Edellinen kirjoitukseni säännöllisen liikuntarutiinin ja -motivaation ylläpitämiseksi poiki mielessäni muuan ajatuksen. Päätin perustaa motivaation ja treeni-ilon jakamiseksi Heiaheia-palveluun Onnenpäivä-blogin lukijoiden oman treeniryhmän, Team Onnenpäivän.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa Heiaheian käyttäjä voi halutessaan liittyä ryhmän jäseneksi ja näin seurata allekirjoittaneen sekä kanssatreenaajien liikuntasuorituksia, kannustaa toisia ja parhaassa tapauksessa imeä hitusen motivaatiotakin. Mikäli et kuitenkaan halua leveillä omilla suorituksillasi koko ryhmälle, voit asetuksista säätää liikuntasuorituksesi vain omien kavereiden nähtäväksi. Muista kuitenkin, että vain jaettu treeni on jaettu liikunnan ilo!

Liittymällä ryhmän jäseneksi, voivat ne jotka ovat treeneistäni enemmänkin kiinnostuneet, seurata liikehdintääni hitusen tarkemmin ja samalla pääsen itsekin kurkistelemaan mitä ne kanssabloggaajat ja lukijat tahoillaan puuhaavat kuntonsa ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Ryhmä tarjoaa myös keskustelualueen, jonka toivoisin täyttyvän treenitavoitteista ja kaikesta muusta liikuntaan liittyvästä spekuloinnista. Toisin sanoen, toivon tuon ryhmän jatkossa pureutuvan syvemmälle treenijuttuihin, kuin mihin pelkkä blogini kirjavine sisältöineen ulottuu.

Liity ryhmän jäseneksi täällä (linkki toimii kun olet kirjautunut sisään) tai kirjoita Heiaheian ryhmähakuun:Team Onnenpäivä. 

…eikä tässä vielä kaikki! Lisämotivaation saamiseksi sekä jakamiseksi jaa treeniaiheiset Instagram-kuvasi tägillä #teamonnenpäivä. Näin minä ja muut löydämme kuvasi helposti virtuaaliviidakon uumenista.

Treenataan yhdessä etänä!

Lueskelin tuossa jokin aika sitten lehdestä millä eri keinoin ihmiset ylläpitävät säännöllistä treenirytmiä. Lehdessä kerrottiin esimerkiksi jääkaapin oveen kiinnitetyistä vatsamakkarakuvista sekä nukkumisesta treenivaatteet päällä, jotta herättyä olisi ikään kuin pakko lähteä kuntoilemaan. Tuon jutun myötä ryhdyin itsekin pohtimaan, että kuinka oikeastaan saan revittyä itseni kuntoilemaan kerran tai kaksi päivässä. Nimittäin vaikka treenaankin pääasiassa siksi, että se on yksinkertaisesti kivaa, en edes yritä väittää, että dieetillä ollessa kiinnostaisi ihan joka kerta vääntäytyä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla salille raudan ja crossarin äärelle.

Mikä minut sitten pitää liikkeessä ja treenisuunnitelman syrjässä kiinni?

1. Liikuntapäiväkirja
Minulla on ollut käytössäni Suunnon sykemittari jo kolmisen vuotta ja tänä aikana jokainen treenini on tallentunut Suunnon Movescount-tililleni. Treenien näkeminen kalenterissa, poltetut kalorit ja juostut kilometrit motivoivat pysymään aktiivisena jatkossakin. Ja jösses, että vihaan niitä laiskuuden takia tyhjäksi jääneitä kalenteriruutuja! Aloitimme myös työpaikallani Heiaheian liikuntakampanjan, jonka tarkoitus on parantaa työhyvinvointia liikunnalla, parantaa yhteishenkeä ja kannustaa ja motivoida työkavereita liikkumaan. Älyttömän hyvä ja motivoiva idea!

2. Aikatauluttaminen
Näin dieetillä ollessa suhtaudun liikuntaan samankaltaisella vakavuudella kuin työntekoon. Niinpä teen kaikki muut askareet liikunnan ehdoilla eikä toisinpäin. Aamulla ensimmäisenä mennään salille ja kaksitoista tuntia myöhemmin, päivällisen jälkeen, uudelleen. Siinä välissä tehdään ensin työt ja sitten jotain muuta jos jää aikaa.

3. Syöminen
Että minä tykkään syömisestä! Jopa niin paljon, että se on yksi suurimmista syistä miksi liikun näinkin paljon. Kun liikkuu reilusti, saa syödä enemmän. Yksinkertaista! Toinen ruokailuun liittyvä motivaattori on se, että syön koko päivän säännöllisesti ja optimoidusti treenejä silmällä pitäen. Kun on koko päivän tankannut illan punttitreeniä varten, ei ihan helposti tule jätettyä iltatreenejä välistä.

Kuinka sinä saat pidettyä liikuntarutiinia yllä?

Nyt kun meillä Yhdysvaltojen länsirannikolla on pilvinen ja sateinen päivä eikä liikuntarintamaltakaan ole puolikuntoisena tehtyjen salitreenien lisäksi paljon kerrottavaa, on hyvä aika muistella joulukuun Floridan matkaa ja erästä aurinkoista päivää wakeboardingin, eli vesilautailun parissa.

Laji oli minulle entuudestaan täysin vieras, sillä en ole eläissäni lumilautaillut saati vesihiihtänyt. Kun tähän yhdistetään kammoni vettä kohtaan (koska märkää, kylmää, hengenvaara, kaloja ja kasvillisuutta), olivat lähtökohdat lajikokeilulle vähintäänkin haastavat. Mutta niin vain kävi, että kun eräänä aurinkoisena päivänä suuntasimme merelle lautailutarpeet kyydissä, päätin kaikista peloistani huolimatta tarttua härkää sarvista ja kokeilla lautailua itsekin, sillä olihan se melkoisen hauskan näköistä puuhaa veneestä käsin.

Veneestä mereen hyppääminen molemmat jalat lautaan kiinni sidottuina tuntui hetken melko kohtalokkaalta, etenkin kun olin Islamoradaan ajaessa nähnyt tien varressa varoituskyltin tietä ylittävistä krokotiileistä ja harjoittelupaikkamme sattui sijaitsemaan rämeenkaltaisella matalikolla. Koska vedessä oleminen alkoi yht’äkkiä tuntua kovasti huonolta ajatukselta, olin enemmän kuin valmis nousemaan laudan päälle ja kiitämään kohti avarampaa vesistöä. Siitä minulla ei tosin ollut hajuakaan, kuinka se käytännössä tapahtuisi.

Kun veneellinen ihmisiä oli yrittänyt ohjeistaa minua parhaansa mukaan, alkoi naru käsissäni kiristyä ja sitten mentiin, joskaan ei ihan niin päin kuin olisi ollut tarkoitus. Etukenon vietyä voiton, sukelsin naamalleni syvyyksiin, hörppäsin mennessäni pari litraa merivettä ja opin varsin nopeasti, että kaaduttua tulee köydestä päästää irti samantien. Aikani yskittyäni otettiin uusi yritys ja mäiskis, taas sukellettiin. Tehtyäni neljännen sukellusharjoituksen ilmoitin, että kokeilen vielä kerran ja sen jälkeen luovutan. Ei ole A. Sinivaaraa tehty hyppelehtimään vetten päällä. Viidenteen yritykseen valmistautuessani päätin unohtaa taktiikat ja tekniikat ja käyttää sitä mitä minulle on suotu, eli voimaa. Ja niin kiskoin itseni seuraavassa lähdössä laudan päälle enkä oikein itsekään tiedä, kuinka siinä lopulta onnistuin. Jonkinlaisen ahaa-elämyksen minä kuitenkin koin, sillä kipusin laudan päälle vielä toiseenkin otteeseen. Ei taidolla vaan voimalla.

Vaikeuden ja ylenpalttisen hauskuuden lisäksi touhussa yllätti se, että se oli raskasta. Muutaman kierroksen jälkeen olin täysin loppu, joka saattoi kyllä johtua siitäkin, että teutaroin ylösnousemuksen kanssa melko pitkään. Seuraavat pari päivää käsivarret olivat veneen perässä raahautumisesta hellänä, mutta veden armollisuuden vuoksi ei kropasta löytynyt ensimmäistäkään mustelmaa kaikesta kompuroinnista huolimatta.

Wakeboarding-meininkiä liikkuvana kuvana.
Tuo kovasti pelokas ja jäykkä tyyppi narun jatkeena olen minä.

Tuona päivänä yllätin itseni monellakin tapaa. Ensinnäkin voitin jälleen kerran inhoni vettä kohtaan, sivuutin krokotiilipaniikin ja mikä tärkeintä, uskaltauduin kokeilemaan jotakin täysin minulle tuntematonta lajia – ja onnistuin! Nimittäin uskokaa tai älkää, olen todella huono astumaan oman osaamisalueeni ulkopuolelle ja kokeilemaan sellaisia lajeja, joissa vaaditaan ketteryyttä, jonkinsortin taitoja tai tasapainoa. Olen aina ajatellut olevani kömpelö, ja sitä varmasti olenkin, mutta eihän se silti estä kokeilemasta. Vahingossa voi kömpelyskin onnistua ja hetkittäin jopa nauttia siitä.