Ensimmäinen viikko Suomessa

20/12/2015 / A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Ensimmäinen viikko Suomessa on nyt onnellisesti takana. Päivien määrään nähden olen ehtinyt kierrellä ja kaarrella jo melkoisesti, niin pääkaupunkiseudulla kuin kotikonnuillani Pohjois-Pohjanmaallakin. Koska yli kuuden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen aika moni asia on tuntunut kotimaassa vähän erilaiselta – tai jopa vieraalta – on kuluneisiin päiviin mahtunut melkoinen määrä oho-, aijaa-, häh- ja ai-näinkö-tää-olikin -hetkiä:

• Paksuista ulkovaatteista huolimatta tunnun olevan ainoa, joka kauppojen tukalassa jouluryysiksessä suostuu kaivautumaan ulos takistaan.

• Vaikka sisätiloissa on lämpimämpää kuin Suomen suvessa, pukeutuvat kaikki neuleisiin ja pitkähihaisiin myös kotioloissa.

• Pelkään, että kasvoni repeävät kun hymyilen. Mikään kasvovoide ei tunnu riittävän kuivaa sisäilmaa ja pakkaskeliä vastaan. Ei ihme, että ihmiset ovat talviaikaan kovasti vakavia.

• Pakolaiset on uusi sää. Jos ei ole mitään muuta puhuttavaa, voi aina avata keskustelun pakolaisista. Ja vaikkei haluaisikaan, joutuu asiasta keskustelemaan tämän tästä.

• Konduktööriä ystävällisempää asiakaspalveluhenkilöä on vaikea löytää.

• Suihkusta tulee lämmintä vettä heti. Samoin tulikuumaa, kun vääntää vanhasta muistista hanan kuumaan ääripäähän.

• Hyvästi avoinna hulmuava tukka. Talvella auki jääneet hiukset joko litistyvät, lätistyvät, jäätyvät, sähköistyvät tai tekevät mitä tahansa muuta paitsi ovat ojennuksessa.

• Suomalaiset kiilaavat, tönivät, tunkevat ja rynnivät kauppojen hyllyväleissä ja kadulla täysin häpeilemättä ja anteeksi pyytelemättä.

• Suomessa ei olekaan niin kallista. Pienen hintavertailun jälkeen moni asia Suomessa on merkkituotteita lukuunottamatta lähelle saman hintainen kuin Kaliforniassa.

• Kännykkä toimii kaikkialla. Myös sisällä kaupoissa ja maaseudulla.

• Sitä kun kuvitteli itse kiroilevansa jokseenkin paljon, tuntuukin yht’äkkiä ihan pyhäkoululaiselta, kun kuuntelee teinien sanailua lähijunassa.

• Kaupassa ei voi käydä ostamatta suklaata. Tai karjalanpiirakoita. Tai lihapiirakoita. Tai ryynimakkaraa.

• Kun on menossa kylään viikonloppuna ja haluaisi viedä lahjaksi viinipullon, se ei onnistu, koska viiniä ei myydä sunnuntaisin.

• Herätessään on täysin mahdotonta tietää onko keskiyö, aamuyö, aamu vai iltapäivä. Pimeys yhdistettynä jet lagiin takaa täydellisen unirytmin sekoittumisen.

• Siskonpeti on oikeasti hauska sketsiohjelma. Moni muu kotimaiseksi komediaksi tituleerattu taas ei.

Toivottavasti kukaan ei tästä puolivakavissaan kirjoitetusta listauksesta kuitenkaan pahoittanut mieltään. Sellaisen yleistyneen ilmiön kun olen myös pistänyt merkille nyky-S(u)omessa.

Tsemppiä jouluryntäyksen viime metreille!

Tänään

16/12/2015 / A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Ei sillä, että olisin muutenkaan Suomeen saapumisen jälkeen murjottanut, mutta viimeistään näissä maisemissa on täysin mahdotonta harmitella elämän epäkohtia.

161215_1 161215_2 161215_3 161215_4 161215_5 161215_6 161215_7

Sydän on pakahtua. Terveisiä talvisesta Nivalasta!

Päiväviinillä

14/12/201514/12/2015 / A. K. Nikkinen / 8 kommenttia

Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen, pääsin vihdoin ja viimein viime perjantaina tapaamaan kahta suosikkibloggaajaani kasvotusten. On sitä odotettukin! Pumpui-blogin Lotan olin tosin jo kerran tavannutkin pikaisesti, mutta Fitness Führer-blogin Sofian kanssa olemme olleet vuosikausia tekemisissä vain Facebookin välityksellä. Nämä kaksi neitoa (sekä Miia) muodostavat liikunta- ja hörhöilyryhmän nimeltään Teräsmeduusat, jota fanitan lähes yhtä paljon kuin Nykäsen Mattia. Taka-ajatukseni porukkaan soluttautumisella onkin tietysti se, että näin Suomen kamaralle palattuani pääsisin vielä jonain päivänä treenitaustani varjolla osalliseksi urheilusekoilujansa.

Tällä kertaa tarkoituksemme oli kuitenkin mennä ihan vaan klassisesti päiväkaljoille, mutta iltapäivän tunnit kääntyivät astetta glamourimmaksi lounaspaikan tarjotessa ruoan kylkiäisinä mieluummin viinilasillista. No, alkoholi kuin alkoholi, juttujen taso laskee samalla tavalla. Kun lounasravintola alkoi käydä jutuillemme jo hitusen ahtaaksi, siirryimme vielä toisaalle terästetylle glögille, kutsuvieraina, tottakai. Tässä vaiheessa ulkosuomalaisen bloggaajan silmät aukenivat kaikelle sille, mitä ulkomaan vuosinani on mennyt ohi suun; trendikkäät lounaat kanssabloggaajien seurassa keskellä arkipäivää, kultturellit päiväviinit(/-kännit) sekä muun ilmaisen alkoholin ja materian perässä juoksentelu.

131215_1

Vakavasti puhuen, kyllähän bloggaamisen suolasta iso ripaus tulee yhteisöllisyydestä muiden bloggaajien kanssa. Olenkin harmitellut viimeisen neljän vuoden aikana useamman kerran sitä, että olen jäänyt paitsi kaikista hauskoista kissanristiäisistä ja yhteistyöjutuista, koska olen aina ollut väärällä pallonpuoliskolla. Jos joku on ollut minulle kateellinen Kalifornian auringosta, niin voin kertoa, että itse olen katsellut kateellisena blogien kuvista, kuinka kanssabloggaajat ovat taas tehneet jotain kivaa keskenään.

Nyt kun olen ainakin hetkellisesti takaisin Suomessa, toivon ottavani edes vähän vahinkoa takaisinpäin. Niin vastentahtoinen kuin paluumuuttoni onkaan ollut, lievittää harmitustani huomattavasti se fakta, että olen vihdoin sillä mantereella, missä kaikki rakkaimpaan harrastukseeni liittyvä, ja sitä kehittävä, oikeasti tapahtuu.

Aika huisia! Tiedä monetko päiväkaljat tässä vielä odottaa.

Kuva: Lotan arkistoista.

(Kesä)loma

12/12/2015 / A. K. Nikkinen / 13 kommenttia

Ah, kesäloma. Palmut heiluvat lämpimässä merituulessa, piña colada virtaa ja aurinkorasva kirvelee silmiä.

Joopa joo, no ei nyt ihan.

Täällä sitä nimittäin ollaan, suomalaisen taivaan alla, kaljujen puiden huojuessa hämärässä horisontissa ja kylmän purressa tiukasti nenänpäästä. Päädyimme kuin päädyimmekin takaisin Suomeen, ainakin toistaiseksi. Ja mikäs sen parempi syy vietellä kesällä väliin jäänyttä kesälomaa, kuin paluumuutto ja kaamoskelit.

Vaikkei Suomeen pysyvästi jääminen ole edelleenkään varmaa, koitan varmuuden vuoksi sopeutua tulevina lomaviikkoina niin suomalaisiin sääoloihin, olosuhteisiin kuin itse suomalaisiinkin. Tämän lisäksi pitäisi saada pikkuhiljaa taottua päähän se ajatus, etten loman loputtua todennäköisesti palaakaan takaisin Kaliforniaan, vaan elämä on tässä ja nyt, pohjoisen taivaan alla jossain.

121215_1

Harmaista lomamaisemista huolimatta olen saanut melko kivasti kiinni lomafiiliksestä. Koska asiat ovat jo edenneet valtameren yli kantavan askeleen verran, tunnen stressitason laskeneen merkittävästi ja niin uni kuin ruokakin on alkanut taas maistua. Muuton logististen osienkin odotellessa valmiina Kalifornian päässä, ei päiväohjelmassamme ole tällä hetkellä muita velvollisuuksia kuin pohjoisen junaan nouseminen ensi tiistaina. Siitä alkaa varsinainen joulunvietto, jonka humuun hukkunee ainakin hetkellisesti huoli tulevasta, oireet kulttuurishokista, ahdistus hintatasosta ja vilunväreet sääoloista.

121215_2

Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka monenmoisia ja kovastikin jänniä lomia olen elämäni aikana viettänyt, vie tämä joulukuinen kesäloma jännittävyydessään ylivoimaisen voiton kaikista. Nimittäin yleensä kun olen loman päätteeksi palannut kotiin, en tällä hetkellä omista edes kotiavaimia.

Paska kaveri

03/12/2015 / A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Olen viime viikkoina, tai oikeastaan kuukausina, kieriskellyt tämän tästä pohjamudissa huonon omatunnon kouristellessa vatsanpohjassa. Meikäläinen on nimittäin ollut kertakaikkisen paska kaveri.

Meillä ihmisillä on tapana reagoida vastoinkäymisiin eri tavoin. Kun toiset ostavat pullon viiniä ja viettävät tuntikausia ystävien kanssa tuntemuksistaan puhuen, sulkevat toiset kaiken sisälleen ja vetäytyvät kuoreensa käsittelemään asioita itsekseen. Minä, joka muutenkin olen erakoitumiseen taipuvainen ja viihdyn erinomaisen hyvin omassa seurassani, kuulun ryhmistä jälkimmäiseen.

021215_1

Siitä lähtien, kun elämä lähti luisumaan alamäkeen ja olen tiennyt, että joudumme vastentahtoisesti muuttamaan maasta, olen kai liiankin usein jättänyt vastaamatta viesteihin, sähköposteihin ja puheluihin, jättänyt menemättä tapahtumiin, kieltäytynyt kutsuista ja ollut sopimatta menoja. Kaikki ne kysymykset, ”Mitä te nyt aiotte tehdä? Mihin te nyt muutatte ja kuinka te nyt selviätte?”, ovat tuntuneet hyvistä tarkoitusperistään huolimatta lähinnä pahalta, sillä hädin tuskin uskallan kysyä niitä edes itseltäni. Todellisuudessa minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, mistään. Juttuni kiertävät kehää toivottoman tilanteen ympärillä ja ovat niin alakuloisia, että ne masentavat itseänikin.

Voisi helposti kuvitella, että haluaisin viettää mahdollisimman monet kissanristiäiset vielä ennen lähtöä, ravata kyläpaikasta toiseen, vaihtaa kuulumisia ja juoda viiniä litroittain hyvässä seurassa. Todellisuudessa olen kuitenkin viettänyt suurimman osan viikonlopuista itsekseni. Ne muutamat aivan-liian-hauskat illanvietot ovat nimittäin päättyneet aina kotiovelle päästessä kyyneliin ja hetken elämä on tuntunut entistä epäreilummalta. Mitä kivempaa minulla täällä on, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä.

021215_2

Ensinnäkin, anteeksi ystävät Suomessa, etten vielä osaa olla kovin innoissani paluumuutosta. Olen ikävöinyt teitä kuusi vuotta, katsellut kateellisena kuvia tyttöjenilloista ja nyt kun olen tulossa takaisin, en kykene edes iloitsemaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Ja te kamut täällä Kaliforniassa, anteeksi kun olen vetäytynyt omiin oloihini lähes tyystin viime kuukausien aikana. Totuus on se, että minulla tulee teitä kaikkia aivan järjettömän kova ikävä (tai oikeastaan on jo!). Te teitte tästä meille kodin.

Seitsemän päivää muuttoon ja sydämeni on ihan murskana jo nyt.

ps. Anteeksi lukijatkin, sillä myös blogi on ollut hitusen hiljainen viime kuukausina näiden kaikkien sattumusten johdosta. Mutta kunhan tämä tästä, niin kyllä tämä tästä.