Ketä tässä pitäisi äänestää?

05/01/201216/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Facebook on alkanut salakavalasti täyttyä vaali-linkityksistä, ehdokkaiden fanisivuista, kiihkomielisten väittelyistä ja tietämättömien valistamisesta. On tullut aika valita uusi presidentti. Hänet, jonka kättelykestävyydelle ei löydy vertaista.

Paavo ampuu kovilla. Se varmaan tietää, että olen heikkona mukeihin

(kuva: www.vayrynen.com

Mutta mitä muita ominaisuuksia tulevalta presidentiltä sitten vaaditaan, kuin kättelykestävyyttä ja taitoa järjestää kansakunnan suurimmat kakkukahvit? Myönnän avoimesti olevani poliittisesti aktiivisen sukuni häpeäpilkku, se taiteilija-renttu, joka ei tiedä politiikastakaan tuon taivaallista. Mutta sen verran ymmärrän minäkin, että niiden paljon kohuttujen aatteiden lisäksi pitäisi kiinnittää enemmän huomiota myös ominaisuuksiin. Kyllä jokaisella aatteita on, mutta monellako riittävät ominaisuudet tehtävän suorittamiseen? Pitäisi olla sosiaalinen, innostunut, sopivan jämpti, mutta silti valmis kuuntelemaan myös ne eriävät mielipiteet. Mistä ne ominaisuudet sitten selviävät? Eivät ainakaan perus-vaalikoneista, sillä ne tuntuvat pureutuvan tiukasti aatteisiin. Tähän vaalien loppumetreille tarvittaisiinkin sellainen vanha kunnon Tuttu juttu -tyyppinen show-esiintyminen.

No, kai niillä aatteillakin on jotain merkitystä. Omissa sfääreissä pyöriskelevä ehdokas on helppoa löytää vaalikoneiden avulla. Rasti ruutuun ja tiedät hetkessä ketä äänestää. Helsingin Sanomien vaalikoneen etusivu tosin kertoo, että ihmiset eivät suinkaan aio äänestää sitä ehdokasta, jonka vaalikone heille arpoi. Eikä mikään ihme, sillä vaalikonetulosten lisäksi ihmiset perustavat päätöksensä omille näkemyksille, henkilökohtaisille suosituksille ja vaalimainonnalle.

Okei, okei. Mutta ketä minä sitten äänestäisin? Omia näkemyksiä asiasta minulla ei ole, paitsi että sillä kävelijällä saattaisi olla myös vahva kättelykunto, Paavo näkee samalla kertaa sekä oikealle että vasemmalle ja Sauli seurusteli julkisesti entisen alusvaatemallin kanssa. Vaalimainoksia ei Orange Countyn kadunvarsiin ole vielä ilmestynyt, joten pelkän kuvan perusteellakaan ei tänä vuonna pysty äänestämään. Haastatteluja netistä löytyy kyllä pilvinpimein, mutta niissä kerrotaan niin kovin vähän siitä, millainen ehdokas on ihmisenä. Mitä niillä aatteilla on lopulta väliä, jos ihminen on mätä? Tai mitä väliä inhimillisyydellä on, jos aatteet ovat pielessä? Vaihtoehdokseni jää siis päätöksen perustaminen a) vaalikoneelle tai b) suosituksille.

Kysymys kuuluukin, tulisiko minun, täydellisen tietämättömänä poliittisista asioista, perustaa päätökseni vaalikoneen suoltamaan tulokseen vai toisen, enemmän politiikasta tietävän ihmisen tekemään suositukseen? Vai saako poliittisesti idiootit jättää äänestämättä kokonaan?

Kulttuurishokkeja Yhdysvalloissa

04/01/201216/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kirjoitin jouluviikolla siitä, miltä tuntui lomailla Suomessa yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tuo kirjoitus poiki melko paljon keskustelua suuntaan jos toiseenkin, myös kritiikkiä siitä, että tulin tällä kertaa kirjaimin kirjoittaneeksi myös niistä ei-välttämättä-niin-mairittelevista puolista. Tänään kirjoitan siitä, miltä tuntuu palata puolentoista Suomessa vietetyn viikon jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin.

Kulttuurishokki iskee Suomesta takaisin tullessa salakavalasti. Helsinki-Vantaalla koneeseen istuessani on kaikki vielä tuttua. Lentokoneen turvallisuusohjeet ovat suomeksi, lentoemännät juttelevat lyhytsanaisesti suomenkielellä, samoin tekevät vierustoverit. Sitten koneesta ulos astuessani joudun keskelle valtaisaa hulabaloota. JFK:n kentällä kaikilla on kiire, mutta kiire loppuu, kun jumitun tunniksi passintarkastusjonoon. Jos tässä maassa jotain oppii, niin jonottamaan ainakin. Jätettyäni sormenjälkeni ja päivitetyn kasvokuvani passintarkastuksen vakavalle miehelle, suuntaan kohti turvatarkastusta ja jonotan kärsivällisesti. Sen verran on kokemus jo opettanut, että Yhdysvaltoihin lentäessäni jätän suosiolla vyön, kaarituelliset rintaliivit, korut, hiuspinnit ja vaikeasti jalasta otettavat kengät kotiin, sillä yksikin piippaus turvaportissa hidastaa jonon etenemistä entisestään. Harmi, että edelläni olevalla naisella on pelkästään koruissaan ja tukkalaitteessaan metallia niin paljon, että ne riittäisivät räjäyttämään turvaportin taivaan tuuliin. En enää näe naista, mutta jatkolennolla taakseni istuu espanjaa puhuva mies, jonka partaveden haju saattaisi hyvinkin pudottaa koneen, tai ainakin itse olen vähällä pudota. Hajujen sinfoniaa tasoittaa pari penkkiriviä kauempana, tuntemattomaksi jäänyttä kieltä puhuva, vahvasti hieltä haiseva mies. Nousevan koneen jylinä hukkuu ympärillä aukeavien sipsipussien rapinaan ja haaveilen salaa Finnairin tarjoamasta aamiaissämpylästä.

Selviydyttyäni Los Angelesiin ja jonottaessani pääsyä hissiin, olen murskautua pyörätuolin alle, jonka ohjaimissa istuu vaikeasti ylipainoinen nainen tuttu sipsipussi sylissään. Tässä vaiheessa alan olla melko täynnä sekä jonottamista että ihmispaljoutta. Toivoni herää ja latistuu samantien, kun ystäväni kertoo tekstiviestitse olevansa jo kentällä ja tulevansa hakemaan meitä terminaalin edestä heti, kunhan poikittain keskellä tietä seisova auto ensin siirtyisi. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän poimii meidät kyytiinsä ja ryhdymme jonottamaan ulospääsyä kentältä.

Kotiin saapuessamme huomaan, että talomme on naapuruston ainoa valopilkku. Kun omassa pihapalmussamme ja pihapensaissa palaa vielä iloisesti jouluvalot, ovat kaikki naapurimme siivonneet jo omansa pois. Stressaannun ja puran kaikki joulukoristeet pois heti aamun valjettua. Kaukana ovat ne ajat, kun joulukoristeet siivottiin nurkista vasta loppiaisena. Kierrän varmuuden vuoksi läpi kaikki keittiönkaapit mahdollisten muurahaistuhojen varalta. Onneksemme muurahaismyrkkyjen ruiskuttelu seinänvieruksille näyttäisi pitäneen muurahaiset poissa loman ajan. Huomaan niiden kuitenkin ilmestyneen takaisin etupihalle, josta luulin ne jo hävittäneeni. Sivupihan kukkaistutuksetkin näyttävät pyristelevän kuolemankielissä. Elin toivossa, jossa normaali talvisade pitäisi istutukset kosteana lomamme ajan, mutta talvisateiden sijaan säärintama tarjoilikin poissa ollessamme täyttä aurinkoa ja hellelukemia. Tarkennettakoon kuitenkin, ettei auringonporotus minua juurikaan harmita ja uusia kukkia saa kaupasta.

Aivan kuten aina loman jälkeen, jääkaappimme ammottaa tyhjyyttään ja suuntaan ruokaostoksille. Parkkipaikalla väistän itsekseen vaeltelevaa ostoskärryä, eihän niitä kukaan täällä palauta paikoilleen. Lihatiskillä on tänään tarjolla kuutta erilaista friteerattua kanaa, tyydyn kuitenkin siihen ainoaan grillattuun. Voita ostaessanikin valitsen sen perinteisemmän vaihtoehdon alennusmyynnissä olevan, joulukuusen muotoon valetun voipystin sijaan. Luoja, että minä kaipaan nyt Oltermannia, saaristolaisleipää ja mämmiä. Sitten taas jonotetaan, kun edellä asioiva mummo päättää maksaa ostoksensa shekillä.

Puhelin ei ole soinut tänään kertaakaan, vaikka Suomessa ollessa se soi useita kertoja päivässä. Eikä kukaan tule kahville. On vain vihreät, väärään aikaan vuorokaudesta syttyvät online-pallukat pikaviestimissä.

Olisin kai minä sitä räntäsadetta kestänyt vielä viikon pari pidempään.

Rakas vuokralainen

31/12/201116/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sinä muutit tänään pois talosta, jossa asuit vuokralla yli kaksi vuotta. Minä kuvittelin, että sinä tietäisit, mitä vuokralla asuminen tarkoittaa. Ajattelin, että ymmärtäisit käyttäväsi jotain, joka on toisen omaa. Jotain, joka on ehkä ollut jonkun toisen koti ja jolla on tunnearvoa. Jotain, jolla on monen sadantuhannen rahallinen arvo. Mutta et sinä kai ymmärtänyt.

Sinä tiesit muuttavasi täysin remontoituun asuntoon. Sellaiseen, jonka keittiötasoa ei kukaan ennen sinua ollut käyttänyt. Tiesitkö muuten, että sitä vessankaapistoa, jonka laatikot sotkit jollain mustalla, jota ei saa pesemällä pois, ei ollut kukaan muu täyttänyt tavaroillaan ennen sinua? Kyllä sinä varmasti tiesit, mutta ehkä halusit siihen oman kädenjälkesi. Oli muuten ystävällistä, että olit laittanut sen toisen kaapiston vuotavan vesilukon alle viilipurkin, mutta mitä ihmettä kaapin kahtia haljenneelle ovelle oli tapahtunut? Entä mihin vessanovesta katosi lukko?

Minäkin tykkään tehdä vuokra-asunnosta itseni näköisen pienillä yksityiskohdilla. En silti olisi liimannut valkoisiin oviin ja ikkunoihin mustia, takapuolen kokoisia, tribaalikuvioisia sisustustarroja, joita ei saa irti. Jos haluat, voit tulla hakemaan tarrasi takaisin, vaihtokauppana voisin vaikka ottaa sen makuuhuoneen kattovalaisimen, joka lähti mukaasi. Huomaan myös, että sinusta oli mukavaa vaihdella asuntoomme lukkoja, mutta miksi ihmeessä laitoit makuuhuoneen välioveen ulko-oven lukon? Ehken edes halua tietää mitä teillä siellä visusti lukittujen ovien takana tapahtui, mutta voisinko silti saada takaisin sen alkuperäisen lukkopesän?

Ihailen kaikesta paistavaa sinnikkyyttäsi. Sinä porasit olohuoneen seinään reiän, jotta saisit television myös makuuhuoneeseen. Et lannistunut, vaikka ensimmäinen porauksesi osui runkopalkkiin. Sinä porasit uudelleen pari senttiä sivuun. Sekin reikä osui runkopalkkiin, mutta jatkoit sinnikkäästi yrittämistä. Kolmas kerta toden sanoo. Kolmas, se kaikkein suurin ja rosoisin reikä meni lopulta läpi makuuhuoneeseen saakka. Jos olisit soittanut minulle, olisin voinut kertoa, että läpivetoaukko oli jo olemassa. No, nythän niitä on sitten kaksi kokonaista ja kaksi puolikasta. En tiedä oliko enemmän onni vai harmi, ettet osunut poratessasi sähköjohtoihin.

On hienoa, että jälkikasvusi on kiinnostunut kuvataiteesta. Voisin kuitenkin kuvitella, että mikäli sinulla on vara maksaa puolentoista tuhannen vuokraa, olisi sinulla vara ostaa lapsellesi piirrustuspaperia. Liekö paperit sitten päässeet loppumaan, mutta lapsesi ehti reilun kahden vuoden aikana piirtää kolmen eri huoneen seinille. Niin myös sille tapetille, jollaista en muistanut asuntoon edes laittaneeni. Koska en erityisemmin nauti tapettien irti repimisestä, olisi mielestäni vähintäänkin kohtuullista, että sinä tekisit sen, olethan tapetin seinään liisteröinytkin. Havaitsin muuten, että olet viihtynyt poranvarressa myös siinä huoneessa, jossa lapsesi harjoitti taiteita. Samalla tavalla, kuten ei lapsesi erottanut piirrustuspaperia seinästä, et sinäkään osannut porata reikää seinän lävitse suoraan, tuhoamatta seinän toisella puolella ollutta käsin petsattua jalkalistaa. Enkä muuten tiennyt, että kukaan voisi hukata kattolistaa, mutta sinä mestari onnistuit siinäkin.

Eniten minua harmittaa se aivan uusi parketti. En ole vielä kysynyt, mutta olen melko varma, että 150 neliötä erikoisvärjättyä parkettia on melko kallista hioa, petsata ja lakata uudelleen. Samalla, kun sinä parkettien partaveitsi ilmeisesti rullaluistelit parketeillamme, olet kai tullut törmäilleeksi niihin allergiaystävällisiin, mutta pinnaltaan herkkiin maa-ainesmaalein maalattuihin seiniin. En nimittäin löytänyt yhtään seinää, jota ei tarvitsisi paklata ja maalata uudelleen.

Siitä minä kuitenkin olen onnellinen, että et enää muuttanut vuokralle, vaan tajusit rakentaa oman talon. Toivottavasti otit mukaasi ne kummitukset, joita sanoit talossamme vaeltavan.

Mitä opin vuonna 2011?

30/12/201116/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kuluneen vuoden jälkeen olen monta kokemusta rikkaampi ja jotain kai olisi pitänyt kaikesta sähläyksestä oppiakin. Siis kirjoitetaanpa ylös tulevaisuutta silmällä pitäen muutama tämän vuoden aikana opittu asia:

Älä suunnittele tulevaisuutta

Tein alkuvuodesta paljon suunnitelmia, enemmän ja pidemmälle kuin olisi pitänyt. Kun suunnitelmat olivat tehtyinä, istuin alas odottelemaan niiden toteutumista. Virhe. Jälkikäteen voisin sanoa, etteivät mitkään tekemistäni suunnitelmista toteutuneet, eivät ainakaan niin kuin alunperin oli tarkoitus. Mattoa kiskottiin jalkojeni alta niin monta kertaa ja niin monesta eri suunnasta, että löysin itseni tämän tästä konttaamasta romahtaneiden suunnitelmieni seasta. Maattuani aikani pitkin pituuttani vastoinkäymisistä lamaantuneena, tajusin lopettaa universumin tahtoa vastaan pyristelyn ja heittäydyin virran vietäväksi. On ollut helpotus huomata, kuinka paljon helpompaa elämä on ilman tulevaisuuden suunnittelun aiheuttamaa jatkuvaa stressiä ja pettymyksiä. Tästä eteenpäin keskityn enemmän haaveiluun, kuin orjalliseen suunnitteluun. Elämä kuljettaa omalla tahdillaan kohti oikeaa suuntaa, suunnittelemattakin.

Vältä odottelua

”Sitten kun” -ajattelu on suurinta ajanhukkaa mitä ihminen voi tehdä. Koko alkuvuoteni kului odotellessa jotain tapahtuvaksi ja jatkuvalta odottamiseltani unohdin kokonaan sen olennaisen, elämisen. Vaikka tulevaisuudessa häämöttäisi loma, vapaa viikonloppu, ystävien vierailu tai mitä tahansa muuta, ei pitäisi koskaan jämähtää odottelevaan olotilaan, jossa valut päivästä toiseen tekemättä mitään. Arkikin on elämisen arvoista, ei vain erikoistilanteet ja viikonloput.

Luota perstuntumaan

Oikeastaan kuuluisa perstuntumani ansaitsisi aivan oman artikkelinsa. Joka tapauksessa, olen oppinut kuuntelemaan itseäni tänä vuonna entistäkin paremmin. Jos joku asia tuntuu hyvältä tai sitten pahalta, ilman että se on järjellä selitettävissä, on asia todennäköisesti juuri niin kuin vaistoni sanoo. On helpottavaa, kuinka katastrofin keskelläkin minulla voi olla vahva tunne siitä, että kaikki järjestyy. Samainen perstuntuma pätee niin ruokavalioon, liikuntaan kuin nukkumiseenkin. Syön sitä mitä mieleni tekee, harrastan sitä mitä sillä hetkellä huvittaa ja nukun niin paljon, kuin nukuttaa. Kroppani kyllä kertoo minulle mitä tehdä seuraavaksi tai olla tekemättä.

Unohda ennakkoluulot

Tämän asian olen toki tajunnut jo aikaisemminkin, mutta mennyt vuosi on muistuttanut minua asiasta tämän tästä. Olen tänä vuonna yllättynyt useita kertoja positiivisesti niin ihmisistä kuin paikoistakin, joista minulle on kerrottu vain negatiivisia asioita. Voin vaikka vannoa, että olen yleensä melko hyvä olemaan tuomitsematta ihmisiä tutustumatta heihin ensin. Silti joskus minäkin ryven ennakkoluuloissa ja jännitän ihmisten tapaamista vain sen takia, että kuvittelen etukäteen heidän olevan tietynlaisia mitä eivät sitten oikeasti edes ole. Älä siis usko lehtiä, kuulopuheita tai kateellisten panettelua. Ole avoimin mielin kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Tee asioita joista olet haaveillut

Järjestä aikaa haaveiden toteuttamiselle. Jos haluat lukea jonkin kirjan, lue. Jos olet haaveillut ompelutöiden tekemisestä, ompele. Jos olet aina halunnut oppia espanjaa, opettele. Minä keksin, että haluan kirjoittaa ja minähän kirjoitan. Välttelin kirjoittamisen aloittamista pitkän aikaa vain, koska ajattelin, etten minä kuitenkaan osaa niin hyvin kuin muut. Onneksi uskaltauduin aloittamaan, sillä nyt pidän kirjoittamistani tärkeimpänä saavutuksenani tänä vuonna. Yksikin aidosta mielenkiinnosta tehty asia voi antaa enemmän, kuin neljänkymmenen vuoden ura työpaikassa, jossa et koskaan viihtynyt.

Ole positiivinen

Tätä ei oikeastaan voi perustella muuten kuin siten, että positiivinen ihminen on onnellisempi kuin negatiivinen.Asiat sujuvat helpommin positiivisella asenteella ja positiivisuus tarttuu!

Näillä neuvoilla pitäisi yhden jos toisenkin selvitä helposti tulevista vuosista. Ota rennosti, anna elämän kuljettaa, muista unelmoida, pidä mieli avoimena ja ennen kaikkea – tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ihanaa Uutta Vuotta jokaiselle lukijalle!

Kulttuurishokkeja Suomessa

26/12/201116/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Täällä sitä nyt ollaan, ensimmäistä kertaa sitten viime toukokuisen pikavisiitin. Perjantai-aamuna kurkattuani ulos ikkunasta lentokoneen lähestyessä Helsinki-Vantaata, oli sanomattakin selvää, että lumeton Etelä-Suomi olisi tällä hetkellä synkimmillään. Lehdettömiä puita, mustaa, märkää ja pimeää. Lentokentältä ulos astuessani tapasin vanhan tutun, loskan. Tervetuloa kotiin.

Lomamatkalla eksoottisessa Suomessa

Ensimmäinen kulttuurishokki loskaan astumisen jälkeen iski ruokakaupassa. Sukkuloin kaupassa ostoskori kainalossa, sillä olin jo unohtanut, että jostain järjettömästä syystä Suomessa ostoskärryn käyttämiseen tarvittaisiin kolikkopantti. Ihmisten törmäillessä toisiinsa, ei kukaan pyytänyt anteeksi eikä kukaan pyytänyt väistämään, vaan he raivasivat ruuhkassa itselleen tietä kyynärpäillään. Lopulta tervehdin kassaneitiä englanniksi ja olin pudota takapuolelleni summan ylittäessä sata euroa. Kuinka yksi ostoskorillinen ruokaa voi maksaa niin paljon? Samalla summalla ruokkisin Yhdysvalloissa nelihenkisen perheen viikon ajan. Siinä ihmetellessäni unohdin, etteivät muovipussit ole ilmaisia ja yritin maksaa koko lystin amerikkalaisella pankkikortilla. Kaupan edessä parveileva teinijoukko muistutti minua karulla tavalla suomalaisesta, varsin estottomasta tupakanpoltto-kulttuurista.

Myöhemmin, käytyäni kinkunsulattelulenkillä, kertoi sykemittarini, että poltettujen kaloreiden määrä oli lähes kolmanneksen pienempi, kuin saman kestoisella lenkillä kotipuolessa. Turkulaiset lenkkimaastot eivät nimittäin juuri alikulkutunneleita kummempia maastonvaihteluita tarjonneet. Lenkkifiiliksiä entisestään latisti se, ettei kukaan vastaantulijoista tervehtinyt. Muutama vastaantulija sai kuitenkin taiottua kasvoilleen hymyn tapaisen katseittemme kohdatessa.

Muutenkin kaikki tuntuu kovasti pienemmältä ja vaatimattomammalta muutaman maailmalla vietetyn vuoden jälkeen. Varsinkin talviaikaan ihmiset pukeutuvat yleiseen harmauteen sulautuvasti ja autoissa on yksi väri, likainen. Ainoan väriläikän ympäristössä tarjoaa lumenpuutteessa vihreänä kukoistava pelto. Lapsena suurilta ja ylellisiltä näyttäneet naapuritalot ovat kutistuneet enintään keskikokoisiksi perustaloiksi eikä mummolan mäelle johtava pihatiekään ole enää niin pitkä ja jyrkkä, kuin miltä se ennen Kalifornian kukkuloihin tutustumista tuntui. Kaksikaistaisella moottoritiellä matelevat autot ovat pieniä ja vanhoja, eikä se toisaalta ole mikään ihmekään täkäläisellä autoverolla ja bensanhinnoilla.

Kurkkasin tänään säätiedotusta kotiseuduilla Kaliforniassa. Tapaninpäivän aurinko on noussut lämpimänä ja luvassa on yli kahdenkymmenen asteen päivä. Turussa päivä nousi aurinkoisen kuulaana, mutta myrskyisenä ja kaatoi pihasta pari satavuotiasta kuusta. Mielenkiintoista tämä lomailu näin eksoottisessa maassa. Taidan tulla toistekin.