Eilen aamulla mies täytti maantiepyörästäni renkaat, nosti pyöräni ulos tallista ja lähti seurakseni lenkille kohti lähivuoria. Tuona ihan tavallisena aamuna yksi ratin takana väsymyksestä ummistunut silmäpari oli muuttaakaiken. Aamu vaihtui silmänräpäyksessä hätään ja menettämisen pelkoon.

Me ihmiset olemme vähän hassuja. Vasta kun menetämme jotain, tai käymme menetystä lähellä, ymmärrämme kuinka paljon meillä itse asiassa onkaan menetettävää. Koko elämäni perustan vavistessa jalkojeni alla, minä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Et nyt *#%* jätä mua tänne yksin.

Tuona aamuisena epätietoisuuden hetkenä en niinkään miettinyt mitä kaikkea olen suutuspäissäni tullut sanoneeksi. Mietin, mitä kaikkea jäi sanomatta ja mitä jäi tekemättä. Muistinko kiittää siitä, että hän aamulla täytti pyöränrenkaat? Annoinko herätessä suukon? Hymyilinkö, kun hän kääntyi kotiin päin ja minä jatkoin vielä matkaa? Sillä hetkellä juuri niillä kaikkein pienimmillä asioilla oli eniten väliä.

Se, että selvittiin, jos ei nyt pelkällä säikähdyksellä, niin olosuhteisiin nähden helpolla kuitenkin, opetti paljon. Vaikka tulevaisuudessa kitisen todennäköisesti edelleenkin pesemättä jätetystä paistinpannusta tai tuolin syrjälle heitetyistä farkuista, niin en koskaan unohda sitä miltä eilinen huoli ja pelko menettämisestä tuntui. Se, kuinka paljon toinen merkitsee, onkin paljon enemmän kuin olin aikaisemmin kyennyt edes ymmärtämään.

Jos tällekin tapahtumalle on pakko keksiä jokin tarkoitus, niin ehkä se on se, että ymmärrän nyt toisen todellisen arvon ja merkityksen, kun hän vielä on täällä kanssani, herää samasta sängystä, jättää likaiset sukat lattialle, pussaa ennen töihin lähtöä ja tekee maailman parhaita Excel-taulukoita.

Minun rakkaani on vieläkin rakkaampi.

Kun palasimme Costa Ricasta, suuntasi mies samantien kohti Brittejä ja Saksaa ja jäin kärsimään kotiin paluu -ahdistuksesta ihan itsekseni. Miehen reissuissa on kuitenkin yksi hyvä puoli, joka saa oman kotiin jäämiseni tuntumaan hitusen siedettävemmältä. Nimittäin ne tuliaiset. Vaikka kärsinkin aina ajoittain paska vaimo -syndroomasta, olen ilmeisesti onnistunut tekemään jotain myös oikein, sillä tälläkin kertaa mies oli uhrannut matkalaukustaan puolet rintaliiveille.

Perheessämme on vuosien saatossa ja työmatkailun myötä vakiintunut jo jonkinlaiseksi perinteeksi, että saan usein niin tuliaiset kuin muutkin lahjukset uusien alusvaatteiden muodossa. Tiedän, että 190 senttiä raamikasta kaljupäätä on naisten alusvaatekaupoilla itselleen melko vieraalla maaperällä, mutta silti hänellä on ilmiömäinen kyky onnistua hankinnoissaan pääsääntöisesti hyvin. Joskus jokin malli ei ehkä ole istunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta onnistumisprosentti on silti selvästi plussan puolella.

 

Meillä naisilla, tai ainakin itselläni, on usein se vika, ettei rintaliivien värityksen suhteen juuri revitellä. Vaikka väriskaalaa olisi laajemminkin tarjolla, sijoitetaan yleensä niihin valkoisiin tai vaaleisiin liiveihin, jotta ne eivät näkyisi vaaleiden paitojen läpi. Ja vaikka tummien paitojen alla voisi käyttääkin kaikenlaista riemunkirjavaa, hankintaan silti ne pelkistetyt mustat liivit monikäyttöisyyteen vedoten.

Miehen ajattelutapa on kuitenkin eri, sillä hän on autuaan tietämätön värikkäiden rintaliivien aiheuttamista pukeutumisvaikeuksista. Ja tämä on miehen vahvuus rintaliiviostoksilla. Olenkin aina kuin lapsi karkkikaupassa penkoessani miehen alusvaate-tuliaisia. Kasasta ei nimittäin takuulla löydy yksiäkään tylsiä liivejä. Jee!

 

Aivan liian usein olen kuitenkin kuullut naisten suusta seuraavaa:

Ei minun mieheni kyllä suostuisi menemään naisten alusvaateosastolle. Eikä se edes osaisi ostaa mitään ja vaikka osaisikin, niin valitsisi kuitenkin ne typerimmän näköiset liivit. 

Höpöhöpö, sanon minä.

 

Haastankin nyt miehet ostamaan vaimoilleen tai tyttöystävilleen lahjaksi rintaliivit ja osoittamaan yllä olevan väitteen vääräksi. Ei rintaliivien ostaminen mitään ydinfysiikkaa ole, mutta vaatii kuitenkin hitusen tutkimustyötä ja paneutumista. Oikea koko on helppo tarkistaa naisen lempiliiveistä tai vaikka varastaa yhdet liivit malliksi mukaan ostoksille. Lisäksi ne liikkeessä pyörivät henkilöt, joita myös myyjiksi kutsutaan, osaavat varmasti olla avuksi. Koska oikea kokokin voi mallikohtaisista eroista johtuen osoittautua vääräksi, kannattaa säästää kuitti kaiken varalta. Äläkä missään tapauksessa edes yritä ajatella kuten nainen, mikä on käytännöllistä ja mitä nainenkin ostaisi. Osta juuri niin räikeitä, villejä ja hauskoja liivejä kuin mielesi tekee. On nimittäin se sovittelu- ja esittelykierros sitten kotosalla varmasti paljon hauskempaa.

Ja nainen, jos lahjapussukasta paljastuu ihanan sensuellien liivien sijasta kirkkaanpinkit, muutoin epäkäytännölliset tai ei ihan täydellisesti kurveihin sulautuvat super-push-upit, niin mitä sitten? Älä ota sitä vakavasti. Niitä valkoisia, puuterinvärisiä, perusmustia, täydellisesti istuvia ja vaatteiden alle sulautuvia liivejä saat varmasti ostettua itsekin.

Muutama päivä sitten salilla treenikollegan kanssa käyty kuulumistenvaihto sai yllättävän käänteen, kun keskustelu ajautui muutaman mutkan kautta tämän vähän vanhemman mieshenkilön naisihanteisiin ja lopulta toteamukseen, ettei hän voisi deittailla liian lihaksikasta naista. Vastasin, ettei siinä ole mitään väärää – jokaisella on oikeus hakea itselleen sellaista kumppania, jonka kokee viehättäväksi myös ulkoisesti. Samaan hengenvetoon lisäsin vielä, että on se vaan hyvä, että olen naimisissa niin ei tarvitse miettiä, että miellyttääkö ruumiinrakenteeni aviomiestäni vai ei. Tähän treenikollegani naapuristepperin päältä heitti tarkentavan kysymyksen, ”näytitkö siis samalta jo silloin, kun tapasit miehesi?”. Tuo kysymys herätti minut miettimään asiaa uudelleen. Ei, en kyllä näyttänyt silloin vuosia sitten ollenkaan samalta. Itse asiassa kehoni on kokenut melkoisen muodonmuutoksen yhdeksän yhteisen vuotemme aikana, kun olen muuttunut hitaasti pullamössöstä atleettiseksi. Eikä kyllä tullut mielen viereenkään, että olisin pohtinut miellyttääkö uusi ulkomuotoni turvonneine lihaksineen mieheni silmää vai ei.

Ryntäsin tietysti heti kotiin päästyäni tiedustelemaan mieheltäni, että olenko ilo silmälle enää laisinkaan, kun en näytä lähimainkaan samalta kuin vuosia sitten, kun hän ensikerran iski minuun silmänsä. Tiesinhän minä sen, että vastaus olisi myöntävä, sillä kyllähän entistä kilpaurheilijaa atleettinen naisvartalo ilahduttaa. Mutta toisaalta olen kyllä melko varma, että mikäli olisin yhdessäolomme aikana lihonnut kolmisenkymmentä kiloa ilman erityistä syytä tai vaikkapa laihduttanut tietoisesti jokaikisen luuni näkyville, olisi näistä kumpainenkin melko kaukana hänen naisihanteestaan ja kaikesta puolisoonsa kohdistuvasta kunnioituksesta huolimatta, olisi hän varmasti puuttunut asiaan ja esittänyt jonkinsortin vastalauseen ennemmin tai myöhemmin. Minä ainakin olisin, jos tilanne olisi toisinpäin.

Onko siinä sitten jotain väärää, että puuttuu puolison muuttuneeseen ulkomuotoon, mikäli se liukuu kovin kauas siitä alkuperäisestä ihastuksen kohteesta? Onhan ihan selvä, että vaikka ihastuessa pääpaino toisen viehätyksessä olisikin muissa kun ulkoisissa piirteissä, niin kyllä sillä ulkonäölläkin on väliä, ainakin vähän. Miksi ulkonäön merkitys sitten häviäisi sen jälkeen, kun heitetään virallisesti hynttyyt yhteen?

On totta, että kun intohimon ja polttavana roihuvan hullaantumisen rinnalle ajan saatossa astuu kumppanuus, kunnioitus, yhteenkuuluvuudentunne ja pintaa syvempi rakkaus, ei lihomisiin tai laihtumisiin enää sillä tavalla kiinnitetä huomiota. Mutta suurissa ulkonäöllisissä muutoksissa on usein kyse muustakin, kuin vain vaatekoon pienenemisestä tai suurenemisesta. Jos luonnolliset syyt, kuten ikääntyminen, raskaus tai muut terveydellisistä seikoista johtuvat muutokset jätetään laskuista pois, löytyy suurien ulkoisten muutosten taustalta niin asenne- kuin elämäntapamuutoksiakin. Ja nämä, ihmisen sisimmässä tapahtuneet muutokset käsikädessä ulkonäön kanssa, ovat mielestäni ihan käypä syy nostaa kissa pöydälle ja käydä pientä kehityskeskustelua. Onko se hulluna hauissuonet pullistellen urheileva puoliso ylipäätään sama ihminen, kuin silloin joskus kauan sitten? Tai se sohvaperunaksi muuttunut aviomies, joka ei enää kirveelläkään suostu lenkille eikä toisaalta enää kyllä mahtuisi vanhoihin verkkareihinsakaan?

Mitä mieltä te olette, tarvitseeko sitä edes miettiä, että miellyttääkö puolisoaan ulkoisesti vielä kymmenen tai kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin vai meneekö puolisolla valitusoikeus umpeen päivänä, jolloin ryhdytään parisuhteeseen? 

 

Jep. En ole tunnettu erityisen romanttisista lahjoista, enkä kyllä korteistakaan.

Koska Jenkeissä ystävänpäivä on enemmänkin rakastavaisten päivä, toivotan Happy Valentine’s Day H. Sinivaaralle, rakastajalleni, parhaalle ystävälleni ja sille, joka on jaksanut puujalkavitsejäni ennätyksellisen pitkään (kyseessä siis yksi ja sama henkilö… puujalka, taas!).

Teille lukijoille ympäri maailman toivon oikein ihanaa ja suklaankäryistä ystävänpäivää!

 

❤ Anne