Vaikka pikkujoulukausi on alkanut jo marraskuussa, mahtuu kalenteriin ennen joulua vielä monet pikkujoulut. Jottei hauska illanvietto menisi täysin tonttuiluksi, kannattaa pikkujouluboolin kaveriksi kehitellä myös jotain pientä ohjelmaa. Ja koska niin joulussa kuin pikkujoulussakin parasta on lahjat (on, on, älä edes yritä väittää muuta…), suo tämä amerikkalaisesta pikkujoulukulttuurista napattu ohjelmanumero paketin jokaiselle osanottajalle. Mutta eipä hätää, tällä kertaa ei tarvita rahanhaaskuuta eikä lahjastressin aiheuttamia unettomia öitä!

Meillä kaikilla pyörii nurkissa ylimääräistä pikkutavaraa, jolle ei ole tuon taivaallista käyttöä. Ehkä olet saanut jonain jouluna etäiseltä sukulaiselta lahjaksi nakinkuorintakoneen, ehkä puolisosi arvioi pari joulua sitten sukkahousukokosi väärin, sait viime jouluna firman pikkujouluista jo kuudennen kerran USB-tikun ja kossupullon tai voitit Lähetetään Räsänen Siperiaan ry:n pahantekeväisyysarpajaisista ristiinnaulitsemissimulaattorin. Miksi siis ostaa lisää tavaraa, kun nurkat ovat jo pullollaan toinen toistaan riemukkaampia lahjaideoita?

Tämän hauskan seuraleikin nimi on white elephant gift exchange, eli kyseessä on eräänlainen lahjaruletti. Jokainen pikkujouluihin osallistuja tuo mukanaan yhden paketin, jonka sisään on kätketty jotain nurkista löytynyttä, itselle täysin hyödytöntä ja turhaa. Lahjapaketit kerätään kaikkien nähtäville ja arvotaan osallistujille vuoronumerot. Aloittaja valitsee itselleen yhden paketin ja avaa sen. Seuraavaksi vuorossa oleva voi joko valita itselleen oman paketin tai jos edellisen henkilön saama lahja houkuttaa syystä tai toisesta, voi hän vaihtoehtoisesti varastaa tämän lahjan. Jos menettää lahjansa varkaalle, saa valita lahjakasasta itselleen uuden paketin ja avata sen tai pistää vahingon kiertämään ja varastaa itselleen jonkun muun lahjan. Sama jatkuu seuraavan osallistujan kohdalla; hän voi joko valita oman paketin tai varastaa jonkin jo avatuista lahjoista. Näin jatketaan, kunnes jokaisella on lahja, johon on enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Tasavertaisuuden nimissä lahjojen avaamisen aloittanut henkilö saa vielä lopuksi mahdollisuuden varastaa lahjan joltakulta toiselta ja luovuttaa hänelle oman lahjansa. Muistettakoon kuitenkin, että kunkin lahjan saa varastaa enintään kolme kertaa, jonka jälkeen lahja on ”jäädytetty” eikä yksi henkilö saa varastaa samaa lahjaa kahdesti.

Tällä hauskalla seuraleikillä on enemmän viihteellistä kuin rahallista arvoa. Paketeista saattaa löytyä mitä kummallisempia tavaroita, vatsalihakset ovat revetä naurusta eikä koskaan voi tietää, vaikka jollain olisi oikeasti tarvetta sille kapistukselle, jonka itse olet halunnut laittaa kiertoon.

Kivoja pikkujoulutonttuiluja kaikille!

Meitä ihmisiä on kahteen junaan, toiset uskovat puhtaaseen sattumaan ja toiset tapahtumien syvempään tarkoitukseen, kohtaloon. Itse kuulun heihin, joiden mielestä on hieman lohduttavaakin ajatella, että kohdatuilla tapahtumilla ja ihmisillä on elämässämme jokin tarkoitus, että asiat menevät lopulta kuten niiden kuuluukin mennä ja niin ikävillä kuin ihanillakin ihmisillä on oma luonnollinen tarkoituksensa maallisen vaelluksemme varrella.

Jokin aika sitten mieheni bongasi Facebookista ilmoituksen, jossa kaksi suomalaisnaista etsi väliaikaista majoitusta omilta kotikulmiltamme. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat, meillä oli talossamme muutama ylimääräinen huone, riittävästi tilaa neljälle ja miehen pinnassa juuri sen verran löysää, että kestäisi hetken kolmea naista saman katon alla. Jokunen viikko myöhemmin, eräänä pimenevänä iltana, seisoi ovemme takana matkalaukkuineen kaksi ennalta tuntematonta ihmistä, Katja ja Tea.

Mikä täydellinen ajoitus ja ajatus kohtalolta.

Kotimme on muutaman viime viikon aikana täyttynyt positiivisesta energiasta, innostuksesta ja ilosta, joka on tarttunut myös minuun. Tiedättekin ehkä sen tunteen, kun aito innostus ja siitä syntyvä energia on niin voimakasta, että se tarttuu kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin, vaikkei ymmärtäisi itse asiasta hölkäsen pöläystä. Sellaista energiamäärää ei yksi ihminen pysty millään ilveellä itsekseen luomaan. Ja juuri tuo positiivisen energian määrä, elinvoima ja innostus on sitä, mitä ahdistuksesta toipuakseni tarvitsen.

Mutta kerrotaanpa sananen näistä mahtavista ihmisistä, joiden kanssa tiemme ovat hetkeksi yhtyneet. Katja ja Tea ovat elämäntaidon valmentajia (Spiritual Life Coach), jotka tulivat tänne suuren meren taakse kouluttautuakseen Santa Monican yliopistossa spirituaalisen psykologian maistereiksi. Lisäksi näillä naisilla on sellaisia erityistaitoja (meikäläisen mielestä puhutaan lähestulkoon superkyvyistä), joita haluan ehdottomasti päästä lähitulevaisuudessa hyödyntämään. Vai mitä mieltä olette, eikö taito tehdä elämäntarkoituksen kartoituksia kuulostakin aika huimalta ja mielenkiintoiselta kyvyltä?

Tämän lisäksi Katja on Usui Reiki Master, eli hän antaa Reiki-energiahoitoja ja Tea taas on Light Grids –menetelmän taitaja, joka auttaa sisäisen valon löytämisessä ja joka puhdistaa mahdollisista tunteiden ja ajatusten aiheuttamista tukoksista. Lisäksi Tea on hiljattain valmistunut Hatha/Vinyasa joogan opettajaksi, joten kun en itse saanut aikaiseksi mennä joogan luokse, tuli jooga minun luokseni. Kätevää!

Koska tiedän, että moni meistä on puolisalaa näistä henkimaailmaa liippaavista jutuista kiinnostunut tai ainakin halukas ymmärtämään omaa syvempää olemusta ja tarkoitusta paremmin, otan asiakseni kokeilla näitä Katjan ja Tean elämänpolkua valaisevia metodeja ja kertoa täällä blogissa minkälaista valaistumista olen asioiden suhteen kokenut. Varsin mielenkiintoisia juttuja on siis tiedossa lähitulevaisuudessa, sekä minulle että teille lukijoille!

Mutta palatakseni siihen kohtaloon, kumpaan koulukuntaan te kuulutte? Siihen, joka uskoo kaikkien kohtaamisten olevan vain sattumaa, vai siihen joka uskoo, että kaikilla tapaamillamme ihmisillä on jokin erityinen, pienempi tai suurempi tarkoitus?

Katjan ja Tean oma blogi: www.spiritofnorthernlights.com/spiritual-journey
Katjan nettisivut: www.elamantaidonvalmentaja.katjarusanen.com

Auringon vajotessa hitaasti kukkulan taa ja lauantain kääntyessä iltapäivän puolelle, saapui ovellemme vieras, jota olin odottanut kovasti jo muutaman päivän. Siinä hän seisoi matkalaukkuineen oven edessä, ei juuri päivääkään vanhemman näköisenä kuin edellisen kerran tavatessamme, vanha koulukaverini yläasteajoilta. Tuossa hetkessä, ennen kuin kiepsahdin häntä halaamaan, oli jotain maagista. Kuin monta eri maailmaa ja aikakautta olisivat sattuneet samaan ovensuuhun yhtäaikaa 16 vuoden jälkeen. Teiniaikojen muistot, nykyhetki ja siinä välissä eletty elämä, joka kuljetti meidät molemmat sattumalta juuri tänne, paikoista epätodennäköisimpään, palmujen alle Kaliforniaan.

Meillä oli kolme päivää aikaa vaihtaa kaikkea vuosien aikana kertynyttä informaatiota ja sitä oli paljon. Omituista, miten mutkatonta kaikki voikaan olla vielä vuosien jälkeenkin, miten toinen ei tunnu lainkaan vieraalta, vaikka edellisen kerran tavatessamme olimme vielä kakaroita ja maailma täysin erilainen.

Uskon vakaasti siihen, että lapsena ja nuorena solmituissa ihmissuhteissa on jotain sellaista syvää ja ainutlaatuista, jota ei aikuisiällä luoduissa ihmissuhteissa ole. Ehkä ne ovat ne yhteiset muistot ja kokemukset, joita ei voi ulkopuolisille selittää. Ehkä se, että on asunut ja kasvanut samassa maalaiskaupungissa, nauranut samoille asioille, pyörinyt samojen ihmisten kanssa, ajanut pyörällä samaa kuoppaista asfalttia ja tuijotellut vuosia saman koulun seinää ja odotellut, että olisi jo kesäloma. Ne ovat sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää ellei itse ollut siellä. Pala minua, pala sinua.

Samalla polulla pitkästä aikaa.

 
Kiitos Kristiina, kun kävit ja tarjosit aikamatkan vuosien taa. Nähdään taas, toivottavasti vähän useammin kuin 16 vuoden välein.

Talossa on taas elämää, naurua, loiskahduksia uima-altaalla. Kahden hengen taloutemme on siis saanut piristysruiskeen Suomesta matkanneiden nuorten vieraiden muodossa.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä lasten kanssa. Vaikka vauvat ovatkin hurmaavia, niiden sylittely on mukavaa ja ne saavat sydämeni väpättämään hassusti, ovat ne silti melko pelottavia otuksia kaikessa avuttomuudessaan. Taaperoita pitääkin jo taas olla kieltämässä ja ohjastamassa vähän väliä ja heti jos silmäsi välttää, löydät voileivän tungettuna läppärin väliin. Sieluni nyt ei vaan kestä kaikkea sitä kieltämistä, ojentamista ja liiskautuneiden voileipien siivoamista. Sitten ne isommat lapset, jotka jo pyyhkivät takapuolensa itse ja kulkevat pienine reppuineen koulusta kotiin, niidenkään kanssa en oikein osaa olla. Pitäisi osata taas leikkiä, olla viihdekeskus ja tapahtumatoimisto, vastata kysymyksiin joihin vastatakseen pitäisi olla fysiikan tohtori.

Mutta teini-ikäiset, ne ovat aika mahtavia.

Teineissä on parasta se, että niiden kanssa voi keskustella, sillä tavalla ihan oikeasti ja vuorovaikutteisesti niin, että molemmat saavat jotain ja ymmärtävät toisiaan. Voidaan jo käsitellä hankalampiakin asioita, niitä sellaisia, jotka ymmärtääkseen pitää olla kykeneväinen empatiaan. Ja minä oikeasti nautin siitä, että aika moniin teinien esittämiin kysymyksiin minulla on vastaus. Ei välttämättä sitä ainoaa oikeaa, mutta yhdenlainen näkökulma kuitenkin. Enkä minä välttämättä ole se paras esikuva tai esimerkki, mutta ainakin tiedän kertoa missä kohti itse menin vikaan. Ja tässä kohtaa teini voi joko kuunnella tai päättää olla kuuntelematta, kiertää kuopan tai hypätä sinne pää edellä.

Ja juuri se onkin parasta (ja varmasti pahinta, jos sattuu olemaan vanhempi…); huomata, että teini alkaa tehdä itse päätöksiä, niin oikeita kuin vääriäkin, seurata hänen itsenäistymistään ja nuoruudenintoa, vastuunottamista, siinä epäonnistumista, jaloilleen nousemista, uudelleen yrittämistä ja lopulta onnistumista. Nähdä, kuinka siivet alkavat vähitellen kantaa.

Teinien kanssa puuhatessa on muutenkin poskettoman hauskaa ja rentoa. Vitsaillaan, pelleillään eikä oteta asioita niin vakavasti. Sitä saa itsekin luopua hetkeksi aikuisuuden taakasta ja vaan heittäytyä, hölmöillä ja myötäelää hetki sitä teineistä kumpuavaa vapautta ja huolettomuutta. Ja toisaalta, jos ulkona on liian kuuma, laiskottaa ja tekee mieli vain syödä jäätelöä, voi maata sohvalla yhdessä läjässä tekemättä mitään, kukin Facebookia puhelimella räpläten ilman, että tarvitsee puhua sanaakaan.

Voi vitsit, oloni on ollut viime päivinä huolettomampi, nuorempi ja kevyempi kuin aikoihin!

Kuvituksena kaukaisesti aiheeseen liittyviä maisemakuvia eiliseltä terapiointilenkiltä teinin kanssa.