Luksusta treeneihin, eli sikakalliit treenivaatteet

Olen tässä viettänyt pari päivää netin syövereissä uusia juoksutrikoita etsien. Olin kyllä lupaillut itselleni, että treenivaateshoppailen vasta, kun elopainoni on laskenut alle seitsemänkymmenen, mutta vanhojen housujen antautuessa haaruksista, on pakko kaivaa kuvetta hieman aiottua aikaisemmin.

Mutta niin, hairahduin siinä samalla katselemaan muitakin treenivaatteita carbon38.comista ja sieltä luksustreenivaatteiden apajilta löytyikin sitten yhtä sun toista kivaa. Vaikka numerot hintalapuissa ovatkin itselleni hieman turhan suuria, ei käy kieltäminen, etteivätkö nämä astetta ylellisemmät treenivaatteet olisi sikakalliin lisäksi sikahienoja.

Treenitrikoot: $220 Ultracor, toppi: $85 Michi

Treenitrikoot: $135 Sukishufu, toppi: $100 The Upside

Treenitrikoot: $179 Michi, toppi: $155 Michi

Treenitrikoot: $305 Lucas Hugh, toppi: $235 Lucas Hugh

Treenitrikoot: $175 Michi, toppi: $110 Michi

Treenitrikoot: $410 Lucas Hugh, paita: $275 Lucas Hugh

Treenitrikoot: $100 Adidas by Stella McCartney, juoksutakki: $200 Adidas by Stella McCartney

Kaikki on toki suhteellista ja köyhälle kaikki on kallista. Mutta vaikka treenivaatteet eivät kuulukaan niihin asioihin, joissa elämässäni pihistelen, ovat näiden kamppeiden hinnat – jos eivät nyt kaikki yli – niin ainakin suuri osa sitten siinä kipurajalla.

On tiettyjä treenivarusteita, joihin olen valmis laittamaan enemmän rahaa kiinni. Näihin kuuluvat lenkkarit (Newtonit n. $180), kompressiojuoksutrikoot (CW-X n. $70-110) sekä pyöräilyhousut (en tingi fyllingeistä, Pearl Izumi n. $80-170). Mutta ellei treenivaatteelta vaadita jotain erityisiä ominaisuuksia, kuten salikäytössä, en pelkästä ulkonäöstä ala maksamaan satasia. On tietysti totta, että aivan kuten muissakin vaatteissa, myös treenivaatteissa hinta näkyy usein myös laadussa. Esimerkiksi nämä nyt haaruksista revenneet juoksutrikooni kestivät kovassa käsittelyssä lähes 3,5 vuotta. Se on aika pitkä ikä hikoilun, kihnaamisen ja jatkuvan pesun armoilla olevalle urheiluvaatteelle. Mutta silti, tuntuisi vähän kohtuuttomalta hikoilla ja pyörittää pesukoneessa pari kertaa viikossa neljänsadan salihousuja.

Paljonko te olette valmiita maksamaan treenivaatteista? Entä oletko valmis maksamaan pelkästä merkistä ja ulkonäöstä?

Kuvat: Carbon38.com

Paniikkishoppailua

Tarkoitukseni oli viettää seuraavat pari talvikuukautta löysiin, kulahtaneisiin ja hieman peittävämpiin vaatteisiin hautautuneena, kunnes kevät koittaisi, dieetti purisi ja mahtuisin taas virallisiin kesävaatteisiini. No, toisin kävi ja akuutti tarve kesämekkoihin sulloutumiselle tuli nopeammin kuin ehdin edes dieetille ryhtyä. Järkevään suunnitteluun kykenemätön perheemme nimittäin klikkaili itselleen lentoliput Australiaan, lauantaiksi. Ja hitsinpimpulat, siellähän on kesä (on kyllä meilläkin, +32 tänään…).

Määränpäämme on Sydney, joten kipaisin paniikissa lähikauppaan hakemaan kokoa suurempaa, kaupunkikelpoista vaatekerrastoa sekä uusia sandaaleja. Onnekseni T.J. Maxxiin oli jo saapunut kevätvaatteita, joten aivan niihin kaikkein karmeimpiin, viime kesältä jääneisiin, kenellekään kelpaamattomiin rätteihin ei tarvinut turvautua (ja minähän en lähikauppaa pidemmälle kalaan lähde).


Matkalle mukaan lähtee mm. tämä fuksian värinen mekko.

Olen onnistunut hienosti välttelemään vaatteiden ostamista lähes koko talven, muutamaa hairahdusta lukuunottamatta. Suurentunut vyötärönympärys ei nimittäin varsinaisesti ole houkutellut sovituskoppiin loisteputkivalojen alle. Nyt oli kuitenkin pakko. Siellä sovituskopissa riisuessani muistutin itseäni, että äläpä sitten tuijottele sinne peiliin puolialastomana, tarkoitus kun on katsella itseään vaatteet päällä. Ja hei, oikean kokoisissa vaatteissahan näytin ihan kivalta!


Uusi kukkapaita. Juu juu, karskista selästä huolimatta olen ihan kukkaistyttöjä.


Tosissani yritin saada kuvaa uudesta paidasta. En vaan osaa tätä selfie-hommaa.

Tuota viidentoista tunnin maratonlentoa odotellessa kuulisin mielelläni vinkkejä mitä Sydneyn kulmilla kannattaisi nähdä ja kokea. Matkakohteesta en vielä ole juurikaan ottanut selvää, ostinhan liputkin vasta eilen. Tulen kuitenkin hengailemaan paljolti itsekseni miehen tienatessa matkarahoja ja jotain vänkää pitäisi päivien kuluksi keksiä. Tarkoitus olisi myös vuokrata päiväksi pariksi auto, jolla pääsisi ihmettelemään maisemia kaupungin ulkopuolella.

Ai niin, se tärkein, missä niitä kenguruita ja koalakarhuja voi nähdä?

Jeremy Scott for Adidas

Minulla on paha tapa kadottaa naisellisuuteni aina samaa tahtia kuin elopainoni nousee. Siinä, kun vähärasvaisempana käytän korkokenkiä ja tiukempia vaatteita, verhoudun painon noustessa ehkä liiankin helposti löysiin maastohousuihin, legginseihin ja huppareihin.

Niin syvällä amerikkalaisuudessa en kuitenkaan vielä ole, että tallustelisin lenkkitossuissa muutoin kuin lenkillä ollessani, joten ilmassa leijuivat kaikki eväät pahemman luokan kenkäkriisiin. Oli pakko löytää kengät, jotka olisivat edes vähän naiselliset, mutta rennot ja yhdisteltävissä verkkareihin, leggareihin ja mikä tärkeintä – huppareihin. Ja toki plussaa olisi se, että niillä voisi myös kävellä.

Jeremy Scott for Adidas

Pelastuksekseni koitui Adidaksen ale-laari, josta löytyi tarpeeseen täydelliset popot. Hauskat, korolliset(!), sporttiset ja hyvät kävellä. Nämä kaikki ominaisuudet tungettuina yksiin kenkiin on jo melkoinen saavutus.

Jeremy Scott for Adidas

Ovat kyllä niin mauttomat, että ovat oikeastaan ihan pirun hienot!

80-luvun lapsi

Jokin aika sitten, jälleen yhtä kirkkaanpinkkiä vaatekappaletta kaupankassalle kiikuttaessani, jäin pohtimaan suurehkoa mieltymystäni kaikkea pinkkiä ja vaaleanpunaista kohtaan. Etenkin kun Teinivieras oli juuri muutama viikko aikaisemmin kieltäytynyt jyrkästi kaikista pinkinsävyisistä vaatekappaleista, tuntui oudolta, että minä – aikuinen ihminen, tartun aina tilaisuuden tullen siihen vaaleanpunaisinpaan vaihtoehtoon. Mikä ihme siinä pinkissä oikein aikuista ihmistä viehättää?

Selitys ilmiölle taisi löytyä pari päivää sitten, kun selailin isäni vanhoja valokuva-albumeita.


Näitä rehdisti punaiseen, ruskeaan ja sinapinkeltaiseen verhotun pirpanan kuvia katsellessani tajusin, että toisin kuin niin moni 90-luvun lapsi, ei minua ole 80-luvulla puettu oksennusrefleksiin asti vaaleanpunaisiin röyhelöihin.

Siispä kiitos 80-luvulle sekä äidille ja isälle, ettette ole traumatisoitunut minua vaaleanpunaista väriä kohtaan heti alkutaipaleella ja saan näin aikuisena nauttia värikkäästä elämästä.

Farkkujen hankkimisen vaikeudesta (ne reidet, ne reidet)

Lilyssä vietetään tällä viikolla farkkuviikkoa ja toimituksen yllytyksestä myös minä päätin vetäistä Las Vegasin viileydessä jalkaani ehdat farmarihousut. Tuo muutaman päivän mittainen pelikaupunkivisiitti oli muutenkin kovin denim-sävyinen, sillä veikkaisin vierailleeni lähemmäs kymmenessä eri farkkuja myyvässä liikkeessä ja sovittaneeni pikaisesti laskettuna kaikkiaan yhdeksät farkut. Luku ei varmasti ole himoshoppaajalle huima, mutta minulle, jonka kärsivällisyys loppuu farkkuostoksilla yleensä siihen ensimmäiseen pariin joka ei nouse reisistä ylös, tuo luku on ennätyksellinen.

Viime viikon asuste Las Vegasista, jalassa Laguna Beachin farkut.

 

Jos mahdollista, inhoan farkkuostoksia ehkä vielä enemmän kuin bikiniostoksia. Ongelma, joskin positiivinen sellainen, on reisivarustukseni, joka vaikeuttaa farkkujen hankkimista radikaalisti. Kun farkkujen pituus on sopiva ja vyötärönympäryskin kohtaisi oman ympärykseni, eivät housut yleensä nouse reisiä ylemmäksi tai ainakin ne kiristävät reisipalojen kohdasta niin, että verenkierto alaraajoissa lakkaa tyystin. Jos kärsivällisyyteni riittää ensimmäisen pettymyksen jälkeen vielä toisen farkkuparin sovittamiseen, kipaisen hyllystä yleensä ne ympärykseltään kokoa suuremmat pöksyt todetakseni vain, että vyötärön selkäpuolelle jäävän tilan täyttämiseksi saisin syödä seuraavat neljä viikkoa McDonaldsilla joka päivä, kolmesti. Kun reisien kokoon lisätään vielä dieettaamisen, urheilun ja syömisen aiheuttama painonvaihtelu, jonka ansiosta puoli vuotta aikaisemmin ostetut farkut kiristävät vyötärölle epäseksikkään bratwurstin, on soppa valmis. Jos siis käy niin onnellisesti, että reisistä sopivat farkut löytyvät, pitäisi niitä teoriassa olla kaapissa kahta eri kokoa.

Mutta mistä niitä reisistään väljempiä farkkuja sitten löytyy? Henkkamaukat, Guessit ja muut sellaiset liikkeet, joiden ikkunoissa patsastelee vain hoikkasäärisiä mallinukkeja, kannattaa suosiolla jättää välistä. Pitkällisen etsinnän jälkeen olenkin löytänyt muutaman merkin, joiden farkunlahkeissa on tilaa muullekin kuin luille ja jänteille. Näitä merkkejä ovat Rock Revival, Laguna Beach ja Miss Me. Toki näidenkin sopivuus on mallikohtaista, mutta pääsääntöisesti vyötärökoon 27-29 farkuissa vaikuttaisi olevan tilaa kookkaammillekin reisille. Kaiken lisäksi näiden merkkien farkuissa on kivoja yksityiskohtia, jotka tekevät näistä alunperin duunarihommiin suunnitelluista housuista hitusen koreammat. Ja vink vink, farkkujen takataskuissa olevat läpät auttavat meitä persgeeniperimän hylkimiä luomaan illuusion terhakammasta perästä!