Miksi kuukautisten alkupäivinä kannattaa treenata

16/04/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Anteeksi vain mieslukijat, mutta tämä kirjoitus ei nyt taida koskettaa teitä. Sen sijaan teille, treenaavat naiset, minulla on mielenkiintoista tutkimustietoa. Luin nimittäin hiljattain paikallisesta naisten hömppäliikuntalehdestä, että naisella on kuukautiskiertonsa ensimmäisinä päivinä parhaimmat mahdollisuudet rikkoa ennätyksiä vaikkapa satasen aidoissa tai penkkipunnerruksessa, tai sitten muuten vaan heittää lonkalta aivan käsittämättömät hyvät treenit.

Jotain perää väittämässä saattaa hyvinkin olla, sillä ah, kuukautisteni ensimmäiselle päivälle, jolle koko naiseuden ihanuus kulminoituu, osui sopivasti penkkipäivä. En oikeastaan ajatellut koko asiaa sen enempää penkissä touhutessani, hämmästelin vain kun ei 60 kiloa tuntunutkaan erityisen raskaalta. Vitoset päihin ja niin nousi 70 kiloa penkistä muutamaankin otteeseen eikä tuota ihmettä ole tapahtunut sitten dieetin aloittamisen. Kun seuraavana aamuna tehdyt hirviö-intervallitkaan eivät saaneet verenmakua suuhun, alkoivat kellot soida. Aaaa…. johtuisiko tämä nyt sitten niistä?

Itsekin aamu-intervallien hyvästä meiningistä hämmästynyt hikinen nainen.

Selitys suorituskyvyn parantumiselle löytyy luonnollisesti hormooneista (itse epäilen, että myös v-käyrän jyrkähköstä noususuunnasta). Kuukautiskierron alkupuolella naishormoonit eli estrogeenit ovat matalimmillaan ja tällöin, mikäli näin sallitte minun sanovan, nainen on hormonaalisesti lähimpänä miestä ja no, miehet nyt vaan tykittää rankemmin. Nyt kun asiaa mietin, niin tämä saattaa selittää myös sen, miksi minua tuolloin kiinnostaa imuroiminen ehkä vieläkin vähemmän kuin normaalisti… Joka tapauksessa, vaikka luonnollisten hormoonivaihteluiden vaikutus tehoon ja voimaan onkin varsin pieni, saattaa se silti olla juuri sopivasti ennätyksen rikkomiseksi.

Toki treenaamisesta noina päivinä on muutenkin hyötyä, mikäli se suinkin voinnin puolesta on mahdollista. Palatakseni siihen v-käyrään, saa sen helposti loivenemaan lenkkipolulla samalla, kun treenien tuottama luontainen kipulääke, endorfiini helpottaa kuukautiskipuja. Hikoilu auttaa myös poistamaan turvotusta ja liikunta vie ajatukset pois ylenpalttisesta makeanhimosta ja toisaalta, jos niitä herkkuja mielipahaansa sitten mättäisikin tavallista enemmän, niin menevätpä ainakin hyötykäyttöön.

Kokeilkaapa itse, treenaavat kanssasisareni, mikäli suklaan syömiseltä ja vatsakrampeiltanne kykenette ja ehditte. A. Sinivaara suosittelee!

(Se hetki, kun tajuat puhuneesi juuri julkisesti kuukautisista. Vauvabloggaajat, ette ole ainoita.)

Kun vakiosali ovensa sulki, eli testissä uudet kuntosalit

14/04/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin sitten sekoitettiin pakkaa treenien osalta oikein kunnolla viime viikolla. Vakiosalimme henkilökunta kun ilmoitti armeliaasti parin päivän varoitusajalla, että salimme olisi suljettuna kokonaisen viikon remontin vuoksi.Voi änkeröinen! No, sohvalle tässä ei kuitenkaan ole tarvinut hakeutua, sillä lähes jokaiselle paikalliselle kuntosalille pääsee testaamaan palveluita ilmaiseksi 3-7 päivän ajaksi, joten nyt jos koskaan on ollut täydellinen aika käyttää systeemiä hyväkseen ja leikkiä potentiaalista uutta asiakasta. Ja mistä sitä tietää, vaikka paremman löytyessä vaihtaisimmekin kuntosalia. Kaikkensa saavat kilpailevat salit kuitenkin yrittää, sillä kävelymatkan päässä olevaa, 8 taalaa kuussa maksavaa vakiosaliamme on vaikea päihittää.

Mutta mennäänpä niihin saleihin, joilla olen viimeisen viikon aikana lusinut. Ensimmäinen ilmaisjakso käytettiin ketjussa nimeltä LA Fitness. Valitsimme salin, koska se on omasta salistamme heti seuraavaksi lähin ja minulla olisi pientä kiinnostusta sen tarjoamia ryhmäliikuntatunteja (lähinnä joogaa) kohtaan. LA Fitneksen imago on trendikäs, nuorekas, kiiltävä ja seksikäs. Jo pelkästään rakennus on mahtipontinen. Kun oma salimme on pieni luukku lähiöostarin yhdessä liiketilassa, on LA Fitness oma, iso rakennuksensa, joka kätkee sisäänsä valtavan kuntosalin, squash-kenttiä, koripallokentän, uima-altaan, ryhmäliikuntasalin, parvellisen cardiolaitteita, pukuhuoneet, suihkut ja saunat (kolme viimeistä ovat oikeasti mainitsemisen arvoisia, omalla salillamme ei nimittäin näitä ole). Voitte siis kuvitella, että oloni oli hivenen orpo salin ovista sisään astuttuani. Mihin mä meen, mitä mä teen, niin paljon kaikkea, ihan liikaa kaikkea, apua!

Mahtipontinen LA Fitness.

Ensimmäisenä päivänä pysyttelin tiukasti salin siinä kulmauksessa, jossa vapaat painot sijaitsivat. Laitoin merkille, että maineensa mukaisesti valtaosa asiakkaista oli itseäni nuorempia. Ahdistuin hivenen lisää. Seuraavana päivänä olin jo tottunut siihen, että uutta tulokasta tuijotettiin ja uskaltauduin vihdoin pois nurkastani seikkailemaan pitkin hallia ja kokeilemaan erilaisia vempaimia. Osa oli hyviä, osa kerrassaan loistavia ja osa täyttä häränkakkaa.

Pieni siivu valtavasta salista. Kuva otettu parvelta, jossa on varmasti se sata cardiolaitetta.

LA Fitness, Lake Forest, plussat ja miinukset:
+ vuoroaan ei tarvinut odotella, sillä sali oli ISO ja vempaimia PALJON
+ samasta syystä mahdollisuus muutella treeniä lähes rajattomasti
+ hintaan sisältyvät ryhmäliikuntatunnit, koriskenttä, squash-kentät ja uima-allasosasto
+ puhdas
+ jostain syystä tällä salilla painot löysivät paremmin tiensä takaisin säilytystelineisiin
+ ne soitti Darudea!!
+ auki aina yhteentoista asti illalla

– kotoisa-fiilis jäi uupumaan
– tutustuuko täällä keneenkään, kun välimatkatkin on niin pitkiä?
– vaikka kaikki muu oli uutuudenkarheaa, jostain syystä cardiolaitteet olivat vanhoja ja huonoja
– ryhmäliikuntasali ahdistavasti lasiseinän takana. Ei varsinaisesti houkuta mennä rautakankena joogaan, kun kompurointiani voi tuijottaa estoitta salin puolelta
– henkilökunnan nuoriso oli nuivaa
– hinta, kolminkertainen vakiosaliin verrattuna

****

Kun kolmen päivän kokeilupassi meni umpeen, oli aika etsiä seuraava sali. Olimme alunperin aikeissa testata24h Fitneksen, mutta päädyimme paikalliselle YMCA:lle, jonne pääsi ilmaiseksi kokonaiseksi viikoksi. YMCA on profiloitunut koko perheen kunto-klubiksi, jossa on perinteisten aikuisten aktiviteettien lisäksi valtava määrä harrastusmahdollisuuksia lapsille ja nuorille. Vaikka tuo lapsiperhe-imago ei nyt juuri itseeni iskenyt, niin koin paikan kiinnostavana sen laajan ryhmäliikuntatuntitarjonnan ja ulkoallas-osaston vuoksi. Joten ei muuta kuin kokeiluun!

Ennen tositoimiin pääsemistä jouduimme pakolliselle tutustumiskierrokselle. Kyllästytti ja ärsytti, päässäni soi taukoamatta Village Peoplen YMCA, mutta tajusin nopeasti kierroksen olevan aiheellinen. Klubi oli käsittämättömän sokkeloinen vanha rakennus, johon olisi helposti ilman opasta eksynyt. Ahdistus. YMCA oli LA Fitneksen täydellinen vastakohta sokkeloineen ja pienine huoneineen. Kuntosali oli jaettu kolmeen ikkunattomaan huoneeseen, cardiolaitteet kahteen. Ryhmäliikuntasaleista toinen oli mukavasti suojassa katseilta, kun taas barre-sali on avoimesti töllisteltävä akvaario. Jo tutustumiskierroksella kävi selväksi, että tämä ei ole meidän paikkamme, sillä salin varustelutaso oli aktiiviharrastamiseen aivan liian suppea ja koko paikan ilmapiiri alakuloinen, pimeä ja luolamainen. Asiakaskunta koostui pääasiassa vanhemmista ihmisistä sekä lapsiperheistä ja oikeasti, kyllä minä vähän kaipaan juttuseuraksi sitä kaltaistani keskivertoa pakkomielteisempää saliaktiivi-porukkaa.

Jos ei aerobisen tekeminen salilla ole muutenkaan herkkua, niin tämä ympäristö tekee touhusta vieläkin kitkerämpää.

Ehdin rikkoa sääntöä jos toistakin heti ensimmäisellä käynnillä.

On niin hyvä meininki täällä YMCA:lla! Not.

YMCA, Mission Viejo, plussat ja miinukset:
+ hintaan sisältyy lähes kaikki ryhmäliikuntatunnit, joita on todella paljon
+ lisämaksua vastaan mahdollisuus osallistua maraton- tai triathlonvalmennukseen
+ uudenkarheat cardiolaitteet (joissa on omat töllöt ja internet)
+ aulassa ilmaista kahvia (haha, ilmainen kahvi on aina plussaa!)
+ henkilökunta ystävällistä

– miksi sen barresalin pitää olla akvaario? Oi miksi miksi?
– se itselleni tärkein, kuntosali, on huono, sanalla sanoen
– pimeä ja kolkko luola, ikkunat olisi kivat
– …missä musiikki?!
– ehdin jo innostua saunasta, kunnes katsoin sinne sisälle; pieni koppi, jossa oli tummentuneet ja kulahtaneet lauteet
– ei nyt vaan oikein sovi lapsettomalle pariskunnalle
– sulkeutuu jo yhdeksältä arkisin, viikonloppuisin vielä aikaisemmin
– hinta, huomattavasti kalliimpi kuin oma sali tai LA Fitness

****

Vertailun vuoksi vielä vakiosalimme, Fitness 19, Mission Viejo, plussat ja miinukset:
+ riittävästi välineistöä
+ cardiolaitteet nykyaikaisia
+ viihtyisä ja kotoisa
+ kävelymatkan päässä
+ halpa
+ ystävällinen henkilökunta
+ asiakaskuntaa laidasta laitaan

– vuoroaan joutuu toisinaan odottelemaan
– painot jätetään lähes poikkeuksetta tankoihin ja hujanhajan
– ei kovin siisti
– ei suihkuja, pukuhuoneita tai saunoja
– ei ryhmäliikuntatunteja

****

Näiden kokemusten perusteella ei nyt ainakaan tältä istumalta ole innostusta lähteä salia vaihtamaan. Periaatteessa ehdin kolmen päivän aikana jo hitusen lämmentä LA Fitnekselle, mutta sen hinta on omaan halpissaliimme nähden kolminkertainen enkä ole täysin vakuuttunut siitä, että sali olisi myös kolme kertaa parempi, varsinkaan nyt, kun vakiosalillamme on tehty remontti ja välineistöä uusittu. Remontista puheenollen, vakiosalimme ovien olisi pitänyt avautua eilen, mutta remontti jatkuukin kuulemma vielä ainakin tiistaihin saakka. Toisin sanoen, joudumme siihen saakka lymyilemään YMCA:n luotaantyöntävässä luolastossa, joka jo ajatustasollakin latistaa treenifiilistä melkoisesti. Nyt on ainakin todistettu se, että salin ilmapiirillä on oikeasti vaikutusta treenimotivaatioon. On nimittäin pirun vaikeaa tehdä hyvä treeni jos jo pelkkä salille meno tuntuu vastenmieliseltä.

Minkäslaisella salilla te muut käytte ja millaisia toivomuksia teillä kuntosalin suhteen on? Mikä on tärkeää ja mikä ei?

Sillä välin, kun muut oli gaalassa

12/04/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Blogimaailman päivitykset ovat tänään pyörineet paljolti eilisen Aussie Blog Awards -gaalan ympärillä. Itsehän en kutsusta ja ehdolla olosta huolimatta päässyt paikan päälle, olivat nimittäin unohtaneet sujauttaa sen lähettämänsä kutsun väliin lentoliput. Niinpä ajattelin kertoa mitä minä tein sillä välin, kun te muut kilistelitte laseja ykköset päällä. Tai no, mitä tässä turhaa näppäimistöä kuluttamaan, kertokoot kuvat puolestaan.

Mahtoiko noista kuvista käydä nyt varmasti ilmi, että meillä oli täällä eteläisessä Kaliforniassa täydelliset auringonpalvomiskelit?

No, oikeastihan yritän vaan herättää vastakateutta, olen nimittäin ihan hirmuisen harmissani ja kateudesta myrkynvihreä, kun en itse päässyt mukaan karkeloihin enkä tavannut kanssabloggaajia, en toimitusta, en tuomareita, en päässyt syömään herkkuja enkä tälläytymään ja pukemaan juhlakamppeita ylle. Niin paljon kuin nautinkin näistä ympärivuotisista kesäkeleistä, olisin eilen ollut mieluummin siellä.

Äh. Joskus tuntuu niin epäreilulta, että jos elämässä haluaa yhden asian, joutuu aina luopumaan jostain toisesta.

Nyt se sitten tapahtui

10/04/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kun aikoinaan ensimmäistä kertaa painoin julkaisu-nappia ja herätin Onnenpäivän henkiin, niin pidin tätä sellaisena harmittomana, ihan tavallisen ihmisen kirjoitusharrastuksena, vaikkakin nyt sitten julkisena sellaisena. Tuo kaunis mielikuva koki kuitenkin kolauksen, kun eksyin linkin kautta keskelle pahamaineisen keskustelufoorumin ilkeäsävyistä sananvaihtoa, jossa päähenkilöinä olivat bloggaava ystäväni sekä pari muuta bloggaajaa. Hetkinen, siis ihan tavallisten ihmisten jutuista kirjoittavat tavalliset ihmiset, aivan kuten minäkin! Luin mykistyneenä toinen toistaan inhottavampia kommentteja, kunnes päässäni säkenöi. Sillä hetkellä ymmärsin, että bloggaaja, olipa hän miten tavallinen tahansa ja kirjoittipa hän miten arkisista asioista hyvänsä, on tuntemattomien käsissä julkista riistaa.

Ryhdyin valmistamaan itseäni henkisesti siihen, että jonain päivänä saattaisin törmätä samankaltaiseen ikävään keskusteluun, jonka kohteena olenkin minä itse. Koko ajatus tuntui kuitenkin absurdilta, olihan Onnenpäivä vielä kaukana Suomen seuratuimmista blogeista. Mutta lukijamäärät kasvoivat hiljalleen, tuli muutama juttu, joita luettiin ja jaettiin poikkeuksellisen monta kertaa ja Suomessa käydessä joku jo tunnisti minut salilla. Niin oudolta kuin ajatus tuntuikin, että jollain olisi muka mielenkiintoa puhua juuri minusta jossain netin syövereissä, alkoi todennäköisyys julkiselle mollaamiselle kuitenkin kasvaa.

Muutama päivä sitten se lopulta tapahtui. Ihmettelin itsekseni suurta lukijamäärää ikivanhassa kirjoituksessani ja ryhdyin tutkimaan yleisöryntäyksen alkuperää tarkemmin. Jäljet johtivat melko yllättävälle keskustelufoorumille ja kyllä, joukko tuntemattomia ihmisiä kirjoitteli siellä näppäimistö sauhuten siiitä, miksi julkaisen itsestäni kuvia omassa blogissani. Sen sijaan, että ruotisin tuon viestiketjun sisältöä tai sen paikkaansapitävyyttä sen enempää, keskityn nyt ihan muuhun. Nimittäin siihen, että miltä se sitten tuntui, nähdä itsensä arvostelun kohteena tuntemattomien ihmisten toimesta, vieraalla maaperällä?

Yllätyin reaktiotani itsekin, tai lähinnä sitä, etten reagoinut oikeastaan mitenkään. Vaikka olenkin melkoinen herkkis, ei koko asia tuntunut lopulta miltään, sillä mitä pidemmälle keskustelua luin, sitä selvemmäksi kävi, etteivät he puhu minusta. Tosiasia on nimittäin se, ettei ihminen, joka on lukenut tuottamaani tekstiä korkeintaan yhden, kahden jutun verran ja nähnyt siinä kappaleiden välissä kuvan tai pari, voi puhua minusta. Ei hän voi tietää millainen olen, mitä ajattelen tai kuten tässä tapauksessa, olenko kuinka itserakas, huono esimerkki tai narsisti.

Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta totta se on. Tärkeintä on, että tiedän itse mitä ja millainen olen. Ja myönnettäköön, että olen salaa hieman ylpeäkin itsestäni juuri nyt, sillä olen kasvanut tuntemattomien ihmisten ikävien sanojen yläpuolelle. Niin, se on nyt varmaan sitä itsevarmuutta ja itsetuntoa se. Aion siis jatkossakin julkaista entiseen malliin omia kuviani oman blogini kuvituksena. Jääköön jokaisen omaan harkintaan, että onko siinä kyse sitten itserakkaudesta, itsevarmuudesta, itsetietoisuudesta, itsetunnosta vai ihan siitä itsestään.

Onnesta ja vapaudesta

09/04/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tuossa jokin aika sitten Pumpui-blogin Lotta kirjoitti onnellisuudesta ja kysäisi samaan syssyyn meiltä muilta, että mikäs se meidän onnellisuustilanne oikein on. Aikani henkilökohtaista onnellisuustilannetta pohdittuani, vastasin kysymykseen lyhyesti Lotan kommenttiboksissa, mutta päätin jakaa onnellisuus-oivallukseni vielä täällä omalla tontillanikin. On nimittäin yksi asia, joka tekee minut onnelliseksi ihan joka päivä. Asia, joka meille monelle on itsestäänselvyys, mutta jota ei vaan tule edes ajatelleeksi – vapaus.

Me suomalaiset olemme moneen muuhun kansaan verrattuina etuoikeutettuja, me kun saamme vapauden syntymälahjana. Silti niin moni meistä unohtaa sen ainakin hetkittäin, vapaus kun on onnellisuustekijänä hivenen hankala. Se ei ole materiaa eikä toinen ihminen, sillä ei voi maksaa eikä sitä voi ostaa, sitä ei voi koskettaa, ei nähdä eikä kantaa mukana. Se on jotain, mikä tulee sisältä, asenne, joka pitää itse oivaltaa.

Se, mitä minä tässä yritän sanoa on, että oivallus siitä, että saan itse valita, tekee minut valtavan onnelliseksi. Jos haluan, voin muuttaa Suomeen tai olla muuttamatta. Jos haluan, voin vaihtaa työpaikkaa tai opiskella jotain aivan muuta. Jos haluan, voin myydä kaiken ja muuttaa kauas pois. Jos haluan, voin valvoa koko yön tai jos haluan, voin jättää treenit välistä ja lukea takapihalla kirjaa. Lopulta voin tehdä melkein mitä vain yleisen moraalin ja yhteiskunnan sääntöjen puitteissa. Hyvä on, emme me kaikkea voi valita itse, emme vaikuttaa kaikkeen mikä elämässä tulee eteen, mutta jos lähtökohtaisesti ajattelemme, että kaikki on mahdollista, sillä minä voin valita, tuntuvat ne arkisetkin asiat yht’äkkiä paljon mielekkäämmiltä.

Ei elämää tarvitse ranttaliksi heittää vapautta tunteakseen, ei jättää opiskeluja kesken eikä irtisanoutua töistä, ei myydä kaikkea omaisuutta ja muuttaa Balille yhdeltä istumalta. Sitä voi edelleen syödä kolmena päivänä peräkkäin makaroonilaatikkoa ja selata läpi kiireessä lukematta jääneet Hesarit vasta viikonloppuna, kunhan muistat, että halutessasi voit tehdä toisin. Et ehkä heti samana päivänä, et välttämättä vielä ensi viikolla tai edes ensi vuonna, mutta sinulla on vapaus ja mahdollisuus ryhtyä muuttamaan kelkan suuntaa pikkuhiljaa.

Onneksi vapaudentunnetta on helppo harjoitella. Ensimmäinen askel kohti parempaa mieltä on, kun vaihdat ajatuksissasi sanan ”täytyy” tilalle ”minä voin” ja sanan ”pakko” tilalle ”mahdollisuus”. Minulla on mahdollisuus käydä töissä ja minä voin pitää huolta kunnostani lenkkeilemällä. Eikö vain kuulostakin heti paljon paremmalta?

Itsensä huijaamista tai ei, olen paljon onnellisempi vapaana kuin omasta tahdosta vankina omassa elämässäni.

Kuva: Onnellisen ihmisen ottama selfie.