Täällä Lilyssä oli kuulemma viime viikolla jokin ruokailutottumus-kohu. Olin kuitenkin tyttöjen juttuja tehdessäni sen verran kiireinen, että onnistuin missaamaan tuon aiheen keskusteluineen täysin, joten ei nyt mennä siihen. Mutta tuon kohun jälkipuinteihin minä ehdin mukaan ja erityisesti kiinnostukseni heräsi silloin, kun ryhdyttiin pohtimaan bloggaajan ja lukijan välistä kanssakäymistä. Emmi tuossa naapuritontilla avasi asiaa hienosti ja mikäli sallitte, voisin tiivistää Emmin kirjoituksen yhteen lauseeseen: Blogin kirjoittajan ja lukijan välinen kanssakäyminen on bloggaamisen suola. Ja tämä on aivan totta, mutta lisäisin vielä perään, että joskus sitä suolaa on vaikea maistaa, kun koko keitos maistuu mädiltä kananmunilta.

Puhtaasti palautetta ja rakentavaa kritiikkiä antavien ja mielipiteidenvaihtajien lisäksi blogien kommenttibokseissa on yhä enenemissä määrin vilahdellut ihan omanlaistaan kommentoijakuntaa;väärinymmärtäjiä, jahtaajia ja vänkääjiä. Enkä puhu nyt vain omaa blogiani kommentoineista ihmisistä vaan seuraamistani blogeista yleisesti. Myönnetään, että näiden kommentoijien vuoksi olen joskus itsekin kyseenalaistanut koko bloggaamisen mielekkyyden ja harkinnut hetken, jos en nyt rukkasten naulaan laittamista, niin niiden päällä tasajalkaa hyppimistä ainakin.

***

Puhutaanpa ensin väärinymmärtäjistä. Väärinymmärrykset sinänsä ovat inhimillisiä ja tätä tapahtuu kaikille. Joskus teksti yksinkertaisesti vain luetaan huolimattomasti, teksti voidaan omien ennakkoluulojen vuoksi tulkita väärin, joskus kuvitellaan näkevämme rivien välissä jotain mitä siellä ei oikeasti ole ja joskus kirjoittaja nyt vaan ilmaisee itseään huonosti. On siis täysin luonnollista, että väärinymmärryksiä tapahtuu etenkin täällä blogimaailmassa, jossa tekstin lukuaika halutaan pitää maksimissaan yhden kahvikupillisen mittaisena.

Ammattimaisen väärinymmärtäjän tunnistaa kuitenkin siitä, että bloggaajan tarkentaessa sanomaansa, jatkaa hän sitkeästi väärinymmärtämistään kaikesta rautalangan vääntämisestä huolimatta. Hän näkee piilotettuja viestejä rivivälien lisäksi myös kirjainten väleissä ja juuri kun kirjoittaja ajatteli, että tätä ei ainakaan voisi ymmärtää väärin, hän tulee ja tulkitsee tekstin tavalla, jollaiseen tavalliselta kuolevaiselta vaaditaan taikasieniä enemmän kuin saavillinen.

Vakavasti puhuen, rasittavuuteen asti asioita väärinymmärtävä ihminen on usein keskustelun aiheen suhteen syystä tai toisesta erityisen herkkä eikä hän tunteiden myllätessä pysty salaliittoteoriansa takaa näkemään vaihtoehtoa, että hän olisi yksinkertaisesti ymmärtänyt asian laidan täysin väärin. Väärinymmärrysten suhteen olen ottanut tiukan ja ehkä vähän tylynkin linjan. Teroitan sanomaani ja korjaan väärinymmärrystä vain kerran. Mikäli väärinymmärtäjä ei tämänkään jälkeen hyväksy ymmärtäneensä väärin, annan olla.

***

Sitten se toinen ihmisjoukko, vänkääjät. Tällainen ihminen on monille tuttu ihan jokapäiväisestäkin elämästä. Tiedättehän, se sellainen, joka näkee siinä pienimmässäkin asiassa syyn vänkäämiselle, jolle on täysin mahdotonta antaa tyydyttävää vastausta ja jonka on pakko saada sanoa aina se viimeinen sana.

Täällä blogimaailmassa vänkääjä naamioi usein ensimmäisen puheenvuoronsa tavalliseksi mielipiteenilmaisuksi, joskin usein kärkkääksi sellaiseksi. Keskustelun lähtiessä käyntiin paljastuu pian, että vänkääjältä puuttuu kyky empatiaan tyystin. Hän jyrää eriävät mielipiteet, kieltäytyy kuuntelemasta eriäviä näkökulmia ja kaikki, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat väärässä.

Empatian puutteestaan huolimatta, vänkääjällä on mielestään kyky nähdä niin bloggaajan kuin kanssakommentoijienkin pään sisälle. Tämän kykynsä varjolla he mielellään kertovat mitä muut oikeasti ajattelevat, vaikka muut yrittäisivätkin vakuutella, ettei vänkääjän analyysi pidä paikkaansa. Ja juuri tässä menee mielestäni se raja, jossa vänkääjä menee liian pitkälle. Toisinaan vastapuolen tapa ajatella asioita on niin kaukana omasta ajatusmaailmasta, ettei toisen kenkiin astuminen ole vaan millään mahdollista. Vänkäämisen sijaan tällaisessa tilanteessa tulisi kyetä vetämään syvään henkeä ja muistaa se tosiseikka, että me emme voi eikä meidän edes tarvitse ymmärtää kaikkia, mutta voimme silti hyväksyä.

***

Ja vielä viimeisenä se ehkä kaikkein inhottavin blogimaailman kommenttiboksien ilmiö – jahtaajat. Jahtaajaa risoo, jos ei nyt koko maailma, niin lukemansa blogi nyt ainakin. Ja niin paljon kuin se risookin, on jahtaajan pakko palata lukemaan sitä kerta toisensa jälkeen. Varsinaisen sisällön sijaan jahtaaja keskittyy etsimään virheitä ja tekemään kaikkensa, jotta saisi jallitettua bloggaajan ansaan ja aseteltua tämän mahdollisimman huonoon valoon.

Virheiksi lasketaan niin kirjoitusvirheet, vääränlaiset ajatusmallit, epätarkat faktat, huonosti laitetut hiukset kuin myös finni otsassa. Jahtaajalle tuomitsemisen ja ilkeilyn syyksi riittää myös se, että bloggaaja toimii eri tavalla kuin hän itse. Erilainen tapa kasvattaa lapsia, hoitaa koiraa, treenata, laittaa ruokaa, sisustaa, pukeutua, meikata ja pestä vessa ovat kaikki virheitä ja jahtaajalle kuin tuulessa liehuva punainen vaate, jonka nähtyään ei verbaalista oksennusta pidättele mikään.

Jahtaajan avautumispaikaksi ei useinkaan riitä pelkkä blogin kommenttiboksi, sillä hän tietää, että suuri yleisö tavoitetaan keskustelupalstoilla. Ja juuri tämä, bloggaajan nalkkiin saaminen ja internetin syövereissä mustamaalaaminen saa jahtaajan tuntemaan olevansa elossa ja parempi kuin se bloggaaja, joka ei jumankauta osta edes vapaan kanan munia ja on satavarmasti piilohomo, syömishäiriöinen ja jonka lapsetkin on väärin kasvatettu.

***

Mielipiteidenvaihdon ja ylläolevien ilmiöiden raja ei ole edes erityisen häilyväinen. Sitä pitäisi ymmärtää aika nopeasti törmänneensä sähköaitaan, kun vastapuolta loukataan tietoisesti, empatialla pyyhkäistään takapuolta eikä edes haluta yrittää ymmärtää miksi joku kirjoitti niin kuin kirjoitti. Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita sitä, että kaiken blogikeskustelun tulisi olla vaaleanpunaista pumpulia, päinvastoin. Keskustelu saa olla vilkasta, tulikivenkatkuista ja kärkästäkin. Kuten aikaisemminkin olen sanonut, eriävät mielipiteet, kritiikki ja erilaiset näkökulmat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja opettavaisia ja toisinaan käy jopa niin, että se omakin mielipide asioiden suhteen muuttuu keskustelun edetessä. Mutta samalla tavalla, kuin bloggaajan tulisi vielä hetkeksi pysähtyä ennen julkaisu-napin painamista, tulisi kommentoijan miettiä hetki ennen kommentin jättämistä. Täällä blogimaailmassa viihtyminen on meidän kaikkien vastuulla.

 

Anteeksi, tämän tekstin lukemiseen ja pureskeluun ei nyt tainnut ihan se yksi kahvikupillinen riittää.

Olen tässä viime aikoina teini-ikäisten Facebook-kavereiden touhua seuraillessani kiitellyt useamman kuin yhden kerran, että olen elänyt teinivuoteni jo 90-luvulla. Vaikka nykyajan nuorilla on monikin asia paremmin kuin mitä minun aikanani oli, on eräs asia, josta en nykypäivän teineille ole lainkaan kateellinen. Nimittäin internet. Hyvä on, internet teki hyvää vauhtia tuloaan jokapäiväiseen elämään jo minun aikanani, mutta yksi vaara sieltä silloin vielä uupui. Ei, en puhu nyt niistä vanhemmista sedistä ja tädeistä, jotka kyttäävät virtuaalimaailmassa alaikäistä riistaa. Minä nimittäin puhun niiden teinien omista ikätovereista.

Minun aikanani asiat selvitettiin muiden teinipoppareiden kanssa napit vastakkain kiljumalla tai vaikka kirjeellä jos puheyhteys oli kokonaan poikki. Vakavimmillaan joku sai ehkä nuorisotalon takana kuokkaansa, kun kävi heilastelemassa kaverin tyttöystävää ja joskus saattoi kuokkaansa saada vaikkei mitään ollut tehnytkään. Kyllä siihenkin aikaan osattiin koulukiusata, huomauttaa ohimennen painosta ja piirrellä pulpetin kannen alla piilossa pilakuvia vierustoverista ja hihitellä niille sitten välitunnilla. Enkä nyt sano, että nekään tapaukset varsinaista ylpeydentunnetta herättäisi, mutta siihen aikaan keinot kiusaamiseen, kostamiseen ja loukkaamiseen olivat paljon helpommin hallittavissa, nähtävissä ja estettävissä. Se kaikki nimittäin tapahtui ihan oikeassa elämässä eikä epämääräisessä virtuaalitodellisuudessa. Mutta niin muuttui aika ja keinot, vaikka teinien tunne-elämän ja ymmärryksen taso säilyi aivan yhtä heikkona. Internetin, erilaisten pikaviestipalveluiden, kuvagallerioiden, foorumeiden ja kännyköiden ansiosta sen kanssateinin kiusaamisesta tuli entistä helpompaa, julmempaa, tehokkaampaa ja vahingollisempaa. Syntyi ilmiö nimeltä virtuaalinen kiusaaminen (eng. cyber bullying).

Ilmiö on monelle vanhemmalle vielä melko vieras. Ei oikein tiedetäkään muusta kuin siitä perinteisestä kiusaamisesta, tönimisestä ja nimittelystä koulumatkalla, repun piilottamisesta ja koulukirjojen repimisestä. Eikä kiusaajakaan välttämättä tajua tekevänsä mitään vakavaa, koska fyysinen kontakti kiusattuun puuttuu. Palasiksi revitty itsetunto on teini-ikäiselle huomattavasti vaikeampi asia ymmärtää, kuin palasiksi revitty koulukirja.
Mitä virtuaalinen kiusaaminen sitten on?

• Ilkeiden ja herjaavien viestin lähettämistä sähköpostiin tai kännykkään
• Herjaavien viestien julkaisua keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa, blogeissa, chateissa tai muissa julkisissa pikaviestimissä
• Nimittelyä ja haukkumista sosiaalisessa mediassa
• Käyttäjätunnusten ja salasanojen varastamista, käyttäjätilille murtautumista ja sitä kautta vahingon aiheuttamista
• Toisena henkilönä esiintymistä ja tällä tavoin muiden huijaamista
• Yksityisten viestien tai kuvien julkaisua
• Salakuvaamista ja kuvien levittämistä
• Toisesta henkilöstä otettujen seksuaalisten kuvien ja viestien julkaisua

Jotta jokainen nyt ymmärtäisi asian vakavuuden ja laajuuden, kaivoin esille virtuaaliseen kiusaamiseen liittyvää tilastotietoa Yhdysvalloista. Ja todettakoon vielä niille, jotka siellä nyt röyhistävät rintaansa ja sanovat etteivät jenkkihapatukset kosketa meitä suomalaisia, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Väkilukuun suhteutettuna en usko niin kutsutun lintukotomme tilastojen juuri Yhdysvaltojen tilastoille kalpenevan.
Tilastotietoa virtuaalisesta kiusaamisesta:

• Yli 50 % internetiä käyttävistä teineistä kertoo tulleensa virtuaalikiusatuiksi
• Näistä 25 % kertoo tulleensa kiusatuksi jatkuvasti
• Yli 50 % kiusatuista ei kerro kiusaamisesta vanhemmille
• Yksi kymmenestä virtuaalikiusatusta kertoo heistä otetun häpeällisiä tai vahingollisia kuvia ilman lupaa
• Jopa yksi viidestä teinistä kertoo lähettäneensä itsestään alaston- tai seksuaalisesti vihjaavan kuvan muille
• 6 % heistä kertoo alaston- tai seksuaalisesti vihjailevan kuvan levinneen eteenpäin
• Yksi viidestä virtuaalikiusatusta kertoo miettineensä itsemurhaa
• Yksi kymmenestä itsemurhaa harkinneesta päätyy riistämään itseltään hengen
• Itsemurha on Yhdysvalloissa kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy heti liikenneonnettomuuksien ja henkirikosten jälkeen

Yli 80 % nuorista kertoo virtuaalisen kiusaamisen olevan helpoin tapa kiusata jäämättä kiinni. Virtuaalisesta kiusaamisesta ei jää mustelmia, ei revenneitä vaatteita tai koulukirjoja. Internetissä julkaistut tai tekstiviestitse lähetetyt herjat ovat usein niin häpeällisiä, ettei kiusattu uskalla niistä kertoa kotona. Eikä vanhemmilla välttämättä ole aavistustakaan siitä, minkälaisia kuvia 14-vuotias itsestään illan pimeinä tunteina ottaa ja jakaa söpöiksi luokittelemilleen henkilöille. Ja kun se entiselle poikaystävälle otettu puolituhma kuva sitten leviää koko koulun, kaupungin ja maan laajuudelle, on häpeä lutkaksi leimatulle tytölle musertava. Virtuaalisen kiusauksen jäljet, kuvat ja viestit eivät haalistu ajan kuluessa, vaan omalla nimellä internetiin lähetetty sisältö säilyy siellä aina työelämään ja tulevan esimiehen googlaukseen saakka.

Tästä samasta aiheesta on saarnattu jo lukemattomia kertoja, mutta jatkan silti. Mieti hyvä ihminen, nuori tai aikuinen, mitä toiselle tai toisesta Facebookissa, keskustelupalstoilla, blogeissa, ryhmäkeskusteluissa tai kuvagallerioissa kirjoitat ja mitä kuvia julkaiset, niin itsestäsi kuin muistakin. Jos sinulle tulee hyvä mieli satuttamisesta ja loukkaamisesta, niin iske vaikka oma varpaasi pöydänkulmaan. Mutta älä revi toisen sielua ja tulevaisuutta palasiksi.

Törmäsin tänä aamuna toimittaja Jarkko Uron ehkä hieman korostetun kulmikkaaseen ja kapeakatseiseen kirjoitukseen vau.fi:ssä. Kolumninsa hän aloittaa mahtipontisesti toteamalla, että lapsettomat ajattelevat lasten olevan kahleita, jotka estävät aikuisia toteuttamasta itseään. Lapsettomien elämä onkin perin tylsää, vaikka he kuvittelevatkin vapauden tekevän elämänsä täydelliseksi. Todellisuudessa he täyttävät elämänsä muka tärkeällä työllä ja rilluttelulla sen sijaan, että nauttisivat aidosta lasten mukanaan tuomasta elämänilosta.

Kirjoitus sinänsä on mielenkiintoinen, mutta avaa ehkä kuitenkin enemmän kirjoittajan omia ajatuksia lapsettomista, kuin lapsettomien ajatusmaailmaa. Syy siihen, miksi pariskunta tai yksittäinen ihminen pysyttäytyy lapsettomana, on harvoin pelkkä halu roikkua kynsin hampain kiinni vapaudessa lähteä baariin silloin kuin siltä tuntuu. On mielestäni jokseenkin kohtuutontakin väittää, että lapseton olisi niin itsekäs olento, että päättää olla lisääntymättä vain, koska haluaa omistautua sataprosenttisesti itselleen jälkikasvun sijaan. Päinvastoin. En varmasti ole ainoa, joka on toistaiseksi jättänyt lapset tekemättä epäitsekkäistä syistä enkä pelkästään vapauden menettämisen tai uran tyssäämisen pelossa.

Asia on nimittäin niin, että se toistaiseksi lapseton ihminen on saattanut itsensä sijaan ajatella hetken sitä syntymätöntä lastakin. Sitä, olisiko sillä lapsella hyvä syntyä juuri tähän hetkeen ja sitä, olisiko lapseton ylipäätään vanhempana sellainen kuin lapselle toivoisi. Ehkä ongelma onkin se, että me lapsettomat olemme miettineet asiaa varpajaisia ja vaipparallia pidemmälle, ennen kuin olemme sännänneet tekemään sitä kauneinta vain, koska ihmisen elämä on vajavaista ilman lapsikatrasta.

Lopulta jokainen priorisoi elämänsä itse. Ehkä sen lapsellisen täytyy perheelle leipää saadakseen ajaa jälkikasvunsa kymmenen tunnin työpäivän ajaksi päivähoitoon, jossa se lapseton päiväkodin täti voi sitten käyttää vanhemmuusviettiä omiksi tarpekseen leikittämällä toisten ihmisten lapsia.

Itsekkyys ja vapaus on aika vähän kiinni siitä onko lapsia vai ei.

Joulukiireiden hellittäessä on ollut vihdoinkin aikaa heittäytyä selälleen sohvalle ja selailla läpi kaikki kuukauden aikana postilaatikkoon ilmestyneet naistenlehdet. Kaikkia niitä yltiöseksikkäitä pukeutumis-, tukkalaite-, kunnonkohotus- ja muita höpöhöpö-artikkeleita lukiessa on mittani kuitenkin alkanut vähitellen lähestyä täpötäyttä. Ensi vuoden seksikkäimmät hiusmallit! Seksikäs arkimeikki! Uuden vuoden seksikkäät bileasut! Ensi vuoden tavoite: seksikkäät olkapäät! Uudet, seksikkäät vatsalihasliikkeet! Harrasta seksikkäämpää seksiä! Eivätkä enää ruokalehdetkään tyydy ihan vaan tavalliseen, herkulliseen ja terveelliseen ruokaan, vaan soppakulhossakin täytyy olla jotain seksikästä. Seksikkäät pikkunaposteltavat uuden vuoden juhlapöytään! Syö ruokasi seksikkäästi sormin! Puhumattakaan sitten sisustuslehdistä, joiden mukaan avioliiton pelastus on seksikkäät satiinilakanat! Parempaa seksiä seksikkäässä sängyssä!

Lopulta se viimeinen tilkka täyttymäisillään olevaan mitta-astiaan tuli kai eilen hoitoainetta ostaessani. Suora, seksikäs tukka, kiljui hoitoainepurnukan etiketti. Kun kaapistani löytyy jo entuudestaankin hiuskiinnepullo, joka lupaa ison, seksikkään tukan, en varmasti ehdi ensi vuonna muuta tekemäänkään, kuin paistattelemaan seksikkyyden kuumassa valokeilassa ja harrastamaan seksiä yltiöseksikkäine hiuspehkoineni.

En tiedä kuinka seksikästä teillä siellä Suomessa on, mutta ainakin täällä Amerikassa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että naistenlehdet sisältävät toinen toistaan seksikkäämpiä artikkeleita, olipa kyse sitten kulmakarvoista tai piirakkaohjeesta. Korjatkaa toki jos olen väärässä, mutta maalaisjärkeni mukaan seksikäs tarkoittaa seksuaalista viehätysvoimaa eikä sillä ole paljonkaan tekemistä katkarapuvoileipien, hauisliikkeiden tai hoitoaineen kanssa. Tai en minä ainakaan tunnusta, että lihapullat olisivat kohdallani johtaneet seksiin montaakaan kertaa. Ja sen lisäksi, että treenaamisen lopputulos on yltiöseksikäs takapuoli, tulee itse treenaamisenkin näyttää seksikkäältä toimenpiteeltä, aivan kuten kaiken muunkin aina tanssimisesta tiskaamiseen. Naiset eivät meikkaa enää näyttääkseen kauniilta, vaan näyttääkseen seksikkäältä. Tukkaa ei enää harjata takkujen välttämiseksi, vaan seksuaalisen vetovoiman lisäämiseksi eikä vaatteitakaan pueta sääolojen, vaan seksikkyyden perusteella. Nuku, kävele, syö, urheile, pukeudu ja käy vessassa seksikkäästi, kehottavat naistenlehdet.

***

Jos noudattaisin kaikkia naistenlehtien seksikkäitä vinkkejä, olisi päiväni kai jotakuinkin seuraavanlainen:

On vielä aamuyö, kun herään satiinilakanoiden välistä ja vapautan kihartumassa olleen tukkani rullista, haron nopeasti hiustyveä seksikkäästi koholle ja aloitan massiivisen meikkausoperaation. Sipaisen vielä tukkani seksikkäälle pörröponnarille ja vedän pienenpienen urheilutopin ylleni ennen kuin suuntaan aamulenkille. Kiittelen itseäni onnistuneesta ehostuksesta, kun ensimmäisen kilometrin matkalla annan jo kolmannet pakit. Kotimatkalla oikaisen puiston läpi ja otan kaiken ilon irti nurmikkoa kastelevasta sadettajasta. Ollapa nyt tosielämän hidastuskuva.

Suihkun ja kolmen tunnin ehostuksen jälkeen päätän pukea työasuni alle epäkäytännölliset, mutta seksikkäät alusvaatteet, sillä se tuo itsevarmuutta ja jakkupuvun alta pilkottavasta pitsireunuksesta esimiehetkin pitävät – vaikkakin sitten omani on valtameren toisella puolella, naimisissa oleva nainen. Seksikkääseen ulkomuotooni äärimmäisen tyytyväisenä siirryn vähitellen työn äärelle kotitoimistoon. Piinkovana mainosalan ammattilaisena tiedän, että seksi myy. Niinpä taiteilen Hesarin kokosivun moottorisaha-mainokseen turhan tuotekuvan ja -esittelyn sijaan rinnat. Isolla.

Lounastunnin aikaan päätän yllättää mieheni seksikkäällä näppiruoalla. Syötän hänelle pekoniin käärittyjä taateleita ja lopulta taateleiden ja pekonien liiskautuessa allemme, päätämme lounastreffit siihen kauneimpaan. Kun työpäivä ylipitkine lounastunteineen on ohi, suuntaan salille huolellisesti meikattuna, tiukassa ja niukassa treeniasussani. En ole enää aikoihin tehnyt salilla muuta kuin kyykännyt, sillä kiinteät pakarat ovat seksikkyyden a ja o ja kaiken lisäksi takareisien, takapuolen ja selän jumittaessa kunnolla, kävelen kuin ankka seksikkäästi takapuoli pystyssä seuraavat kolme päivää. Lopuksi treenaan vielä lantiopohjan lihaksia ja venyttelen asennoissa, jollaisia ei ole nähty edes Kamasutrassa. Mies kyllä kiittää illalla.

Illasta puheen ollen, varaan meille pöydän kaupungin seksikkäimmästä ravintolasta ja toden totta, paikka on maineensa veroinen. Suussa pyörivät osterit muistuttavat erehdyttävästi genitaalialueiden imeskelyä ja viimeistään bratwurstit saavat intohimoni heräämään todenteolla. Ruoan aiheuttamassa kiihkossa olemme unohtaa laskun maksamisen, kompastumme kotiportaissa ja päätämme iltamme kiihkeään nelituntiseen, jonka aikana käymme läpi kolmisenkymmentä eri asentoa, joita varten olen treenannut ja venytellyt viimeiset neljä vuotta. Itseni yöpuulle puunattuani ehdin vielä ummistaa silmäni muutamaksi tunniksi, ennen kuin uusi, ihanan seksikäs päivä valkenee.

***

Okei, myönnetään, ei minusta ehkä eroottisten novellien kirjoittajaksi olisi. Voitaisiinko siis sopia, että saan syödä ihan vain hyvänmakuista ruokaa, käyttää kauniita vaatteita, tehdä hyvää työtä, nukkua tavallisissalakanoissa, laittaa tukan ihan vaan nätisti ja treenata vaikka sitten voimakkaat olkapäät? Elämä kun on hirveän paljon monipuolisempaa, kun käyttää muitakin adjektiiveja kuin seksikäs.

 

ps. Ja se seksikkäästi suoristava hoitoaine ei kyllä tehnyt tukastani yhtään sen seksikkäämpää kuin muutkaan hoitoaineet. Suoremman kylläkin.