Ehkei ihmiskunta olekaan tuhoon tuomittu

19/10/2015 / A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Edellistä kirjoitusta sanaillessani en osannut kuvitellakaan, kuinka suuren lukijakunnan se viikonlopun aikana saavuttaisi. Olen työstänyt blogiani pian neljä vuotta, taltioinut sen riveille elämää sellaisena kuin se on eteeni tullut, ja vaikken viime aikoina ole lukijamääriä juurikaan miettinyt, olen jo oppinut, että tietyt aihepiirit kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin toiset.

Kun tähän mennessä ne kaikkein luetuimmat kirjoitukset ovat liittyneet lähinnä dieetteihin tai muihin ulkonäköliitynnäisiin asioihin, tuli täysin yllätyksenä, että näiden kaikkien yläpuolelle, lukijaennätykset räjäyttäen, nousi se kirjoitus jossa puhun rakkaudesta.

Ehkemme olekaan täysin tuhoon ja turhuuteen tuomittuja.

Viime kuukausien aikana on oma Facebook-uutisvirtani ollut kovasti synkänpuoleinen. Jyrkkiä, mustavalkoisia ja aggressiivisiakin mielipiteitä, pelottavia numeroita, suukopua suuntaan jos toiseenkin. Kuluneen viikonlopun aikana nähtiin kuitenkin lähes 200 000 ihmisen Facebook-seinällä ajatus rakkaudesta, jota jakoivat niin naiset kuin miehetkin, rakastuneet ja vielä rakkauttaan odottavat.

Näin kirjoittajana tämä lämmittää kovasti mieltä ja sydäntä. Että ehkä vielä tässäkin ajassa, jossa keskitytään niin paljon epäolennaisuuksiin ja pinnallisuuksiin, on kaikkein suurinta rakkaus.

Kaiken se kestää

16/10/201516/10/2015 / A. K. Nikkinen / 16 kommenttia

Tässä eräänä päivänä lenkillä ollessa kysäisi kaverini, että kuinka meillä tämän hankalan tilanteen keskellä oikeasti menee. Ryhdyin jo selvittämään tämän hetkistä työnhakutilannetta ja varovaisia suunnitelmia tulevasta, kun hän keskeytti ja tarkensi, että hän tarkotti itse asiassa meitä, pariskuntana?

Seurasi hetken hiljaisuus, kun ajatukseni vaelsivat kotona työhakemuksia kirjailevaan mieheen ja sydämeni valtasi suunnaton lämpö ja rakkaus. Totuus on, että jotakuinkin kaiken muun ollessa elämässä rempallaan ja hallitsemattomissa, on se ainoa hallinnassa oleva asia, parisuhde, hyvässä hoidossa ja vahvoissa kantimissa. Niin, ehkäpä jopa paremmalla mallilla kuin se oli silloin, kun kaikki muu oli vielä kunnossa.

Niin helppoa ja kevyttä kuin parisuhteen alkuhuuma onkin, ja niin umpirakastuneelta kuin silloin tuntuukin, astuu se todellinen rakkaus ja syvä parisuhde peliin vasta, kun elämä lyö ensimmäiset kapulat yhteisiin rattaisiin. Sitä sanotaan, että vastoinkäymiset joko erottavat tai lähentävät entisestään ja tämä pitää kyllä paikkaansa. Joko sitä astuu toisen rinnalle ja auttaa ottamaan vastaan mitä tuleman pitää, tai ottaa askeleen pari taaksepäin ja keskittyy turvaamaan omaa selustaansa.

Ja tämä on juuri se asia, joka on erottanut parisuhteemme edellisistä. Mitä kovemmin elämä riuhtoo, sitä tiukemmin pidämme toistemme käsistä kiinni. Ja kun toisen usko ja askel horjuu, sitä kovemmin toinen tukee ja kannattelee. Ja jos sattuu käymään niin surkeasti, että molempien usko loppuu samaan aikaan, hautaudumme kinastelun sijaan kylki kyljessä sohvalle syömään jäätelöä.

En sano, että olisimme mikään ihannepari, todennäköisesti aika kaukana siitä. Ärähtelemme milloin mistäkin pikkujutusta, nalkutammekin, emmekä todellakaan ole aina samaa mieltä asioista, olemmehan hyvin erilaisia, eri aikakaudelta ja eri lähtökohdista. Mutta joka kerta, kun olemme joutuneet todellisen ongelman tai haasteen eteen, olemme asettuneet rinta rinnan, haudanneet keskinäiset erimielisyydet, sulkeneet silmämme toisen rasittavilta puolilta ja keskittyneet yhdessä ongelman selättämiseen – koskettipa se sitten molempia tai vain toista. Asia on nimittäin niin, että olemme pirun paljon kovempi tiimi yhdessä kuin erikseen.

Se mitä tällä kaikella siirapilla koitan sanoa on kai, että se niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, ei ole vain pinttynyt toteamus ikivanhasta opuksesta, vaan oikeasti koko homman juju. Sen sijaan, että naisi sen ihmisen, jonka kanssa haluaisi pitää loputtomasti hauskaa, kannattaa naida se ihminen, jonka kanssa hauskanpidon lisäksi on kaikkein mieluiten silloin, kun kaikki menee päin helvettiä.

Elävien kirjoissa

15/10/201515/10/2015 / A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Joo joo, ällöä on, mutta tiedättekö sen loistofiiliksen, kun parin päivän flunssakooman jälkeen tuntee itsensä ensikertaa sen verran terveeksi, että kykenee pesemään hiukset? Saatan toki olla ainoa laatuani, mutta olen flunssaisena niin viluinen ja suoranaisen välinpitämätön, etten halua edes ajatella märkiä hiuksia ja selkäpiitä pitkin valuvaa kylmää vettä, vaan hiippailen tukka limaisella nutturalla sohvan ja jääkaapin väliä vaikka päiväkausia. Jep, todellinen Bile-Danin unelma siis.

Nukuttuani kolme vuorokautta lähestulkoon kellon ympäri ja noustuani sängystä vain siirtyäkseni sohvalle tai päinvastoin, tunsin vihdoin tänä aamuna oloni sen verran eloisammaksi, että päätin tehdä jotain peilistä tuijottavalle zombille. Hiustenpesu, ylimääräisen karvoituksen ajelu, kasvonaamio, kuorinta ja kerros itseruskettavaa naamavärkissä tekivät ihmeitä. Kuollut muumi on poissa ja tilalla nainen, joka uskaltautui ilman nessupakettia lähitaikkuravintolaan lounaalle.

Loistofiilis!

Mutta oli minulla oikeastaan vähän asiaakin tämän ällöttävän intiimin paljastuksen lisäksi. Olen nimittäin koko syksyn pohtinut influenssarokotteen ottamista ja pohdin vieläkin, tällä kertaa kun minuun taisi iskeä vain tuikitavallinen kausiflunssa ja pahempaa voi olla tulossa. Etenkin kun sairastan astmaa, on influenssarokotteen ottaminen yleisen käsityksen mukaan enemmän kuin suotavaa. Tiedän kyllä miksi, sillä sairastanhan flunssan jälkimainingeissa keuhkoputkentulehduksen melkein joka vuosi.

Mutta kun. En edes tiedä miksi epäröin. Ehkä ne sikainfluenssarokotteen aiheuttamat narkolepsiatapaukset kaihertavat mieltäni vieläkin ja jättivät ikuisen epäluulon rokotteita kohtaan. Mitä jos se kaikkein epätodennäköisin sivuvaikutus sattuukin omalle kohdalle? Mitä jos vaivun psykoosiin ja hyppään katolta kuvitellen olevani lintu, minulle kasvaa ylimääräinen varvas tai jos saankin rokotteen kylkiäisinä vuosituhannen miesflunssan? Toisaalta joka vuosi, sairastettuani influenssaa parista viikosta kuukauteen, vannon, että ensi syksynä hoidan kyllä itselleni rokotteen.

Olenko ainoa joka epäröi influenssarokotteen ottamista? Ajatukset puolesta ja vastaan ovat tervetulleita! Pysykäähän terveinä!

Mikä siinä oman takamuksensa kuvaamisessa oikein viehättää?

10/10/201510/10/2015 / A. K. Nikkinen / 21 kommenttia

Aina viime viikkoihin saakka on oman takalistonsa kuvaaminen, eli belfieiden otto, ollut minulle ilmiönä tuttu lähinnä Instagramista ja iltapäivälehdistä. Sitten salillemme purjehti uusi nuori nainen, joka asettui ensitöikseen sivuttain peilin eteen, siirsi toista jalkaansa hieman taaksepäin, notkisti selkäänsä ja työnsi pyrstönsä niin taakse, että itse Iines Ankkakin olisi jäänyt kakkoseksi. Kun asento viimein näytti tarpeeksi epämukavalta, kaivoi hän puhelimen sporttiliiviensä uumenista, veti vatsaansa sisään, lakkasi hengittämästä, yritti näyttää pusukalalta ja tallensi koko komeuden kännykällään. Että räpsistä vaan.

Todistettuani ensi kertaa nykymeininkiä omalla junttisalillamme, minut valtasi suuri hämmennys. En edes osannut päättää mikä tilanteessa lopulta hämmensi kaikkein eniten. Sekö, kun nainen suoritti toimensa täysin nolostelematta, aivan kuin oman takapuolensa kuvaaminen olisi maailman luonnollisin asia? Vai hämmennyinkö enemmän omaa myötähäpeän sekaista suhtautumistani tilanteeseen, minusta kun oman perseensä taltiointi ennen, jälkeen ja sarjojen välissä oli paitsi turhaa, myös noloa?

Tavallaan ymmärrän ilmiön silloin, kun takamuksensa kuvaaja eli belfisti, on fitness-kisaaja ja hänellä on rahaa kiinni housun takamuksessa keikkuvassa sponsorilogossa. Mutta kun kuvia räpsivät myös ne tavan tallaajat Lidlin trikoissa, on kyse väistämättäkin ainoastaan berberin, ei logojen tai sponsorivaatteiden taltioinnista.

Mutta mikä ihme saa ihmisen pyllistelemään peilin kautta omassa kädessä olevalle kameralle? Ja miksi juuri se oma hanuri koetaan niin tärkeäksi ja mullistavaksi, että se halutaan ladata kaiken kansan nähtäville Instagramiin kuudesti viikossa?

Vähemmän tuomitseva puoli minussa haluaisi uskoa, että kyse on omien treenitulosten esittelystä ja kanssatreenaajien motivoinnista. Kuitenkin se luonnottomaan kuvausasentoon vääntäytyminen kertoo jo karua kieltä siitä, ettei se takalisto ehkä olekaan niin muovaantunut kuin annetaan ymmärtää. Kun ahterin harkittuun asemointiin lisätään vielä todellisen koostumuksen peittävät trikoot, jää tavis tytön pakaroiden todellinen tila lähinnä mielikuvituksen varaan. Mitä sillä kuvalla silloin oikeasti halutaan viestiä? Reippautta? Kovaa työtä? Tahdonvoimaa? Tyttöenergiaa? Ihan vaan muistutuksena tähän väliin, että puhumme edelleen perseen kuvasta, ei maastavedosta, kyykkäämisestä, leuanvedosta tai muustakaan todellisesta voimasta.

Se enemmän tuomitseva puoli minussa onkin jyrkästi sitä mieltä, että salilla peilin kautta räpsäisty kuva istumalihaksista otetaan sydämien, kehujen ja huomion toivossa huolimatta siitä mitä motivaatio-hashtageja siihen yritetään liittää.

Ja nyt seuraa uutinen kaikille belfisteille; voin kertoa, etteivät kunnioitus, motivaatio ja ihannointi ole niitä ensimmäisiä asioita, jotka tulevat mieleeni nähdessäni kameralla peilin kautta peppuaan tavoittelevan naisen. Mutta häntäänsä jahtaava ajokoira on.

Myönnän, että suhtaudun asiaan kukkahattu syvällä päässä, sillä olenhan sen aikakauden kasvatti, jolloin vieraita peppuja saattoi nähdä lähinnä pornoleffoissa, miestenlehdissä ja vastarannalla. Ehkä olen vanhanaikainen, rajoittunut, ja ehkä se olenkin minä jonka ajatusmaailma on kieroutunut, mutta tuo yletön takamuskuvien latailu sosiaaliseen mediaan tuntuu väkisinkin seksistiseltä.

On pelottavaa, kuinka häpeilemättä naiset peffojaan julkisilla paikoilla kuvailevat ja kuinka normaalia belfieihin törmääminen päivittäisessä internet-surffailussa oikein on. Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, että kyllä niin naisella kuin miehelläkin on modernissa maailmassa oikeus ladata peräsimensä kuva internettiin näin halutessaan, niin toki on. Mutta tarvitseeko ihan kaikkea tehdä vain, koska minulla on oikeus?

On paljon mahdollista, että olen vain lähestyvän keski-iän sumentama, vanhoillinen ja muutenkin täysin hakoteillä belfieiden todellisista tarkoitusperistä. Ja ettei belfieillä oikeasti ole mitään tekemistä kehujen, tykkäysten, treffipyyntöjen, seuraajien ja lukijoiden kalastelun eikä etenkään seksistisen keikistelyn kanssa ja että olen vain kateellinen, kun oma perseeni muistuttaa persikan sijaan kuutiota.

Että hei sinä belfisti siellä, valaise minua. Auta minua ymmärtämään paremmin tuota salimme uutta naisihmistä.

ps. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako takapuolen synonyymia löydät tekstistä?

Hauskempi tukka, parempi mieli

08/10/2015 / A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Amerikkalaisten naisten keskuudessa liikkuu suuri viisaus, ”when you feel your worst – look your best”, eli suomalaisen suuhun paremmin taivutettuna, ”kun tuntuu paskimmalta, näytä parhaimmalta”. Ja tottahan se on, että asiat eivät välttämättä tunnu olevan niin kurjasti, kun yrittää näyttää vähän vähemmän kurjalta.

Niinpä työnsin järkeni syrjään ja sijoitin hierontaan budjetoimani varannot kampaamokäyntiin. Juu, takareisi ja pakara ovat edelleen kireitä kuin viulunkieli, mutta kiristynyt pinna korvieni välissä löystyi sen sijaan kummasti.

Kun en tunnetusti ole mikään tyylikkyyden ruumiillistuma, niin pitihän se tukankin kanssa pistää ranttaliksi, vaikka olinkin jo ollut hyvää vauhtia luisumassa kohti aikuismaisempaa ilmettä. Halusin hiuksista vaaleammat, mutta silti säilyttää tyven tummana ja puhtaan vaalean sijaan halusin vaaleiden suortuvien olevan punertavat.

Joojoo, olisi tukan toki voinut kuvia varten kihartaa, mutta hei, ainakin harjasin sen!

Että ei, ei siitä tukasta ehkä tyylikkäin mahdollinen tullut, mutta hitsin hauska se on ja kummasti hymyilyttää aina kun käväisee peilin edessä. Jos saan mieheni lahjottua hieromaan pakaroitani, niin saatanpa lähitulevaisuudessa jättää toisenkin hieronnan välistä ja tuunauttaa tukkani tästä vielä pastellinpinkiksi. Sekös vasta naurattaisikin.