Juoksuterapiaa

06/08/2015 / A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.

Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.

Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.

On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.

Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?

Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.

Vahvasti #rantakunnossa

25/05/2015 / A. K. Nikkinen / 23 kommenttia

Osa teistä on varmaan jo törmännytkin sosiaalisessa mediassa käynnissä olevaan #rantakunnossa -kampanjaan. Huuma-yhteisö sekä Syömishäiriöliiton Etelä-Suomen alueyhdistys Etelän-SYLI ry haluavat kampanjallaan muistuttaa näin kesän kynnyksellä, että meistä jokainen on rantakunnossa sellaisena kuin on, ilman laihduttamista, Photoshoppausta, kireitä vatsalihaksia tai tekorusketusta. Sen kun otat ja sukellat simmareihin, olet oma iloinen itsesi ja suuntaat lähimmälle rannalle. Halusin itsekin ottaa osaa tähän ajatuksia herättävään kampanjaan ja tuoda esille sali-/fitness-harrastajan näkökulman tähän ulkonäköpaineiden sävyttämään nykymeininkiin.

#Rantakunnossa, vaikka lämpötila on +16 ja ihan just alkaa satamaan vettä.

En niinkään koe ulkonäköpaineita itseni vuoksi, mutta toisinaan ulkoa tulevat vaikutteet meinaavat iskeä läpi jopa meikäläisen paksusta nahasta. Blogit, Pinterest ja Instagram ovat täynnä esimerkkejä siitä, miltä oikean sali-/fitness-harrastajan tulisi näyttää. Tiukkaa lihaa, verisuonia, kauniisti erottuvat lihassyyt, kapea vyötärö, tiukka peppu ja sen päälle täysi tällinki ja tarkasti aseteltu tukkalaite. Kun itse vilkaisen salin peiliin, voin kertoa, että näky on todella kaukana Better Bodiesin mallimisuista ja seuraaviin fitness-kisoihin dieettaavista Instagram-pimuista.

Otetaas kuva tuolla uima-altaassa…

No hyi hitto, kun on kylmää! Vesirajaa syvemmälle en sit mene.

Treenaan tavallisen ihmisen mittapuulla melkoisen paljon ja vaikka olenkin saanut pudotettua kyydistä osan polvivamman mukanaan tuomista liikakiloista, kannan silti kehossani rasvaa ja selluliittia. Itse olen kehooni tyytyväinen jo tällaisena (vaikka aionkin vielä tehdä pientä hienosäätöä siellä sun täällä), mutta olen hyvin tietoinen siitä, etten yleisen käsityksen mukaan näytä siltä kuin oikean fitness-harrastajan tulisi näyttää. Ei riitä, että olen voimakas ja asialleni omistautunut. Ei riitä mitä on ja miltä tuntuu, kun pitäisi vielä näyttääkin oikeanlaiselta.

Yritä nyt sit ottaa sellanen kuva missä näyttää, että Kaliforniassa olis lämmin…

…ja että täällä jääkylmässä altaassa ois jotenki mukavaa.

Niiden kaikkien motivaatio-kuvien ja fitness-mallien selfieitten edessä sitä alkaa helposti uskoa siihen, ettei näytä tarpeeksi urheilulliselta ja että sen vuoksi olisi jotenkin epäuskottava ja lajissaan huono. Sitä kuvittelee olevansa uskottava ja hyvä vasta, kun omistaa sixpäkin, rasvaprosentti putoaa alle viidentoista ja kun ruokavalio koostuu pelkästä proteiinijauhosta, parsakaalista ja kanasta. Väärin. Katsokaapa tämän jutun kuvitusta. Kuvissa komeilee ihan oikea ja aktiivinen saliharrastaja, joka myös rohkenee käyttää Instagramissa hashtagia #fitness. Rasvaprosenttini ei ole lähelläkään viittätoista ja söin juuri lounaaksi kananrinnan sijaan rapukakkuja, mutta hitto vie, olen vahva, treenaan tunnollisesti, olen asialleni omistautunut ja mikä tärkeintä, minä tunnen olevani kunnossa ja voimakas.

Ei hitto, ku ihmiset tietäis miten kylmä mulla oikeesti on. Hei elä nyt niitä kuvia ota…!

Vaikka fitness on suurelta osin ulkonäkökeskeinen harrastus, on elämässä kuitenkin sitä täydellistä perseenkaarta tärkeämpää hyvä meininki. Se mitä minä tässä koitan itselleni ja muille lajiharrastajille sanoa on kai, ettei kannata ryhtyä arvostamaan itseään ja saavutuksiaan vasta siellä superkireässä huippukunnossa. Me kun olemme lopulta ihan samoja, yhtä arvokkaita ja kovasti työtä tekeviä superihmisiä myös siinä matkalla.

Lihakset tulevat ja menevät, samoin läski, mutta rantakunto on ikuista.

Dieetin motivaattorit

14/04/2015 / A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Ah, niin tosiaan, se dieetti. Minullahan on se sellainenkin meneillään. Oikeastihan ei kamalasti huvittaisi puhua koko dieetistä, sen verran hidasta ja jojoilevaa on painonpudotukseni ollut. Unohdetaan siis dieettini tekninen edistyminen ja keskittykäämme sen sijaan siihen, mikä painonpudotukseen motivoi ja kuinka motivaatiota pidetään yllä; myös silloin kun ei suju.

1. Alkusisuuntuminen

En usko, että mikään potkaisee painonpudotusta paremmin liikkelle, kuin kunnon sisuuntuminen, eli suoraan suomeksi sanottuna vittuuntuminen. Vaikka oppikirjan mukaisessa, täydellisessä elämässä ei itseinhoa saisikaan tuntea, on pieni itseinhon väristys selkäpiissä uskomattoman tehokas laukaisin suunnitelmalliselle painonpudotukselle. Yleensä jo sillä vatsamakkaran aiheuttamalla inhotuksella edetään dieettiä hyvän matkaa eteenpäin.

2. Lahjonta

Kerrankin se ”sitten kun” -ajattelu on sallittua! Lykkää kaikkia hankintoja, matkoja ja vaikka sitten omia syntymäpäiviäsi sinne, kun olen saanut pudotettua painoa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse säästää tavoitteeseen saakka, vaan itseään kannattaa lahjoa myös matkan varrella. Panoksia voi myös koventaa muuttamalla arkisia toimenpiteitä palkinnoksi, kuten pidättäytymällä kainalokarvojen ajamisesta tai roskien ulos viemisestä, kunnes välitavoite on saavutettu.

3. Tuloksien näkyminen

Kun tuloksia alkaa näkyä, niin ylpeä saa ja pitää olla! Ensimmäisten tulosten synnyttyä nykyihminen lataa lisämotivaation toivossa Instagramiin puolialastomia selfieitä harva se päivä. Mitä parempi kunto, sen enemmän tykkäyksiä ja kommentteja. Mitä enemmän tykkäyksiä ja kommentteja, sen enemmän motivaatiota. Toinen vaihtoehto on kiskaista peilin edessä ihan itsekseen jalkaan ne kolme vuotta kaapissa maanneet tavoitefarkut ja soittaa äidille. Tyytyväisyyden määrä on jokseenkin sama, vähemmällä vaivalla.

Ikävä kyllä, jossain kohtaa dieettiä tulee aina vastaan seinä, joko isompi tai pienempi. Paino ei putoa, kevennetty ruokavalio tökkii ja motivaatio alkaa väkisinkin hiipua. Silloin motivaatiota voi yrittää pitää yllä seuraavanlaisilla konsteilla:

4. Selittely ja syyllisten etsiminen

Kun kaikki on tehty oppikirjojen mukaisesti eikä paino siltikään putoa, on aika koottujen selitysten. Naisena voi aina vedota kuukautiskiertoon ja hormonaalisiin muutoksiin tai ehkä lihaskasvu on dieetilläkin niin rajua, että se kompensoi poltetun ihran painon, eikä sitäkään tiedä, jos vaikka aamupuuroon lorahti ennen punnituspäivää tavallista tuhdimmin suolaa. Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan motivaatio pysyy hengissä ja uskot siihen, että ensi punnituksessa taivaanmerkit ovat jo suosiollisemmat. Mutta älä missään tapauksessa myönnä, ettei mitään ole tehtävissä.

5. Tapa se vaaka

Aina kehon muutokset eivät näy vaa’assa. Ja sitä paitsi se vaaka voi olla rikki. Tai patterit lopussa. Tai säädöt epävireessä. Itse asiassa armollisinta olisi päästää vaaka kärsimyksistään pudottamalla se ylimmästä kerroksesta katukivetykseen ja keskittyä mittanauhan kanssa vehtaamiseen.

6. Minä pystyn

Aika nopean Instagram- ja Iltapäivälehti-pläräyksen jälkeen voi sanoa, että ”jos toikin bimbo pystyy tohon, niin mäkin pystyn”. Siitä saa kuulkaa kummasti uskoa omaan touhuun.

Eli joopajoo, täällä on nyt lähinnä etsiskelty motiaatiota tuon kohdan 4 avulla. Ensimmäiset kolme kiloa katosi varsin helposti, mutta nyt olen jumittunut neljännen kilon selättämiseen enkä viitsi edes ajatella sitä, että tavoitepainoon on vielä matkaa ainakin viisi kiloa, palkinto-pyöräilyhousuihin kaksi kiloa ja palkinto-juoksuhousuihin peräti kolme kiloa. Ähhhhhhh. Toivottavasti edes teillä muilla sujuu paremmin!

Kolmekymppisen hormonisekoilua

02/04/2015 / A. K. Nikkinen / 20 kommenttia

Silmät punoittavat ja nenäonteloita kirvelee. Niiskaisen ja pyyhkäisen nopeasti silmäkulmaa, johon kyynel on taas kihonnut. Ei, kukaan ei ole kuollut. Kukaan ei ole sairastunut. Talo ei ole menossa alta eikä mies jättänyt. Ehei, tiettynä aikana kuukaudesta bongattu Iltasanomien tarina haavoittuneesta oravanpoikasesta se vaan pyrkii ulos kyynelkanavien kautta.

Viimeisen vuorokauden aikana olen itkenyt niin iltapäivälehtien jutuille, poliisikoiranpennun kuvalle, pääsiäiskoristeille, vauvalle tv:ssä, avocadopuun lehdenaluille, Nightwishin uudelle biisille, aamuauringolle ja nyt näemmä myös blogin kirjoittamiselle. Kaikki tuntuu uppoavan suoraan sydämeen, oli kyse sitten herkullisen kuuloisesta mämmiohjeesta tai miehen lähtemisestä työmaalle.

Ennen kuin kukaan ehtii arvailemaan niin ei, en ole raskaana. Kyseessä on itselleni jo jokseenkin normaali ilmiö, joka iskee hormonaalisen kierron tietyssä vaiheessa päälle kuin Titanicin ensi-illan tunnelataus potenssiin sata. Vaikka tunteikkuuteni on tällä hetkellä täysin hallitsematonta, osaan jo suhtautua jatkuvaan kyynelehtimiseen huumorilla. Kun mies tänä aamuna puhui syntisen hyvästä mansikkajäätelöstä ja aiheutti täten täysin järjenvastaisen itkureaktion, oli mahdotonta pidätellä naurua.

Pääsiäistipu, joka itkettää, koska mieleen tulee ne ihanat lapsuuden pääsiäiset mummolassa.
Argh. Ja niisk.

Sitä aina kuvitteli, että kun teini-iästä pääsee yli, oltaisiin hormonaalisten heittojen osalta turvassa aina vaihdevuosiin saakka. Ensimmäinen hormonaalinen alamäki alkoi kuitenkin heti murrosiän jälkeen, kun turrutin oman hormonitoiminnan yhdistelmäehkäisypillereillä. Vaivuin jonkinlaiseen alakuloiseen olotilaan lähes vuosikymmeneksi ja kärsin samankaltaisista itkukohtauksista kuin nykyään, tosin sillä erotuksella, että kun nykyisin yliherkistelyni kestää vain muutaman päivän kerrallaan, olivat itkukohtaukset pillereitä syödessä jokapäiväistä hupia. Eroa on myös siinä, miksi itketti. Kun pillereiden aiheuttama hormoni-itku oli selvästi surumielistä, tarjoilee nykyinen hormonimyrsky enemmänkin onnensekaisia ilonkyyneleitä.

Tajusin siirtyä pillerittömään elämään 26-vuotiaana. Sen jälkeen pää alkoi hitaasti seljetä ja elin kai hormonaalisesti elämäni tasapainoisinta aikaa aina kolmekymppiseksi saakka. Sitten alkoikin aikuispuberteetti. Minulla, jolla ei edes teininä ollut finnejä, on nykyisin tämän tästä käsittämättömiä iho-ongelmia. Samoihin aikoihin alkoivat kovat kuukautiskivut, ovulaatiokivut sekä lähes käsinkosketeltavat tunteenpurkaukset. Omaksi ja miehen onneksi en kuitenkaan ole tunnemyrskyjeni aikana kamala, nalkuttava akka, vaan ainoastaan harmiton, tunteellinen hölmö.

Alan vähitellen ymmärtämään, mitä kolmenkympin kriisillä tarkoitetaan. Kun elämä muuten kolmenkympin jälkeen on parempaa, rennompaa ja turvallisempaa kuin kaksikymppisenä (älkää siis teinit peljätkö, elämää on kolmenkympin jälkeen ja se on jopa parempaa kuin teillä, senkin räkänokat), työntävät hormonit oman lusikkansa soppaan ja aiheuttavat niin pienempää kuin suurempaakin vavistelua elämän perusrakenteissa. Ensin tekisi mieli asettua aloilleen, seuraavassa hetkessä matkustaa maailman ääriin, sitten viettää taiteilijaelämää mojitoja juoden ja seuraavaksi halajaisi oikeisiin töihin. Hetkittäin mielen vieressä käyvät koiranpennut ja vauvat ja seuraavassa hetkessä tekisi mieli ostaa kaksipaikkainen urheiluauto ja humputella itsensä tärviölle.

Apua.

Rakas Eki, kauanko tämä aikuispuberteetti oikein kestää? Ja kuinka tästä selvitään tekemättä hölmöyksiä?

Nimim. 32 v, 169,5 cm, 71,5 kg, oonks normaali?

Kyykkylakossa

27/03/201527/03/2015 / A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.