Oma elämä

Periaatteestakin ärsyttää, eli nurinaa vuokralla asumisesta

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Viikko vaihtui kovasti helteisissä ja hikisissä merkeissä pihamaalla puuhastellessa. Koska kalenterin ja vallitsevien sääolosuhteiden (+33 c) mukaan talvi on väistämättä muuttumassa kesäksi, otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin takapihalle siivoushommiin, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli lenkin päätteeksi vaan lösähtää aurinkotuoliin pikku nokosille. Yleensä pihahommat ovat mielestäni jopa mukavaa puuhaa, näkeehän siinä nopeasti kätensä jäljen ja toisekseen mullassa möyriessä lepää myös mieli. Mutta äh, vuokraisäntämme tekee parhaansa tappaakseen intoni puutarhahommiin.

Puutarhatonttuakin v-tuttaa.

Kuten paikallisittain vuokrataloissa yleensäkin, myös meillä vuokraan kuuluu viikottain vieraileva meksikolaisten puutarhureiden joukko. Yksi leikkaa nurmikon, toinen hurisuttaa lehtipuhallinta, kolmas kerää roskat talteen ja neljäs potkii joka kerta ainakin yhden sprinklerin tai pihavalaisimen hajalle. Vaikka aikaisemmissa vuokrataloissa olemmekin hoitaneet pihan itse, annoin tällä kertaa tyytyväisenä vastuun puutarhureille. Me kuitenkin matkustelemme aika paljon, joskus viikkojakin kerrallaan ja Kalifornian kuivuus kyllä tappaisi pihamaalta kaiken elävän, ellei siitä joku olisi huolehtimassa.

Onneksi mehikasvit kaktuspenkissä ovat onnellisia.

Samoin avocadopuu, joka kasvattaa uusia lehtiä.

Varsin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että puutarhurit huolehtivat ainoastaan etupihasta ja siitäkin vaihtelevalla menestyksellä. Etupihan kukkapenkki rehottaa tällä hetkellä täynnä sinne kuulumattomia kasveja, ylikasvaneen puun kuivuneita lehtiä on kaikkialla eikä puskia ja pensaitakaan ole aikoihin leikannut kukaan muu kuin A. Sinivaara itse. Lusmuilevien puutarhureiden lisäksi ärsyttää, että meikäläisten vastuulla olevalla takapihalla on melkoinen määrä jatkuvaa trimmausta vaativia kasveja, joista osa on vieläpä rumia.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Sitä kun valitsee asua omakotitalossa, sitä myös valitsee pitävänsä huolta pihasta. Mutta kun ne puutarhurit ja pihanhoito olivat osa vuokrasopimusta. Siksi tämä on nyt periaatekysymys. Jos kaikki olisikin selkeästi meidän vastuullamme, olisin varmasti tyytyväinen. Mutta nyt maksamme joka vuokrassa siitä perhanan puutarhurista ja kaikki on silti nurmikonleikkuuta lukuunottamatta meidän vastuullamme.

Sitruunapuu tekee kovasti sitruunoita trimmaamisen jälkeen.

Onneksi meillä on sentään automaattinen kastelujärjestelmä, joka takaa, että pihamaa pysyy vehreänä silloinkin, kun olemme poissa. Paitsi ettei enää ole, sillä takapihan kastelujärjestelmä hajosi viime kesänä ollessamme Suomessa. Kun sitten ilmoitimme asiasta vuokraisännälle tekstiviestitse, hän ei reagoinut asiaan millään tavalla pariin kuukauteen. Vasta, kun kitisimme ongelmasta kirjeitse vuokrashekin yhteydessä, hän viimein otti yhteyttä. Ei kuulemma tarvitsisi olla huolissaan, sillä nyt on talvi ja sataa vettä. Nurinkurista kyllä, samaan aikaan hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena korjata sadekelillä seinän sisään vuotavia ikkunanpokia, koska ”ei täällä kuitenkaan sada”.

Ruma pensas, jonka aion tappaa vahingossa.

Pieni sarvipäinen olento sisälläni kihisee raivosta ja haluaisi antaa kaiken kuivua takapihalla pystyyn, ellen samaan aikaan toivoisi rankkasadetta, joka saisi seinät mätänemään. Mutta toisaalta, mehän tässä asumme ja siksi on järkevämpää pitää takapiha sellaisena, että siellä viihtyy. Olen jo korvannut omistajan ruman pensaan salaa avocadopuulla ja ajattelin istuttaa viereensä toisenkin hedelmäpuun, kunhan ensin ”vahingossa” tapan kuivuuteen paikalla tällä hetkellä kituvan ruman puskan. Lisäksi olemme hankkineet pihalle gazebon ylimääräiseksi kesähuoneeksi, olen perustanut tyhjälle maapläntille kaktuspenkin ja tuonut uima-altaalle tropiikin tunnelmaa pienellä palmupuulla.

Paitsi, että gazebokin meni ihan päreiksi talvimyrskyssä.

Sekin ärsyttää ihan periaatteestakin, ettei rikkinäisiä asioita hoideta kuntoon vedoten sääoloihin, herranenaika. Sanoisi sitten vaikka rehellisesti, että ei kiinnosta, kuivukoot kasvit ja mädätköön talo. Mutta ei, kun nyt sataa. Ja nyt ei sada. Ja huomisesta ei koskaan tiedä. Itsehän olen kunniallisena suomalaisvuokralaisena pintaremontoin omakustanteisesti talon kolme kylpyhuonetta ja yhden makuuhuoneen mieleisekseni sillä aikaa, kun omistaja ei ole saanut hoidettua yhtä sadeveden turvottamaa ovilistaa paikoilleen.

Vuokraisännän ratkaisu kastelujärjestelmän ongelmaan.
On muuten kirurgi-miehiä, yllätys, yllätys.

Oli miten oli, nyt kahden päivän puuhastelun jälkeen takapiha on jo paljon siistimpi ja kasteluletkuunkin on ostettu uusi, kastelua huomattavasti helpottava pää vanhan hajonneen tilalle, omakustanteisesti, tottakai. Että josko tämä ärsytys tästä pikkuhiljaa taas laantuisi ja tyytyisin taas vuokralaisen osaan mukisematta.

Paljonko te muut olette valmiita panostamaan vuokrakotiin? Entä millaisia vuokraisäntiä teillä on?

Uupumuksen jälkeen

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen laittanut merkille, että blogiini päädytään hyvin usein hakusanojen uupumus, kuristava tunne ja stressi perässä. Siitä, kun tulin kertoneeksi uupumus-diagnoosista blogissani, on aikaa puolisen vuotta. On siis ihan hyvä ajankohta kertoa millä tolalla henkinen hyvinvointini on tällä hetkellä.

Että juu, ihan hyvää kuuluu tänä päivänä, kiitos kysymästä. Melko paljon vaati vaan ajatustyötä ja muutoksia ajattelutapoihin, ennen kuin uupumuksesta saatiin tukeva niska-perse-ote.

Silloin puoli vuotta sitten ammattilaisen vastaanotolla kävi selväksi, että elämässäni oli sillä hetkellä sietokykyyni nähden liikaa ohjelmaa, vaikka pakollisen tekemisen määrä ei ollut juurikaan lisääntynyt. Asiaa tovin pähkäiltyäni, tajusin asenteessani viime vuosien aikana tapahtuneen omituisen muutoksen. Vaikutti siltä, kuin joka ikisestä asiasta elämässäni olisi tullut prioriteetti numero yksi; parisuhteesta, pyykinpesusta, blogista, kukkien kastelemisesta ja sukkalaatikoiden järjestelystä. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän, tein kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tunsin silti, etten ehdi kaikkea, olen myöhässä, kaikkialla on epäkohtia, olen huono vaimo, huono bloggaaja, koti on epäsiisti, piha heitteillä ja persekin levinnyt. Kaikki tuo stressi ja ahdistus oli jo vuoden päivät oireillut kuristavana tunteena kaulalla ja teki olostani entistä kauheamman.

Eipä siis ihme, että uuvuin itseeni.

Syksyn tullen päätin lopulta saada jotain tolkkua rutiineihini. Kävin mielessäni asioita, jotka oikeasti ovat prioriteettilistalla korkealla; parisuhde, työt, englannin opiskelu ja liikunta. Näiden neljän asian ympärille oli hyvä ryhtyä rakentamaan arkea ja rutiineja. Asetin itselleni työajat, vapautin viikosta pari aamupäivää englannin opiskelulle, määrittelin summittaiset treeniajat ja pyhitin myöhäisillat parisuhteelle. Kun päiviin tuli selkeä aikataulu ja rytmi, alkoi kummasti löytyä myös vapaa-aikaa. Työpäivän jälkeen olikin yht’äkkiä aikaa istahtaa katselemaan telkkaria tai täyttelemään ristikoita, käydä kaupoilla, siivota tai blogata. Niin katosi jokapäiväinen kiire ja stressi, vaikka lopulta tein asioita aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Mutta se kuristava tunne, se ei valitettavasti ole vieläkään tyystin kadonnut. Toisinaan voi kyllä kulua parikin viikkoa ilman, että muistan koko ongelmaa, mutta sitten – pam, epämiellyttävä tunne iskee nurkan takaa yleensä jostain täysin naurettavasta syystä, toisinaan en edes tiedä miksi. Tuo tunne on kuitenkin helpottunut kovasti viime aikoina, muuttunut kovasta kuristuksesta pienenpieneksi paineen tunteeksi, joka saattaa hyvänä päivänä kadota yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Ehkäpä kropalla vaan menee oma aikansa oppia uusille tavoille.

Niin typerältä kuin tämä koko homma on tuntunutkin, en näe pelkästään negatiivisena asiana tätä melko pitkää ja tuskallistakin opintomatkaa omaan itseeni. Sitä aina sanotaan, että pitäisi kuunnella itseään, että kyllä se oma mieli ja keho kertoo. Sen tärkeän asian olen nyt oppinut, että pelkällä hiljaisuudella ja odottelulla se mieli tai keho ei kerro juuta taikka jaata. Sille täytyy esittää kysymyksiä ja mielellään antaa myös suunvuoro. Niinpä kysynkin tämän tästä itseltäni, että onko tässä nyt taas mitään järkeä. Sen jälkeen voi pysähtyä kuuntelemaan, että mitä mieltä siellä mielen perukoilla oikeasti ollaan.

Meidän tavallinen lähiö O.C.:ssa

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Tätä voisi nyt varmaan kutsua sellaiseksi toivepostaukseksi, sillä minua on aina toisinaan pyydetty kertomaan vähän tarkemmin näistä meidän kotikulmista. Korjataan siis aivan ensimmäiseksi yksi yleinen väärinkäsitys, joka on kerran eräältä toimittajalta lipsahtanut ihan lehtijuttuun asti. Me emme asu Los Angelesissa tai ”Losissa” vaan Orange Countyssa, Mission Viejon kaupungissa eikä sillä ole paljoakaan tekemistä Los Angelesin kaupungin tai countyn kanssa.

Mission Viejo on rauhallinen, koko maan kolmanneksi turvallisin, vajaan 100 000 asukkaan hiljainen kaupunki. Ilman kylttejä olisi vaikea sanoa mistä kaupunki alkaa ja mihin se päättyy, niin varkain vaihtuvat pikkukaupungit toiseen raitilla ajellessa. Mission Viejolla ei ole varsinaista keskustaa, kuten ei pikkukaupungeilla yleensäkään vaan koko kaupunki näyttäisi olevan yhtä suurta asuinlähiötä. Pieniä ja vähän suurempiakin ostareita on siellä täällä, mutta korkeita toimistorakennuksia ei taida sairaalaa lukuunottamatta olla kylässä laisinkaan.

Maasto on kumpuilevaa, horisonttia hallitsevat vuoret, meri on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä ja yleisilme on yllättävänkin vehreä Kalifornian kuivuuden huomioon ottaen. Muutaman kadun päässä kotoamme on tekojärvi, jonka ympärillä sijaitsevat kylän kalleimmat ja hulppeimmat talot. Omalta kotikukkulaltamme voi samalla silmäyksellä nähdä sekä Tyynenmeren että ruuhkasta riippuen joko 50 minuutin tai kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Los Angelesin keskustan ja kun kääntää päätä, näkyy horisontissa Mt. Baldyn lumihuippu.

Mutta mennäänpä sitten meidän ikiomaan lähiöön. Koti- ja lähikatujemme talot ovat 70-luvulla rakennettuja, eli jo tovin elämää nähneitä, mutta sympaattisia. Kuvailen aina kotikukkulaamme tavallisten ihmisten lähiöksi, sillä juuri tavallisuus on se sana, joka ensimmäisenä ympärille katsellessa tulee mieleen. Talot ovat tavallisia, autot ovat tavallisia, perheet, aikuiset, lapset ja koirat, kaikki ovat kovin tavallista. Alueen asukkaat ovat mukavasti toimeentulevia, mutta eivät upporikkaita. Vaikka taloista suurin osa on omistusasuntoja, joiden hinnat tänä päivänä alkavat n. 450 000 dollarista, mahtuu joukkoon myös muutama vuokratalo, jollaisessa mekin asumme.

Yli kolme vuotta samassa paikassa asuttuamme tunnen jo osan naapureista. Vuokraisäntämme mukaan viereinen naapuri tietää kaikista kaiken ja olen tuskallisen tietoinen siitä, että ainoa näköyhteys uima-altaallemme on juuri heidän kylpyhuoneensa ikkunasta. Seuraavassa talossa asuu feministi-yksinhuoltajaäiti, muusikko ja satunnainen pilvenpolttaja, jonka luona olen muutaman kerran käynyt aamukahvilla. Hän ulkoiluttaa maltankoiriaan muhkeaan kylpytakkiin kääriytyneenä aamutohvelit jalassa ja nauraa käsittämättömän kovaan ääneen. Tien toisella puolella on kommuuni, jossa asuu ainakin neljä eri taloutta ja jonka autotallin ovi koitui feministi-yksinhuoltajaäidin kissan kohtaloksi viime vuonna. Pari taloa eteenpäin asuu pariskunta, joiden bullmastiffin pentua käymme silloin tällöin paijaamassa ja tätä vastapäätä mukava naapurin pappa, joka kasvattaa vietnamilaisen vaimonsa kanssa kannabista autotallissa ja jonka tupruttelu tunkee toisinaan olohuoneen ikkunasta sisään niin, että olen itsekin pilvessä. Naapurimme ovat varsin tavallisia porukkaa siis.

Ainoa häiriötekijä uinuvassa naapurustossamme on yksi suomalaispariskunta, Sinivaarat, jotka rikkovat rauhaa kuuntelemalla viikonloppuisin raskasta musiikkia liian kovaa, huudattamalla pihamaalla moottoripyöriä ja aiheuttamalla kummastusta pesemällä pihamaalla autonsa ihan itse. Mutta suomalaiseksi nekin ovat kai aika tavallisia.

Sellaisilla huudeilla täällä elellään. Ei niin glamouria, mutta ei ghettoakaan, vaan aika tavallista.

ps. Kylän juoruämmän titteli taisi juuri langeta minulle, haha!

Nainen ja mies pakkaavat matkalle

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Tarkoitukseni oli päivitellä blogia vielä pikaisesti ennen reissuun lähtöä. Toisin kuitenkin kävi, sillä sain tuhrattua kaiken ylimääräisen ajan pakkaamiseen. Pakkaaminen onkin kohdallani aivan järkyttävän monimutkainen prosessi verrattuna nyt vaikkapa mieheni pakkaamiseen.

Lähtökohtahan on se, että minä en ole erityisen muotitietoinen tai tyylitajuinen ihminen. Mutta yritän minä silti katsoa, että olisi jotain suunnilleen säädyllistä päällä, kun poistun omasta lähiöstäni. Etenkin lomalla, kun on enemmän aikaa laittautua, on mukava edes yrittää.

Aloitan pakkaamisen pari päivää ennen lähtöä. Päätän yhden tai kahden lempivaatteen perusteella matkan teemavärit, joita silmällä pitäen ryhdyn kahlaamaan vaatekaappia ja kenkähyllyä läpi. Alustavan läpikatsauksen jälkeen on aika pestä pyykkiä, johon siihenkin menee oma aikansa. Kun sitten kaikki vaatteet ovat vihdoin puhtaana ja saatavilla, ryhdyn keräämään vaatteista kasoja. Yhteen kasaan tulevat ne vaatteet, jotka tulevat ehdottomasti mukaan, toiseen kasaan ne, joiden mukaan ottaminen riippuu yhdestä tai useammasta muusta potentiaalisesta vaatekappaleesta ja kolmanteen kasaan ne vaatteet, jotka otan mukaan jos laukkuun jää vielä tilaa. Tämän jälkeen alkaa sovittaminen. Vaatteet sovitetaan ristiin rastiin ja todennäköisimmin mukaan pääsevät ne, joita voi yhdistellä useamman eri vaatekokonaisuuden kanssa.

Seuraavaksi onkin aika käydä kenkähyllyn kimppuun. Tällä vaiheella voi myös olla vaikutusta pakattaviin vaatteisiin, joten vaatekaapin oviakaan ei vielä ole suljettu. Hyvän ystäväni neuvo on, että kenkiä tulee pakata reissuun mukaan 1,5 paria per päivä. Luku tuleekin helposti täyteen, kun mukaan pakataan treenikenkiä, käveltäviä kenkiä sekä ns. ”istutaan ja näytetään nätiltä” -kenkiä. Kaikki kengät tulee luonnollisesti sovittaa mukaan lähtevien vaatteiden kanssa ennen lopullista valintaa.

Kun vaatteet ja kengät ovat kasassa, alkaa kosmetiikan pakkaaminen. Mukaan tulevat perusmeikit ja sitten ne erikoisemmat kasvomaalit, joiden käyttämiselle ei normaalisti ole aikaa tai tarvetta. Omat hoitoaineet ja shampoot tursotetaan pienempiin matkapulloihin ja pakataan mukaan yhdessä kynsilakkojen, kynsilakanpoistoaineen, silmämeikinpoistoaineen sekä päivä-, ilta-, iltapäivä- ja aamupäiväryppyvoiteiden kanssa. Sitten vielä sopiva valikoima hiuslenkkejä ja -koristeita kassin sivutaskuun, käherrintä, kiharrinta, sähköadapteria, laturia sekä muuta sen sellaista pienelektroniikkaa. Ei ihme, että yleensä juuri kauneudenhoitoturhakkeet syövät matkalaukkuni painosta leijonan osan.

Oma operaationsa on käsimatkatavaroiden pakkaaminen. Tähän laukkuun pakataan varavaatekerta matkalaukun katoamisen varalle, ristikkolehtiä ja lukemista, eväitä nälän varalle, kosmetiikkaa hipiän kunnossapitämiseksi lennon aikana, tietokone tarvikkeineen, kamera tarvikkeineen, normaalista riisuttu matkalompakko, passi ja kotiavaimet. Tämä käsimatkatavaralaukku puretaan ja pakataan vielä muutaman kerran ennen lähtöä, ettei mitään vaan olisi unohtunut matkasta.

Entäs sitten mies? Mies on viettänyt kaiken pakkaamiseen tuhraamani ajan rauhassa nettiä surffaten, telkkaria katsoen ja paniikilleni naureskellen. Kun sitten lähtö lähenee ja taksiakin pitäisi alkaa pikkuhiljaa soittelemaan, ryhtyy mies pakkaamaan. Käytännössä tämä sujuu siten, että otetaan vaatekaapin hyllyltä pinoja, jotka siirretään sellaisenaan matkalaukkuun ja tyhjäksi jääneet aukot tilkitään satunnaisilla kengillä. Hammasharja ja kaljunajovehkeet unohtuvat silloin tällöin kotiin, mutta niitähän saa kaupasta. Kun mies on laukkuineen jo menossa ovesta ulos, säntään minä vielä kerran hakemaan vaatekaapistani jotain, joka sopisi niin kivasti yhteen miehen kenkien kanssa.

Huh. Onneksi tuo pakkausjumppa on nyt kaunis muisto vain. Täällä sitä istutaan Sydneyn ytimessä hotellin loungessa viinilasillisella ja kirjoitellaan blogia suurella hartaudella valituissa vaatteissa, juuri lakatuissa kynsissä, tukka tavallista siistimpänä ja silmät normaalia tummemmaksi meikattuina.

Kivaa alkavaa viikkoa sinne Suomeen! Paljonkos muuten te käytätte aikaa pakkaamiseen? Riittääkö puoli tuntia vai meneekö puoli viikkoa?

Sananen minusta uusille lukijoille

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Onnenpäivän elo uudella blogialustalla on lähtenyt kivasti käyntiin ja todennäköisesti suurin osa vanhoista lukijoistakin on jo löytänyt blogin uuden kotiosoitteen. Ilokseni olen pistänyt merkille myös sen, että Onnenpäivä on saanut riveihinsä ihan uusiakin lukijoita. Peloistani huolimatta blogin muuttaminen Lilyn alta omilleen ei siis ole ollut täydellinen katastrofi ja kiitos siitä kuuluu luonnollisestikin teille siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos, kiitos ja kiitos!

Lähinnä uusia lukijoita silmällä pitäen, ja miksei tietysti vanhojakin, ajattelin kertoa lyhyesti minkälaisen tyypin pääkopassa nämä sekalaiset kirjoitukset asiasta ja asian vierestä oikein saavat alkuunsa. Itsensä kuvaileminen on kuitenkin yllättävän hankalaa. Vaikka sitä osaisi kertoa elävästi omista ajatuksistaan koskien asiaa kuin asiaa, on vaikea pukea sanoiksi ajatuksia itsestään. Mutta yritetäänpä.

Olen syntyjäni nivalalainen, pienten maalaiskaupunkien kasvatti, vähemmän hipsteri, enemmän maalainen ja kevyesti juntti. Pääkaupunkiseudulle muutosta ja mainosalasta huolimatta en koskaan oppinut pintaliitämään. Olen aina lentänyt mielummin kovaa ja korkealla, toisinaan päättömästikin, ja pysähtynyt sitten ihmettelemään mihin olenkaan taas joutunut. Lennettyäni seinään kerran jos toisenkin ja vähän itseäni satutettuanikin, tarttui onnekseni eräältä harhalennolta mukaani samoissa sfääreissä leijaileva mies, jolla itsestäni poiketen oli paitsi suuntavaistoa, myös nopeusrajoitin ja kohtuullisesti järkeä.

Reilut viisi vuotta sitten, erään uhkarohkean syöksylaskun päätteeksi, löysimme itsemme Kaliforniasta. Siitä lähtien elämäni on ollut seikkailua, johon en ole enää edes yrittänyt tehdä käsikirjoitusta. Päämäärän saavuttamisen sijaan olen keskittynyt nauttimaan matkasta, vaikka toisinaan on töyssyissä jäänytkin kieli hampaiden väliin ja otsalohko kajahtanut tuulilasiin.

En osaa ottaa itseäni kovin vakavasti, vitsailen paljon ja olen sitä mieltä, että on helpompi jäästä jaloilleen naurukohtauksen kuin loukkaantumisen kaatamana. Tykkään ihmisistä ja juttutuokioista ja minulla on yleensä aina liikaa asiaa asian vierestä. En ole kirjaviisas, olen huono numeroiden kanssa ja laiska ottamaan selvää asioista, joista en oikeasti ole kiinnostunut. Mutta ihmisten kanssa olen hyvä. Tiedän miltä tuntuu ja miltä tuntuu, kun ei tunnu. Haluan auttaa ja haluan hyvää, vaikken aina osaakaan antaa oikeita vastauksia. Yleensä osaan kuitenkin esittää oikeita kysymyksiä.

Olen laiska provosoitumaan ja väittelemään enkä mielelläni käytä sanansäilääni, sillä se on terävä. En haluaisi loukata ja pinnani on käsittämättömän pitkä. Mutta kun suutun, on minun vaikea antaa anteeksi enkä koskaan unohda. Ärsyynnyn ihmisistä, jotka käsittävät asiat väärin ja suhtautuvat epäolennaisuuksiin turhan vakavasti. Samasta syystä ärsyynnyn toisinaan myös itseeni, vaikka muuten tulenkin itseni kanssa nykyisin mukavasti toimeen.

Olen ääliörehellinen, ääliöaito ja ääliöhyväuskoinen. En muista milloin viimeksi olen valehdellut, paitsi jokin aika sitten ovelle tulleelle kaupustelijalle, jolle kerroin vanhempieni olevan juuri nyt kaupassa. Kerron paljon itsestäni, epäitsekkäästi. Olen valmis laittamaan itseni likoon, vaikka toisinaan siellä soikossa rypiessä on alkanut vähän kaduttamaankin. Olen pakkomielteinen ja itsepäinen tai sinnikäs ja periksiantamaton, raja on häilyväinen. Kun teen jotain, teen sen suurella sydämellä. Kun päätän olla tekemättä jotain, teen sen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

Sellainen minä olen ja sellainen bloginikin on, lokeroimaton ja vähän sivuraiteilla, mutta täynnä elämää.