Ihailtavat ja ihastuttavat ystäväni Jasmin & Pia

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Trendi haastoi meidät bloggaajat kertomaan ketä ihailemme ja miksi. Aihe ei kohdallani kahta ajatusta enempää vaatinut, sillä onnekas kun olen, löytyvät ne pari suuresti ihailemaani ihmistä omasta ystäväpiiristäni.

Nämä kaksi kaunista ja asialleen omistautunutta nuorta naista huokuvat intoa, positiivista asennetta, rohkeutta ja sellaista raudankovaa tahtoa, joka kantaa heidät vielä pitkälle. Siitä melko tiukastakin suorittajavaihteesta huolimatta, ovat he sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joiden läsnäolosta voisi ammentaa inspiraatiota loputtomasti.

Jasmin edustaa minulle ennen kaikkea sinnikkyyttä, vastoinkäymisistä selviämistä, tahdonvoimaa ja sellaista rohkeutta, joka kiikkuu järjen ja järjettömyyden rajamailla, eli juuri siellä, mihin oma kanttini ei riitä. Kuusi vuotta sitten hän antoi pikkusormen ratamoottoripyöräilylle ja ennen kuin ensimmäinen kierros oli saatu päätökseen, vei laji mukanaan vauhtia rakastavan naisen. Sitten eräänä elokuisena päivänä, sinä ensimmäisenä kesänä, hän epäonnekseen kaatui ja jäi takana ajavan kuskin yliajamaksi. Seurasi pitkä ja vaativa leikkaus, sietämättömät kivut, kahdeksan viikkoa liikkumattomana sängyssä, kaksi viikkoa pyörätuolissa, kolme viikkoa kepeillä ja kävelemäänkin piti opetella uudelleen.

Kun kuka tahansa muu olisi jättänyt homman sikseen, nousi Jasmin takaisin moottoripyörän selkään jo seuraavana keväänä. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2011, Jasmin nousi SM-sarjan Superstock 600 -luokkaan, vaikka takana oli jo toinen, kaksi selkänikamaa murtanut onnettomuus. Pelolle ei kuitenkaan ollut tilaa Jasminin kypärässä ja hän luotti edelleen taitoihinsa, vastoinkäymisistä huolimatta. Vuonna 2012 Jasmin ajoi kovempaa ja paremmin kuin koskaan ennen, kunnes taas sattui ja tapahtui, tuloksena murtunut nilkka ja keskeytynyt kausi. Vaikka kroppaa koristavat arvet, hengenlähtö on ollut enemmän kuin lähellä, rahaa palanut ja uskottavuuden eteen on miesten keskuudessa joutunut tekemään töitä, on rakkaus lajiin niin kova, ettei hän edes osaisi kuvitella tekevänsä mitään muuta. Se, jos jokin, on intohimoa.

Tulevalla kaudella Jasmin ajaa osana Kallio Racing -tiimiä SM-sarjaa Superstock 600 -luokassa ja tottavie, tuo nainen näyttää vielä maailmalle närhenmunat.

(Seuraa Jasminia Facebookissa)

 

Pia taas edustaa silmissäni paitsi lahjakkuutta omalla alallaan, myös äärimmäistä määrätietoisuutta, ahkeruutta, kykyä ohittaa negatiiviset puheet ja nähdä aina asioiden valoisa puoli. Reilut pari vuotta sitten Pia jätti Suomen ja julkisuuden taakan taakseen ja ryhtyi rakentamaan tulevaisuutta Los Angelesissa. Vaikka muutto itsessään oli helppo ja tuntui oikealta ratkaisulta, ei uran rakentaminen USA:ssa ollut niin yksinkertaista lakipykälien ja kovan kilpailun vuoksi. Elämä oli hektistä ja pärjätäkseen kilpailussa, piti alusta pitäen yrittää kaikkensa ja enemmänkin. Näyttelemisestä jo pitkään haaveillut Pia teki ahkerasti promootiotöitä ja kuvauksia samalla, kun suoritti erilaisia näytelmäkursseja unelmansa toteuttamiseksi. Agenttien viesti oli kuitenkin selvä – pelkät näyttelijäntaidot eivät riittäisi. Suomiaksentista olisi päästävä eroon jos mielisi näyttelijäksi tällä mantereella.

Suomalainen lehdistö ehti jo ennustaa Pian Amerikan valloituksen nopeasti päättyväksi ja toivotti hänet tervetulleeksi takaisin kotiin. Pia ei kuitenkaan ollut valmis nousemaan maitojunaan ja tarttui innolla kielelliseen haasteeseen. Päättäväisellä harjoittelulla ja ammattilaisten avustuksella alkoi aksentti nopeasti kadota taka-alalle samalla, kun ura näyttelijänä alkoi vihdoin kovan työn jälkeen avautua. Vain vajaa kaksi vuotta Los Angelesiin muuton jälkeen, sai Pia ensimmäisen oikean näyttelijänpestinsä, kun muutaman jakson mittainen hengenpelastajan rooli uudessa SAF3-sarjassa venyi lopulta lähes koko kauden mittaiseksi. Tämä jos jokin kertoo siitä, että tästä naisesta kuullaan vielä muualtakin kuin Seiskan sivuilta.

(Seuraa Piaa Facebookissa ja Twitterissä)

***

Nämä naiset, Jasmin ja Pia, ovat esimerkki siitä, että kun uskoo itseensä ja kykyihinsä ja tekee sitä mille sydän sykkii, on kaikki mahdollista.

Tytöt, te ootte mun idoleita!

 

 

Kuvat: Mikko Lundhal, Paige Craig

Täpötäysi mieli

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kello on jo yli puolenyön, kun vedän peiton ylleni pimeässä makuuhuoneessa. Kuluu hetki, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään ja näen kiinnittämättä jääneet pyyhekoukut lipaston päällä. Pohtiessani olisiko pyykkikoneen yläpuolella olevassa kaapissa kiinnitysruuveja, muistan, että pyykinpesuaine loppui. Niin, huomenna pitäisi käydä kaupassa ja hakea samalla apteekista voidetta kulmien kestopigmentointien jälkihoitoon. Mitehän sitä osaisi nukkua niin, etten vaan unissaan rapsuttelisi kulmiani? Nyt kyllä pitäisi nukahtaakin, sillä huomenna on paljon töitä, treeniä ja se mielessä pyörinyt blogi-juttukin pitäisi tehdä. Paitsi etten enää muista mistä minun taas pitikään kirjoittaa. Kulmista? Treenistä? Äh ei, se oli jotain muuta, jotain tärkeämpää. Ai niin, rentoutuminen, sehän se aihe oli! Otanpa tässä nyt sitten rennosti, lasken hitaasti kymmeneen, yksi, kaksi, kolm….no mutta, onpas nälkä! Söisiköhän sitä aamulla puuroa raejuustolla vai jogurttia myslillä? Ehkä vähän molempia.

Olen ehtinyt olla sängyssä vain muutaman minuutin ja olen mietiskellyt kaikkea pesuaineesta kaurapuuroon ja niistäkin asioista valtaosaa yhtäaikaa. Siinä ajatusten risteillessä tajuan, että mieskin on vielä hereillä. Kutittaa melkein, kun se silittää käsivarresta. Kylläpä tykkään siitä paljon, sekä kutituksesta että miehestä. Mutta mitähän se miettii?

Minä: ai säkin oot vielä hereillä. Mitä sä mietit?
Hän: mmm…. häh? En mitään.
Minä: no kai sä nyt jotain mietit? Mä tässä mietiskelin pyyhekoukkuja, ruuveja, pesuainetta, voidetta, kulmia, unissaan rapsuttelua, töitä, treeniä ja sit yhtä blogi-juttua. Ja mulla on muuten nälkä. Keitettäiskö aamulla puuroa?
Hän: siis mitä… sä oot kyllä…äh, eikö sua satu päähän tuo ajatusten määrä?
Minä: ei? Etkö sä muka oikeasti ajatellu mitään?
Hän: no en, mä tässä vaan köllöttelen ja silittelen ja ajattelin nukahtaa.
Minä: Ai. Mut hei, mites se puuro…?
Hän: …hei nyt hiljaa…nuku!

 

Myönnetään, olen aika kateellinen miehelle ja hänen ajattelemattomuuden jalolle taidolle. Minä en vaan osaa olla ajattelematta, pohtimatta, mietiskelemättä ja vaihtoehtoja pallottelematta. Aivoni surraavat koko ajan ja käsittelen useinmiten useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan. Mies sen sijaan osaa halutessaan päästää aivot lomalle. Pitkällä automatkalla saatamme istua pitkäänkin hiljaa, kunnes katkaisen puhumattomuuden kysymyksellä: mitä mietit? Ja mies vastaa ettei mitään, kuuntelee vain musiikkia. Kuuntelen minäkin, mutta sen lisäksi mietin parisuhteen tilaa, ohitettujen talojen asukkaita, pellolla laiduntavan pihvisonnin päätymistä lihoiksi ja sitä koska pysähdytään syömään.

Tuon mielen tyhjentämisen jalon taidon haluaisin oppia itsekin. Että leijuisin autoradiosta soivan musiikin mukana ajattelematta mitään muuta tai että makaisin miehen kainalossa mieli tyhjänä ilman, että pohtisin pesuaineen loppumista, uutta penkkiennätystä, viiden vuoden takaisia tapahtumia Tuusulan perämetsässä, sarvikuonojen surullista kohtaloa ja Kaliforniaa tänä talvena vaivaavaa kuivuutta.

Tämä täpötäysi mieli on sekä lahja että taakka. Uskon, että vaikkei vilkas mieli minusta erityisen älykästä teekään, olen kuitenkin juuri sen vuoksi hyvä työssäni ja kirjoittamisessa, olen idearikas, osaan nähdä asiat eri ihmistyyppien näkökulmasta, tiedän useinmiten mistä narusta vetää ja mitä narun päästä putoaa niskaan. Mutta samaan aikaan on vähän raskastakin olla minä. En osaa kunnolla keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, rentoutuminen tapahtuu kaikkea muuta kuin luonnostaan enkä innostukseltani ja ajatusvirraltani aina malta edes nukkua tarpeeksi. Sanonkin aina, että olen kuin maanis-depressiivinen ilman depressiota, mihin lie taikajuomaan pudonnut lapsena.

En tiedä pitäisikö tässä nyt sitten ryhtyä vetämään änkyräkännejä, joogalentää vai vaipua hypnoosiin, jotta saisin mieleni tyhjentymään edes hetkeksi. Täydellinen mielen rentouttaminen kun parantaisi suorituskykyä, keskittymiskykyä, luovuutta, laukaisisi jännitystiloja kehossa, parantaisi vastustuskykyä ja muutenkin auttaisi ymmärtämään itseään ja kehoaan entistä paremmin.

Että jos jollain teistä on hyviä ideoita mielen rauhoittamiseksi, otetaan niitä ilomielin vastaan!

Inspiraatioseinä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sunnuntaina, hyvin ansaittuna lepopäivänä, keksin vihdoinkin jotain käyttöä kaikille niille inspiraatiokuville ja viisaille sanoille, joita olen viime kuukausien aikana lehdistä ja mainoksista saksinut talteen. Niin syntyi työhuoneeni seinälle mustasta langasta, pienistä pyykkipojista ja lehtileikkeistä inspiraatioseinä.


Ja kas näin. Yli kaksi vuotta tyhjänä ammottanut seinä on vihdoin saanut merkityksellistä sisältöä, joka kaiken lisäksi on helppo päivittää ajankohtaan sopivaksi. Jos lehtileikkeessä pullisteleva nainen alkaa kyllästyttämään, voi sen vaihtaa helposti toiseen. Tai jos koko liikunta kärsii inflaation, voin aina vaihtaa seinälle inspiraatiokuvia työtäni silmällä pitäen, taittomalleja, väriyhdistelmiä, typografiaa ja sen sellaista. Ja sitten, kun koittaa grillikausi ja dieetti on ohi, voi seinän täyttää mitä herkullisimmilla ruokakuvilla, resepteillä ja drinkkiohjeilla. Helppoa, halpaa ja persoonallista!

 

ps. Kyllä, työhuoneeni seinät ovat oikeasti vaaleanpunaiset. Ja kyllä, pitkällisen harkinnan jälkeen taidan jopa tykätä niistä.

Motivoidu oikein

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Minua on aina välillä kiitelty motivaation jakamisesta, motivoivista treenijutuista ja inspiroivista kuvista. Olen aidosti onnellinen siitä, jos joku oikeasti kokee puuhasteluni motivoivana ja saa siitä lisäpuhtia omaan treenaamiseensa. Mutta motivaation etsimisessä itsensä ulkopuolelta piilee kuitenkin vaara, jonka tajuttuani lakkasin vajaa vuosi sitten seuraamasta hetkeksi lähes kaikkia Instagramin fitness-typyjä ja blogimaailman superihmisiä. Minä nimittäin huomasin itsessäni omituisen reaktion kaikkia niitä lihassäikeiden ja vatsalihasten värittämiä kuvia selaillessani. Sen sijaan, että olisin tuntenut sisälläni positiivista energiaa, tunsinkin negatiivisten aatosten hiipivän mieleeni takavasemmalta.

Mä en ikinä pääse tohon kuntoon. Ei ole fyysisesti edes mahdollista, että vyötäröni olisi noin hoikka. Miksei mulla vieläkään näy vatsalihakset? Ei tästä mun tekemisestä tuu yhtään mitään. Mä en treenaa tarpeeksi kovaa. Ehkä mä en edes yritä tarpeeksi?

Kyllähän noista ajatuksista syntyi sisuuntumista, kiukkua ja sitä kautta muutaman kilon lisäpainon heittäminen tangonpäihin, mutta ei, se ei ole se tie mitä minä haluan kulkea. En halua mennä treenaamaan sisimpäni itseinhoa kiehuen, puristella pukuhuoneen peilin edessä vatsamakkaroitani jonkun toisen vatsalihaksia muistellen ja tuntea itseäni heikoksi ja surkeaksi kyykätessäni vähemmän kuin se blogin tyttö. Vaikka negatiiviset tunteet itseään kohtaan ajaisivatkin treenin verran eteenpäin, ei negatiivinen motivaatio voi millään johtaa hyvään oloon.

Niin myös itsensä vertaaminen muihin, on sekin usein umpikuja. Genetiikan ja eri elämänvaiheiden ja -tapojen vuoksi on lähes mahdotonta kopioida toista. Toisella kuoriutuu ensin näkyviin vatsalihakset, toisella piirtyy esiin reisilihakset. Toisen vahvuus on olkapäät, kun taas toinen ei millään saa lihaa luiseviin hartioihinsa. Toiset ovat luonnostaan siroja, toisilla on leveä selkä ja leveä lantio. Toisilla on yleisurheilutausta, kun toiset taas käyttivät nuoruutensa mopolla rälläämiseen. Ja kyllä, toiset nyt vaan tykkäävät enemmän suklaasta. Tämän takia ei realistisena tavoitteena voi lopulta käyttää muita kuin itseään ja mielikuvitusta.

Yllätettyäni itseni näistä varsin negatiivisista ajatuksista, ryhdyin muuttamaan ajatustapaani lempeämmäksi ja tarttumaan ulkopuolelta tulevaan motivaatioon positiivisesti. Otan opiksi, kannustan, tunnen kanssailoa ja riemuitsen muiden saavutuksista väheksymättä kuitenkaan itseäni ja sitä mitä olen itse saavuttanut. Ammennan sen kovakuntoisen kanssatreenaajan jutuista ja kuvista sitä energiaa, jolla hän on saanut tuloksia aikaan. Samalla tavalla toivon, että tekin lukisitte minun treenijuttujani, positiivista motivaatiota ammentaen.

Amatööri dieettaa taas

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Pohdin taannoin Facebook-statuksessani, että ryhtyisinkö uudemman kerran samaan hulluuteen kuin viime vuonna, eli pitkälle dieetille. Koska ajatus herätti kavereiden keskuudessa niinkin paljon vastustusta, oli homma selvä. Kun muut ovat sitä mieltä, että ei, olen minä sitä mieltä, että totta hemmetissä. Niinpä niin, olen ikuinen vastavirtaan seilaaja.

Tässä sitä nyt taas ollaan. Punnitsemassa eväitä, laskemassa kaloreita, kirjaamassa jokainen ateriaMyFitnessPaliin ja ennen kaikkea toteuttamassa melkoisen raskasta, mutta toivottavasti hauskaa treenisuunnitelmaa. Tavoitteeni olisi päästä kesäkuuhun mennessä vähintäänkin samanlaiseen kuntoon kuinviime vuonna, joskin toivon mukaan hitusen runsaammalla lihalla varustettuna.

Lähtötilanne dieettiviikolla 1.
Lihakset roikkuvat tyhjinä, mutta muuten lähtökohta on ihan passeli.

 

Dieetti on nyt ihan alkuvaiheessa, tai paremminkin tutkimusvaiheessa. Lähtökohta dieetille on nimittäin täysin eri kuin vuosi sitten ja homma on siksi hitusen hakusessa. Sen lisäksi, että olen nyt viitisen kiloa kevyempi (tällä hetkellä paino on n. 65 kg), on taustalla raa’an treenaamisen ja lihastenkasvatuksen sijaan kuukauden mittainen, lähes totaalinen salitauko sekä paljon suklaata ja lepoa. Liikunnan osalta homma on vielä melko helppo, mutta ravintopuoli onkin sitten monimutkaisempi. Tilanne on nimittäin se, että kun viime vuonna dieetille ryhtyessä kalorimäärää luonnollisesti pudotettiin, täytyy sitä tällä kertaa nostaa edellisen lorvailukuun jäljiltä, jotta myöhemmässä vaiheessa on mahdollista ajaa kaloreita alaspäin. Koitan siis parin ensimmäisen viikon aikana hilata kaloreita pikkuhiljaa perusaineenvaihduntatasolta noin 2000 kcal tietämille ja lisätä hiilareiden määrää reilusti. On siis hyvin todennäköistä, että tulen lähiviikkoina saamaan takaisin lepokuukauden aikana menetetyt kilot. Muutoin ravinnon osalta tekniikka noudattelee samaa toimivaksi havaittua linjaa kuin viime vuonna. Ruokaympyrän avainsana on siis ihan normaali ja hyvänmakuinen, joskin mitattu ja punnittu kotiruoka.

Koska energiaa syötetään koneeseen tällä hetkellä ihan kohtuullinen määrä, paneudun seuraavat viikot pääasiassa raudan nosteluun, sillä eihän tiedä vaikka sellainenkin ihme tapahtuisi, että saisin vielä viime metreillä jotain lihaskehitystä aikaiseksi. Salitreenejä on näin aluksi seitsemän kertaa viikossa seuraavanlaisella jaolla: olkapäät, rinta, takapuoli, selkä, vatsaosasto, hauikset/ojentajat ja jalat. Taitaa muuten olla ensimmäinen kerta treenihistoriassani, kun takapuolella on aivan oma treenikertansa, vaikka sille olisi ollut tarvetta jo pienen ikuisuuden verran. Kuukauden mittaisen tauon jälkeen rauta on painanut melkoisesti, aivan kuten aikaisemmin manailinkin. Into kuitenkin korvaa voiman, sillä heti toisena punttipäivänä nostin penkistä oman ennätykseni 70 kg peräti kolme kertaa. Eli ei kai siitä levosta sitten pelkästään haittaa ole ollut, vaikka lihakset alkuviikosta vielä roikkuivatkin puolityhjinä.

Toisin kuin viime vuonna, en tänä vuonna aio suorittaa kaikkea aerobista liikuntaa sisätiloissa. Näin aluksi crossari ystävineen kutsuu minua vain kahdesti viikossa ja lihaskatoakin uhmaten suuntaan kerran pari viikossa vuorille joko juosten, kävellen tai pyörällä. Jos ei vuorelle juostessa mikään muu kehity, niin ainakin sitten otsasuoni luonteen kasvaessa. Ja onhan sekin aika näyttävä, eikö?

Tästä lähtee taas uusi treenivaihe käyntiin, innosta hihkuen ja ensimmäisiä näkyviä tuloksia malttamattomana odotellen. Ja niin, mikä se motivaattori tällä kertaa on? En suoraan sanottuna tiedä oikein itsekään, mutta uskon vahvasti, että se selviää kyllä matkalla. Eihän tämä into, tahto ja palo voi ihan merkityksetöntä olla. Mutta jos jollain nyt sattuu olemaan hyviä ideoita kannustimeksi, niin kertokaa toki!