Minulla on ilmeisesti ollut hieman huono omatunto joulunajan blogihiljaisuuden vuoksi, sillä heräsin tänä aamuna blogiaiheisilta yöuniltani syke siellä 180:n tietämillä hakaten. Vaikka uni olikin juuri ennen heräämistä kääntymässä pienoisen katastrofin puolelle, oli mielikuvituksen tuottama seikkailu kuitenkin sen verran hulvaton, että oli pakko tulla jakamaan se teidän kanssanne. Se, mikä teki tästä päättömästä unesta poikkeuksellisen hauskan oli tietysti se, että tapasin siinä paljon sellaisia ihmisiä, joita en ole koskaan oikeasti tavannut. Viime yönä unissani seikkaili nimittäin sekä blogini lukijoita että kanssabloggaajia.
Uni alkoi ideasta, jolla halusin hyvittää lukijoilleni joulukuun loppupuolen anemisen blogitarjontani. Olin käymässä Suomessa ja halusin järjestää pienen lukijatapaamisen syntymäpäivieni kunniaksi (joka on oikeasti kyllä vasta toukokuussa…). Mukaan oli ilmoittautunut pieni joukko lukijoita, joille varasin kaikenlaista naposteltavaa. Sanumarialle hankin pekonisuklaata ja Kristaliinaa silmällä pitäen oli juomana Fresitaa (olin ilmeisesti unohtanut, että Kristaliina on raskaana…). Jauhelihamuffinsseja valmistaessani pelotti, että asiantuntevilla makunystyröillä varustettu Annemi ei niistä välttämättä pitäisi ja huolehdin, että mitäköhän seJouko tykkää, kun riisikin on tehty riisinkeittimellä.
Unissa kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsössä. Tälläkin kertaa tapaamispaikka osoittautui mahdottomaksi ja tapaaminen siirtyi Kaliforniaan – niinkin käsittämättömään paikkaan kuin bensa-aseman pihalle. Hennan M:n rientäessä bensa-aseman sisälle lämmittämään ruokia mikrossa, me muut päätimme julkijuopottelukieltoa uhmaten korkata Fresitapullot, vaikka JonnaH ja Nuorgamin Emmi ajatusta vähän vastustivatkin. Ja sitten minä sähläsin. Mindekalle juomaa kaataessani pudotin pullon maahan. Syntyi kaaosta, sotkua ja sirpaleita, itse asiassa aivan käsittämättömän paljon yhdestä pullosta. Koko poppoo osallistui massiiviseen siivousoperaatioon ja asfaltilla kanssani ryömivät ainakin Tiiti, FFFifi, TMT, Nata jaMika, joka sai haavan sormeen (en edes tiedä onko siellä lukijoissa ketään Mikaa :D). Hihityksen säestämä paniikki sen kuin yltyi, kun Matkaaja ilmoitti, että bensa-aseman pihaan kääntyi juuri poliisiauto. Ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, oli poliisi jo vaatimassa meitä kaivamaan esille todistukset täysi-ikäisyydestä.Sarvaksen Saaran ja Anna-Maijan vängätessä poliisin kanssa siitä, onko vaaleanpunainen suomiajokortti oikea vai ei, huomasin itse, että olen jättänyt lompakkoni kotiin. Kun poliisi talutti minua kohti poliisiautoa, oli viimeinen ajatukseni ennen heräämistä, että maksaakohan mies meidän pidätettyjen takuut.
Että näin. Jos joku tunsi tänään irtaantuneensa ruumiista, olleensa henkisesti toisaalla tai jotain muita omituisia tuntemuksia, saattaa syyllinen löytyä täältä.
Riisuin tänään kuusen ja koko kodin joulukoristeista. Kuusenkoristeita yksitellen säilytyslaatikoihin pakatessani muistin, kuinka vain muutama viikko aikaisemmin ripustin koristeita kuusen oksille joululauluja iloisesti hyräillen. Pian saisin sukulaisia, ystäviä ja perhettä Suomesta saakka luoksemme vierailulle ja kaikki olisi valmista yhteiseen joulunviettoon.
Niin täyttyi koti elämästä, iloisesta puheensorinasta, hyvästä ruoasta, tuoksuista, rakkaudesta ja lämmöstä. Pelattiin pelejä, käytiin yhdessä lenkillä ja salilla, tutustuttiin Etelä-Kalifornian nähtävyyksiin, tehtiin ostoksia, vallattiin sohvat ja katsottiin telkkaria, vaihdettiin kuulumisia, halattiin ja naurettiin.
Kaksi viikkoa kuluu kuitenkin nopeasti kun on mukavaa ja niin tänään, aivan liian aikaisin, koitti kotiinlähdön aika. Vain minä ja mies jäimme tänne.
Eilen, vuoden 2014 ensimmäisen päivän iltana, minä katselin meren taa laskevaa aurinkoa ja hymyilin hiljaa. Jos on vuoden ensimmäisenä päivänä näin valtavan onnellinen, on edellisen vuoden puolella ollut pakko tehdä jotain oikein.
Ennen kaksikymmentä viikkoa kestänyttä dieettiäni en tiennyt, kuinka sinnikäs, kärsivällinen, voimakastahtoinen ja itsepäinen osaisin tarvittaessa olla. Sillä hetkellä, kun dieettini oli vihdoin menestyksekkäästi ohi ja tajusin todella tehneeni sen, muuttui käsitykseni suorituskyvystäni perusteellisesti.Opin, että pystyisin halutessani vaikka mihin!
Sitten, täysin yllättäen, kadotin dieetin jälkeen motivaationi liikuntaan lähes kokonaan. Aikani liikuntaa pakkopullana pureskeltuani jouduin lopulta etsimään liikunnanilon mieleni sopukoista uudelleen. Silloin opin, että vaikka periaatteessa pystyisinkin vaikka mihin, niin kivaa pitää olla.
Mutta eipä kestänyt pitkään liikunnaniloa. Sairastuin ensin flunssaan, sitten keuhkoputkentulehdukseen ja lopulta heräsi henkiin nukuksissa ollut astma. Kaikkien keuhko-ongelmien ohessa jalkaani tuli vielä rasitusvamma ja niin peli oli lopulta pakko viheltää poikki. Opin, että vaikka mieli pystyisikin vaikka mihin ja kivaakin olisi, niin kroppa ei välttämättä pysy menossa mukana.
Kun kroppa sitten saatiin kuukausien taistelun jälkeen palauteltua takaisin pelikuntoon, oli stressi terveyden menettämisestä ja liikunnan rajoittamisesta ehtinyt jo kasvaa liian suureksi. Lopulta stressin oireiden äityessä fyysisiksiminä opin, että vaikka kuvittelenkin pystyväni vaikka mihin, ei minun silti ole pakko tehdä vaikka mitä joka päivä.
Oppitunneista viimeisin oli läpimurto. Se syy, miksi siellä merenrannassa oli eilen niin hyvä olla. Olen rakas itselleni ja muille ihan tavallisenakin, ilman, että yritän olla supernainen vuoden jokaisena päivänä. Riittää vallan mainiosti, vaikka olisin supernainen vain joka toinen päivä.
Näin iän ja kokemuksen pikkuhiljaa karttuessa olen puolivahingossa opetellut olemaan hieman armollisempi itselleni. Olen aina ollut toiminnan nainen, unelmoinut isosti ja päässyt toisinaan jopa toteutusasteelle. Olen sortunut ”sitten kun” -ajatteluun, tavoitellut merkkipaaluja ja korjannut elämän epäkohtia. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut hieman hölläämään henkistä suoritintani ja viittaamaan kintaalla osalle suurista suunnitelmistani. Ehkei minun tarvitsekaan toteuttaa ihan jokaista unelmaani.
Joitakin vuosia sitten keksin, että haluan kirjoittaa kirjan. Kirjoitettuani ensimmäiset rivit suurella intohimolla, muodostui kirjasta päässäni se suuri unelma, joka olisi kaiken luovuuteni käsinkosketeltava tuotos. Tajusin kuitenkin pian, että tarvitsisin lisää harjoitusta tuottaakseni kansien väliin parempaa tekstiä. Niin syntyi Onnenpäivä, opettamaan minulle rutiininomaista ja sujuvaa kirjoittamista. Blogin säännöllinen päivitys vei kuitenkin paljon aikaa ja tuntui yhdessä töiden kanssa syövän koko päivän luovuusannoksen. Pettymyksekseni oli pakko myöntää, etten millään pystyisi kirjoittamaan yhtäaikaa sekä blogia että kirjaa ja tekemään vielä töitäkin. Niin jäi kirjan kirjoittaminen intohimoisen bloggaamisen jalkoihin ja päätin palata sen pariin heti, kun blogini tulisi tiensä päähän. Eli varmaan aika nopeasti.
Kun bloggaamiselle ei sitten näkynytkään loppua, lukijoita tuli koko ajan lisää ja kehityin bloggaajana jatkuvasti, alkoi mieltäni kalvamaan huono omatunto. Mutta kun se kirja, se unelma, minusta piti tulla kirjailija eikä mikään bloggaaja! Loin mielessäni itselleni takarajoja ja päätin, että viimeistään kesällä jatkaisin kirjan kirjoittamista, vaikka sitten yhtä aikaa blogin kanssa. Voisin nipistää vaikka yöunista tai treeneistä, sillä tuo unelma olisi niin lähellä, hyvin suunniteltu ja vain toteutuksen päässä! Mutta ei, en vain saanut aikaiseksi. Aikani, luovuuteni ja energiani oli rajallista. Soimasin itseäni jatkuvasti siitä, etten pystynyt hylkäämään blogiani ja siirtymään sen todellisen unelmani työstämiseen. En, vaikka näin, kuinka ympärilläni olevat ihmiset paiskivat töitä unelmiensa eteen ja saavuttivat toinen toisensa jälkeen horisontissa häämöttäviä pilvilinnoja.
Siitä minun pilvilinnastani oli kuitenkin tullut musta möykky näkökenttäni reunamilla ja se varjosti nyt kaikkea tekemistäni.
Totuus oli se, että olin bloggailuni kanssa valtavan onnellinen enkä siksi pystynyt päästämään siitä irti. Siksi päästinkin irti unelmastani, vaikka se olikin vaikeaa tässä ajassa, jossa kannustetaan ympärivuorokautiseen työhön, unettomuuteen ja syömättömyyteen unelmien saavuttamiseksi. Kun työnsin riippakiveksi muuttuneen unelmani hamaan tulevaisuuteen, tunsin oloni helpottuneeksi ja jatkuva syyllisyydentunto katosi harteiltani.
Yhdestä unelmasta luopuminen, tai ainakin sen toteutuksen siirtäminen, tekee tilaa muille unelmille. Tämän opin, kun olin ensin unelmoinut vanhan talon ostamisesta, sen remontoimisesta kodiksi ja sen jälkeen asettumisesta aloilleen. Remontin valmistumisen ja aloilleen asettumisen välissä jouduin kuitenkin päästämään unelmastani irti, jotta voisimme mieheni kanssa rynnätä seuraavan unelman perään Kaliforniaan. Niin jäi juuri valmistunut koti unelmineen Suomeen ja eteeni aukeni kokonaan uusi elämä uusine unelmineen.
Toisinaan taas se kauan työstetty unelma ei toteutuessaan tunnukaan enää niin hyvältä idealta. On täysin inhimillistä haukata liian iso pala pureskeltavaksi, haalia liian iso pihapiiri hoidettavaksi, liian pitkä dieetti suoritettavaksi, valita väärä unelmien mies tai muuttaa liian syvälle maaseudulle. Mutta onneksi mieltään saa muuttaa, pyyhkäistä unelmalla takapuolta, kääntyä kannoillaan, pistää tilukset myyntiin ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Kaikkia unelmia kun ei vaan ole tarkoitettu toteutettaviksi.
Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Sen tavoitellut unelman sijaan todellinen unelma löytyikin jo matkalta, kuten minulla kävi blogini kanssa. Silloin voi hyvillä mielin pysähtyä ja nauttia siitä missä on tässä ja nyt.
Verkkari-tytsy Nina kertoi taannoin blogissaan yksityiskohtaisesti ihan tavallisen arkipäivän kulusta. Ei mennyt montaakaan päivää, kun yksi jos toinenkin bloggaaja oli raapustanut blogiinsa vastaavanlaisen päiväraportin. Niinpä minäkin päätin peesailla alulle potkaistun idean perässä ja kertoa kuvin ja sanoin millainen on A. Sinivaaran normipäivä. Ja mikäs sen realistisempi päivä seurattavaksi, kuin vanha kunnon maanantai. Tosin tällä kertaa päivä oli maanantaiksi, tai oikeastaan ihan miksi päiväksi tahansa, poikkeuksellisen hyvä.
Normipäivän aurinko nousee.
Nyt kun tälläkin mantereella on siirrytty talviaikaan, herättää sisäinen kelloni minut entistä aikaisemmin. Maanantaina silmäni rävähtivät auki jo klo 6:30 ja mikäs siinä, ehtiipähän touhuta enemmän kun herää aikaisemmin. Poistin puhelimesta herätyksen tarpeettomana ja kipaisin kylpyhuoneeseen pukemaan ylleni kylpytakin ja villasukat. Onpas viileä aamu.
Edellispäivän kuvauksia varten laitettujen ripsien ja tekorusketuksen vuoksi en näyttänytkään aamulla kuolleelta muumilta niin kuin yleensä. Jee, hyvä alku päivälle!
Minulle on tullut tavaksi tarkistaa aina ensimmäisenä aamulla alakertaan tallustettuani sekä blogi että työsähköpostit. Työpostit kurkkaan läpi siitäkin huolimatta, että usein ryhdyn hommiin vasta iltapäivästä. Tällä tavalla voin pyöritellä mielessäni uusia työjuttuja aamulenkin tai salicardion aikana ja kun oikeasti ryhdyn hommiin, tiedän jo suurinpiirtein mitä olen tekemässä.
Heti seitsemän jälkeen olin enemmän kuin valmis lenkille. Päätin suunnata vartin hölkän päässä olevalle, hienostolähiötä kiertävälle mäkiselle polulle. En odottanut kovin kummoista suoritusta, sillä olin kuvausten takia dieetannut melko rajusti edelliset päivät ja pudottanut kropastani nesteitä puolen kilon vuorokausitahtia. No, jospa edellisillan leffakarkeilla jaksaisi kuitenkin hetken matkaa jolkotella.
Varsinaiselle mäkireitille päästyäni keskityin maisemien ihailuun ja raikkaan ilman hengittämiseen niin antaumuksella, etten oikeastaan edes muistanut juoksevani. Jalat olivat palautuneet hyvin, mihinkään ei sattunut, hengitys kulki ja askel oli kevyt. Niin, ja ne maisemat! Nappasin teille korkeimmalta kukkulalta pienen videopätkän todistusaineistoksi:
Lenkin kokonaispituus oli reilut 10 kilometriä, sen matalin kohta 253 metriä ja korkein vajaat sata metriä ylempänä, 351 metrissä. En ollut koskaan aikaisemmin kiertänyt samaa reittiä, joten yllätys oli suuri, kun tupsahdin keskelle suljettujen porttien takana olevaa ”hieman” parempituloisten ihmisten lähiötä. Siinä hienostotalojen ohi hölkötellessäni pistin muunmuassa merkille, kuinka erään talon ovelle toimitettiin valmis aamupalalautanen. Aamupalasta puheenollen, en ollut vielä syönyt omaani, joten kiristin tahtia kohti kotia endorfiinien kohistessa korvissani. Runner’s high, ja heti maanantaina. Enpä olisi osannut ihan tätä odottaa, varsinkaan näännyttämisviikon jälkeen. Kotiin päästyäni venyttelin vielä huolellisesti, rullailin foam rollerilla ja tarkastin varpaiden rakkotilanteen. Niistä yksi vaatii ehdottomasti laastarointia ennen seuraavaa lenkkiä.
Bloggaajan glamour-arki ja pyykinpesu
Jotenkin sen aamupalan saaminen suuhun saakka kesti maanantaina ihan käsittämättömän kauan. Olin jo suuntaamassa aamiaispöytään kun muistin, että edellisillan lakanapyykki pitäisi vielä pyöräyttää kuivausrummussa ja pesukone täyttää treenivaatteilla. Niin, pyykinpesussahan on kyse elämästä ja kuolemasta eikä se millään voisi odottaa aamiaisen jälkeistä elämää.
No vihdoinkin aamupalaa ja vielä Muumi-kulhosta!
Vielä pyykki-shown jälkeenkin vetkuttelin aamupalan kanssa. Ennen kuin sain paistettua itselleni mysliä kaurahiutaleista ja manteleista, napsin sieltä täältä kuvia kaikkiaan kolmeen eri blogipostaukseen. Niin, yksi niistä oli tämä juttu, johon tuo aamiaislautanenkin piti kuvata ennen kuin sain tarttua lusikkaan. Nälkä!
Aamuisin on hyvä aika soitella Suomeen, missä on jo alkuilta.
Kuten yleensä, jaoin aamukahvin nautiskelun kahteen valtavaan kupilliseen, joiden välissä kipaisin suihkussa. Aamun toista kupillista juodessani kilautin nopeasti iPadilla äidille. Onneksi on tämä nykyaika! Pääsin tutustumaan videopuhelun välityksellä äidin uuteen kotiin, verhoihin, huonekaluihin, tauluihin ja lepertelemään vielä koirallekin. Siinä videokuvalle jutellessa melkein unohtaa, että on oikeasti toisella puolella maapalloa.
Lounasaika lähenee!
Pulled Chicken Sandwich
Niin vierähti koko aamupäivä sinappikuvia blogijuttuun käsitellessä ja edessä oli yksi päivän kohokohdista, lounasaika! Revin kappaleiksi viikonloppuna poistohintaan ostamani kokonaisen grillatun kanan, valmistin BBQ-kastikkeen ja sotkin sen kanapalojen kanssa sekaisin. Lopputuloksena syntyi ei ehkä se kaunein, mutta pirun hyvänmakuinen kanaleipä kuitenkin! Nyt jaksaa tehdä töitä.
Sorvin ääressä.
Maanantain nelituntinen työpäivä kului melko rattoisasti mm. jouluaiheisen työtehtävän parissa. Tuon homman takia minulla oli lopulta koko päivän kovasti jouluinen fiilis ja mieleni teki Fazerin konvehteja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Joulufiiliksen karkoittaakseni huudatin hetken verran kotitoimistossani Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta.
Työpäivän kääntyessä loppupuolelle, kävin pikaisesti viskaamassa pizzapohjan ainekset monitoimikoneeseen ja jätin taikinan kohoamaan kunnes saisin loputkin työt tehtyä. Viiden maissa taikina oli valmis työstettäväksi, tomaattikastike kokoon keitettynä ja kaivelimme miehen kanssa jääkaapista kaikenlaista pizzan päälle kelpaavaa, kuten salamia, kinkkua ja tomaattia.
Päivän toisen huippuhetken, eli päivällisen ollessa ohitse, siirryin sohvalle odottelemaan pizzan muuntautumista energiaksi. Silmäni pysyivät auki ehkä viisi minuuttia ja vaivuin viltin alla horrokseen. Puoli tuntia myöhemmin heräsin säpsähtäen muistaessani koneessa odottavat pyykit. Bloggaajan glamourin täyteinen arki puhkesi todelliseen kukkaansa lajitellessani treenikalsareita ja -sukkia pinoihin sängyn päälle. Kellon lähestyessä puolta kahdeksaa tunsin vihdoin pizzan muuttaneen olomuotoaan vatsassani ja olin valmis salille. No, mitään kovin kummoisia tuloksia ei tarvitse odottaa viime viikon dieettaamisen jälkeen, mutta kunhan nyt vähän jotain painoja menisin sinne heiluttelemaan.
Ja mitä vielä. Maanantain omituisen positiiviset energiataajuudet sen kuin jatkoivat pyöriskelyä ylläni. Kotitekoinen pizza oli selvästi paikannut koko viime viikon energiavajeen ja yht’äkkiä huomasin nostavani penkistä sen maagisen oman painoni verran rautaa. Taidan siis tehdä pizzaa tästä lähtien entistä useammin. Penkin, vinopenkin ja rintaprässin jälkeen loput treenistä olikin sitten sitä vauvapainojen heiluttelua (kuvassa), mutta ei sen niin väliä. Startti kohti marraskuun alun bikinikuntoa oli pyörähtänyt hienosti käyntiin.
Kello oli melko paljon, kun kaksihenkinen perheemme lopulta kotiutui salitreeneistä. Pyöräytin itselleni blenderissä proteiinipirtelön sijaan puolivahingossa proteiinijäätelöä, jonka lusikoimisen jälkeen käväisin suihkussa ja sulauduin yhteen sohvan kanssa. Yhdentoista aikaan illalla vastailin vielä muutamiin työsähköposteihin sohvalla selälläni maaten ja katselin sivusilmällä, kuinka televisiossa ammuttiin jotakuta poloista kiväärillä jalkaan. Kuvia näistä illan viimeisistä hetkistä ei valitettavasti ole tarjolla, sillä hovikuvaajani nukkui viereisessä tuolissa sen verran sikeän näköisesti, etten raaskinut häntä häiritä ennen yöpalalle siirtymistä. Niin, minä viittaan kintaalla kaikkiin löpinöihin siitä, ettei ennen nukkumaanmenoa saisi muka syödä. Miten sitä muuten jaksaa nukkua ellei syö ensin? Vatsa Kelloggsin proteiinimuroja ja maustamatonta jogurttia täynnä nukahdin lopulta miehen kylkeen kiinni. Aika hyvä maanantai.
****
ps. Arjestani olen kertonut muuten aikaisemminkin täällä.
pss. Muistathan käydä äänestämässä Onnenpäivää Indiedaysin Inspirations Blog Awardseissa! Onnenpäivä on tällä hetkellä teidän ansiostanne hienosti 20:n eniten ääniä saaneen blogin joukossa omassa sarjassaan.
Onnenpäivä 