Te paljon liikkuvat kyllä tiedätte, mitä viikon – saati kuukauden flunssa tekee treeneille. Voi elämänkevät, aivan kuin ei olisi ikinä mitään tehnytkään.

Taisin jo aikaisemminkin mainita seuruettamme riivanneesta, luonnottoman sitkeästä flunssanpirulaisesta. Kun kahden limansekaisen viikon jälkeen vilautin naamaseudun onteloitani lääkärille, hän ilmoitti oitis sekä poski- että otsaonteloiden olevan pullollaan jotain sinne kuulumatonta. Siltä varalta, että kyseessä olisi jokin ureaa tuhdimpi tavara, aloitin antibioottikuurin taudin taltuttamiseksi ja samaan syssyyn ryhdyin hoitelemaan orastavaa keuhkoputkentulehdusta. Kun kolme viikkoa oli kulunut, alkoi oloni selvästi kohentua, mutta sain viiltävän päänsäryn. Vasta kun sairaanhoitaja opasti minut allergialääkkeiden pariin, sain hoidettua tuon viimeisenkin vaivan pois päiväjärjestyksestä. Niin hujahti kuukaudenpäivät sohvan pohjalla lohtuherkkuja mutustellen.

Vahvojen, lähinnä oman pään ulkopuolelta kuuluvien järjenäänien vuoksi pysyttelin kiltisti koko sairausajan poissa treeneistä. Lääkärin neuvot liikuntaan palaamisen suhteen olivat yksiselitteiset – niin kauan kun oireet tuntuvat keuhko-osastolla, antibioottikuuri on kesken tai päässä tuntuu painetta, ei treeneihin olisi mitään asiaa. Ja tämänkin jälkeen alku olisi otettava rauhallisesti, askel kerrallaan ja kuulosteltava mikä tuntuu hyvältä.

Kun viimein oloni alkoi tuntua terveeltä enkä enää yskinyt hengästyessä, aloitin liikuntahommat reippaalla kävelylenkillä. Kun kävely ei seuraavaan päivään mennessä aiheuttanut takapakkia toipumiseen, uskaltauduin salille, ja kun ei sekään tuntunut pahalta, lähdin rauhalliselle, kauan kaivatulle hölkälle.

Vaikka olo on vihdoin terve ja sillä tavalla treenaaminen tuntuu kyllä hyvältä, niin voi pyhä lehmä kuinka voikaan ihmiskeho olla heikossa hapessa! Painojen nostelu on ensimmäisellä treeniviikolla tuntunut kovasti vieraalta; aivan kuin hermotus olisi täysin nukuksissa ja liikeradat jostain vieraasta lajista. Pientä kehonpainotreeniä tehdessä kävi myös varsin selväksi, että kyllä, hyvä osa lohtuherkuista on tarrannut tiukasti vyötäisille eikä se ainakaan helpota kehon nostelua. Ja ei nyt edes mennä siihen, kuinka paljon jokaiseen lihakseen ensimmäisen treeniviikon jälkeen sattuu!

Turhauttaa ja ärsyttää, minä kun olin suunnitellut olevani toukokuun kynnyksellä elämäni vedossa. Mutta toisaalta olen myös kovasti ylpeä siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä maltoin mieleni ja annoin kehoni parantua kaikessa rauhassa ennen treeneihin palaamista. Ja onhan tämä nyt huisin hieno tunne olla taas pitkästä aikaa terve!

Pakko kuitenkin myöntää, että ylpeyttäni hieman himmentää se fakta, että selkärankani lohtuherkkujen suhteen oli yhtä vahva kuin tohvelieläimellä. Huokaus.

Mutta kun ihan varmasti ne viisikymmentä pullaa auttoi toipumisessa!