Erään helteisen vapaapäivän kääntyessä iltapäivän puolelle, päädyimme ajelemaan laakson taakse vuorille hyvästelemään laskevaa aurinkoa. Nyt kun viikot näissä maisemissa ovat alkaneet käydä vähiin, olen ahnehtinut kameran muistikortin täyteen lähitienoon maisemia, jotta ne varmasti säilyisivät muistoissani mihin ikinä sitten päädymmekään.

Niinpä tälläkin iltapäiväajelulla pysähdyimme jokaiseen mutkaan ja notkelmaan ahmimaan niin kameralla kuin aisteillakin sitä tilaa ja tunnetta, joka vuorilla kaukana hälystä vallitsee.

Siellä tienpientareilla kameran kanssa kekkuloidessani törmäsin yllättävään haasteeseen. Toisinaan sain kovastikin sovitella maisemaa etsimeen, jottei luontoon viskatut roskat päätyisi valmiiseen kuvaan.

Paljon liikennöityjen moottoriteiden pientareet muistuttavat täällä Kaliforniassa lähinnä kaatopaikkaa ja etenkin moottoripyörällä liikkuessa on oltava tarkkana, ettei törmäisi tiellä vaelteleviin muovipulloihin tai vaikkapa auton lavalta pudonneeseen runkopatjaan. Vaikka aluksi moottoriteiden varsien sottaisuus järkyttikin, ei näin vuosien jälkeen sitä näkyä jaksa enää edes harmitella. Nuo ruuhkaiset supermoottoritiet ovat niin kaukana luonnosta, että niitä sotkemalla tyhmä ihminen tekee hallaa lähinnä vain itselleen.

Mutta sitten tämä, että lähdetään luonnonhelmaan, kauas kiireestä ja maallisuudesta, ja heitetään se matkalla tyhjentynyt Starbucks-muki ja Mäkkäri-pussi auton ikkunasta sinne oravien ja nallukoiden asuinsijoille.

Sitä ei vaan ymmärrä, vaikka miten yrittäisi.

Eikä ne roskat siellä luonnossa ole vain maatuvia pahvimukeja ja paperipusseja, vaan maisemia kuvatessani tallentui kuvien laitamille kaikenlaista rojua aina kalsareista muoviämpäreihin ja autonosiin. Alkoi ihan tosissaan risoa.

Toisinaan sitä oikein hämmästyy ihmisten tyhmyyttä.

Yhä enenemissä määrin osaan arvostaa sitä, että olen pienehkön maalaiskoulun kasvatti. Kun keväisin koko luokallinen pikkutyttöjä ja -poikia hajautettiin ympäri kylänraitteja keräämään lumen alta paljastuneita roskia, en usko yhdenkään meistä kakaroista roskanneen sen jälkeen itse. Siis kiitos Haapaveden Mäkirinteen ala-asteen 80-90-luvun taitteen opettajille, että taoitte paksuun kalloomme paljon sellaista, mitä ei oppikirjoja lukemalla opita.

Jos vielä ennen pois muuttoani vuorille ennätän, aion varustautua matkaan roskapussilla ja hanskoilla. Vaikka en kaikkea saastaa teiden varsilta keräisikään, voin ainakin kerätä sen mihin olen levähdysalueilla kompastua.

Vaikka en uskokaan, että ympäristöä roskaava ihminen osaisi tyhmyydeltään lukea, sanon tämän nyt kuitenkin. Tukehdu siihen Starbucksiisi.

Edellistä maisemakuvaa ottaessa piti etualalta rajata pois nämä maastoon viskatut purkit ja purtelot.