuustasoltaan vaihtelevia vaellusreittejä. Koska olemme kiivenneet Mammoth Mountainin päälle jo useamman kerran, päätimme tällä kertaa suunnata vaelluksemme johonkin toisaalle. Valitsin arvostelujen perusteella reitiksemme satumaisen kauniiksi kehutun Duck Pass trailin, joka veisi meidät vuorten keskellä olevalle vuoristojärvelle, Duck Lakelle.

Heti aluksi polku kulki melko jyrkässä kulmassa halki metsikön ja olin aistivinani seuralaisissani pienoista V-käyrän nousua. Eikä tietysti ihmekään, sillä ohuemmassa ilmanalassa loivempikin nousu tuntuu yllättävän raskaalta, jopa kävellen. Huohotus kuitenkin tasaantui parissakymmenessä minuutissa eikä alun superjyrkkä osuuskaan kestänyt kuin reilut puoli tuntia. Metsiköstä ulos päästyämme alkoivat varsinaiset maisemat ja reitille osui vuoristojärvi jos toinenkin. Oli hiljaista, linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui siltä, ettei ihminen voisi missään olla sen onnellisempi. Askel kantoi ja aika kului kuin siivillä maisemia ihastellessa.

Ennen reitin korkeimmalle kohdalle, Duck Passille kiipeämistä ohitimme Barney Laken, jonka vesi oli kerrassaan huumaavan väristä; turkoosia, vihreää ja sinistä. Järven jälkeen polku jatkui huipulle kivikkoisena ja jyrkkänä eikä tuntunut loppuvan laisinkaan. Seurueemme teini-ikäisissä alkoi jälleen näkyä pieniä turhautumisen merkkejä, kun pimitin eväitä ja kerroin antavani ne vasta, kun pääsisimme Duck Laken rannalle. Ohitimme pienen talvelta unohtuneen lumikinoksen juuri ennen 3,3 kilometrin korkeudessa olevaa Duck Passia ja tekaisin lumipallon. Olimme kulkeneet ylämäkeen pian kolme tuntia ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Teki mieli syödä lunta.

Barney Lake. Kuinka mahtavat värit!

Kiipeämässä Duck Passille. Jossain tuolla kivien välissä mutkittelee polku.

Duck Lake

Evästauko, vihdoinkin!

Huipulta avautui näkymä Duck Lakelle enkä ole eläissäni nähnyt yhtä syvänsinistä vedenpintaa. Askel tuntui kevyeltä kohti järveä laskeutuessa ja nälkäkin melkein unohtui kaunista vuoristomaisemaa katsellessa. Eväiden mutustelua ja parisenkymmentä kuvaa myöhemmin, oli aika palata samaa reittiä takaisin sivistyksen pariin. Onneksi paluumatka oli lähes kokonaan alamäkeä ja mikäs sitä oli kieriessä, kun oli vatsatkin täynnä.

Hitusen pelkäsin etukäteen, että törmäisimme vielä retkellämme karhuun, niiden kun kerrottiin olevan röyhkeitä ja kovasti ahneita eväiden perään. Suurimmaksi näkemäksemme eläimeksi jäi kuitenkin varsin sympaattinen murmeli, joka tarkkaili meitä kivenkolosta.

Paluumatkan kohokohta, ihkaelävä murmeli!

Tuon 11 mailin, eli vajaan 18 kilometrin matkalla kului aikaa vajaat viisi tuntia taukoineen kaikkineen. Mukaan kannattaa varata reilusti juotavaa (meillä oli 2 litraa per turpa), sillä vaikkei vuoristossa superkuuma olekaan, paistaa aurinko armottomasti ja ylämäkeä tuntitolkulla kävellessä hikoilee kyllä litran jos toisenkin. Kannattaa myös panostaa tuhdimpaan aurinkovoiteeseen, ellei sitten halua loppukesän kestäviä junttirajoja treenipaidasta ja -shortseista.

***

*huokaus

Sydäntä särkee ajatella, etten ehkä pääse tuonne enää koskaan. Mutta onhan noita järviä, Suomessakin.

Mistä tietää, että bloggaustauko on venähtänyt turhan pitkäksi?

03/07/2015 / A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

No ainakin siitä, että ihmiset tulevat varta vasten kysymään kuulumisia, koska eivät voi lukea niitä blogista.

Homman nimi on nyt se, että ei kuulu erityisen hyvää ja siksi kuulumisten ja tekemisten kirjoittaminen blogiin ei ole ollut ihan ensimmäisenä eikä vielä toisenakaan mielessä. Samaan syssyyn pahoittelen, että olen vastaillut niukasti minulle lähetettyihin viesteihin, kadonnut lähes tyystin Facebookista ja jättänyt lataamatta iloisia kuvia Instagramiin.

Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, ei ole tullut avioeroa ja kaikki raajatkin ovat tallella, että sillä tavalla tilanteen voi kyllä nähdä positiivisestikin. Aika moni muu asia on kuitenkin viimeisen vuorokauden aikana heittänyt häränpyllyä sen verran hallitsemattomalla kaarella, että tuleva muutto taitaakin suuntautua vähän pidemmälle kuin toiselle puolelle kaupunkia.

Tämä on nyt näitä ärsyttäviä ”ähäkutti, vihjailen vaan, mutten kerro kaikkea” -postaus, mutta kerron kyllä asioista enemmän kunhan… no, ylipäätään tiedän, että mitä hittoa täällä oikein tapahtuu.

Mutta on minulla toki hyviäkin uutisia. Nimittäin ne linnunpojat ovat nyt lähteneet pesästä: