Koti

Tavaroista luopumisen helppous

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin olleet melko lamaannuttavia, on ollut pakko potkia itseään persuksille ja ryhtyä hetimiten järjestelemään mahdollista paluumuuttoa Suomeen.

Aikaisemmissa pitkissä muutoissa on maksumiehenä toiminut aina miehen työnantaja. Niinpä itse ei ole muuttojen eteen tarvinnut – tai edes saanut – laittaa montaakaan tikkua ristiin, sen kun on katsellut päältä, kun kaikki tavarat on pakannut, muuttanut ja purkanut joku muu. Nyt kun mannertenvälinen muutto näyttäisi menevän omasta pussista, on tilanne hieman eri.

Jokaisen laivakontin lisäkuution maksaessa lisää, olemme joutuneet vähentämään omaisuuden määrää merkittävästi. Parin viikon myyntirumban jälkeen on huonekaluista jäljellä enää ruokapöytä tuoleineen, sohvat, sänky, viinitynnyri, vitriini ja yksi pieni lipasto. Takapiha on tyhjentynyt, katos pihakalusteineen on poissa, samoin aurinkotuolit ja ruukkuistutukset. Muuttolaatikoiden määrä on puolittunut myytyäni valtavan määrän erinäistä roinaa pihakirppiksellä ja annettuani loput tavarat hyväntekeväisyyteen.

Tavaramäärää pihakirppiksellä.

Ryhtyessäni valikoimaan tavaroita pidettäviin, myytäviin ja pois annettaviin, ajattelin sen olevan henkisesti kova paikka, mutta toisin kävi. Olo on vain keventynyt tavaramäärän vähentyessä, aivan kuin koko elämässä olisi käynyt pieni muutoksen ja puhdistuksen henkäys.

Vihdoinkin olen saanut laitettua kiertoon hyvällä omallatunnolla kaikki ne tavarat, jotka oli hankittu edellisiin asuntoihin väliaikaisratkaisuina tai jotka pahimmillaan olivat kulkeutuneet Suomesta saakka muuttokuorman mukana kuusi vuotta sitten, eikä niihin sen koomin oltu kajottu. Nyt saivat lähteä taulut, jotka eivät olleet päässeet seinälle enää vuosikausiin, huonekalut, jotka olivat jääneet jälkeen edellisiltä asukeilta, tarjoiluastiat, joita ei lopulta käytetty edes juhlissa sekä petivaatteet ja verhot, joiden kuosista en koskaan oikein pitänyt. Yllätyin itsekin, kuinka paljon ylimääräistä roinaa nurkissa oikeastaan oli, vaikka olen jo vuosia kuvitellut laittaneeni kaiken turhan kierrätykseen.

Tavaramäärää odottamassa kierrätysautoa.

Sen sijaan, että olisin surrut tavaroista luopumista, olen kohdistanut kaiken surun ja yleisen surkeuden ehkä ylitseampuvastikin viherkasveista luopumiseen. Kun eräänä aamuna juoksulenkiltä palattuani huomasin pöydällä nipun seteleitä ja totesin banaanipuuni lähteneen uuteen kotiin, vaivuin puoleksi tunniksi sohvankulmaan itkeskelemään kohtalon kurjuutta. Niin kai se on, että vaikka miten koittaisi olla reipas, löytää pahaolo aina jonkin väylän ulos päästäkseen. Ja hyvä niin. Sen verran koville banaanipuusta luopuminen kuitenkin otti, että mandariinipuun ja orkideat aion antaa ystävilleni ”muka-hoitoon”.

Banaanipuu. Nyyh.

Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut luopua ihan kaikesta. Olemme päättäneet pitää kaikki laadukkaammat huonekalut, uudemmat astiastot, rakkaimmat sisustustavarat ja kyllä, suuren osan joulukoristeista. Vaikka tavaraa on paljon annettu ja myyty pois, on jäljelle jäänyt takuulla kaikki mitä uuden kodin perustamiseen aikanaan tarvitaan.

Nyt vaan tarvitaan se uusi koti. Tai edes se uusi kotimaa, näin aluksi.

Iloisia perhe- ja muitakin uutisia

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Ovikoristeemme päälle majoittautuneen pikkulinnun hautomaprosessi on vihdoin tuottanut tulosta ja pesään on ilmestynyt ainakin kaksi uutta, ilmeisen vaativaa asukasta. Nyt vain odotellaan jännityksellä, että ehtivätkö pikkuiset oppia lentämään ja lähtemään pesästä muuttopäivään mennessä. Homma on nimittäin niin, että hirvittävän asuntonäyttöruljanssin jälkeen olemme vihdoin löytäneet uuden vuokratalon, jonne muutamme tasan kahden viikon kuluttua!

Esittelen uuden kodin paremmin sitten, kunhan ensin hieman asetumme (ja ylipäätään muutamme), mutta sanottakoon jo nyt, että mikään täyden kympin talo uusi kotimme ei ole. Tärkeintä nyt kuitenkin on se, että meillä on katto pään päällä, vaikka se sitten onkin hieman pienempi, pihalta puuttuu uima-allas eikä keittiön ikkunastakaan voi enää katsella vuoria.

Mutta kai kodista lopulta tekee kodin se, että sen sisällä on onnellisia ihmisiä eikä se, että sen pihalla on uima-allas. Eikö vaan?

Ei niin paljon hyvää etteikö vähän jotain huonoakin

/ A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Aika monta kertaa on tullut kitistyä tästä meidän vuokratalosta, milloin on vuotanut ikkunatiivisteet, milloin tullut oven alta sadevesi sisään, tai milloin hajonnut viemäriputki, uima-altaan lämmitin tai takapihan kastelulaitteet. Ja jos nyt ei muuta, niin sitten muurahaiset ovat vaeltaneet sankoin joukoin kohti ruokakomeroita. Mutta silti, tämä talo on tuntunut kodilta, tämä naapurusto omalta, olen rakastunut näihin lenkkipolkuihin ja pyöräilyreitteihin, puhumattakaan salista, jota voisi jo luonnehtia toiseksi kodiksi. Ja mikä tärkeintä, me olemme olleet tässä talossa hyvin onnellisia. Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan, sillä viime viikolla tuli vuokraisännältä viesti, että hän on päättänyt perheineen muuttaa taloonsa takaisin. Neljän seesteisen vuoden jälkeen meillä on nyt alle kaksi kuukautta aikaa muuttaa ulos kodistamme. Voi rutto.

Hei hei, istutukset.

Harmittaa. Ei niinkään kaikki se vaiva, jonka olen nähnyt tehdäkseni tästä kodista mieleisen, vaan se vaiva, jonka tiedän olevan edessä, kun ryhdyn taas rakentamaan kotia uudesta talosta. Harmittaa myös ajoitus, sillä kesälomalle olisi ollut muutakin käyttöä ja nyt vieraammekin joutuvat keskelle muuttohässäkkää. Harmittaa, että viimeisen neljän vuoden aikana alueen vuokrataso on noussut hurjasti. Harmittaa, että juuri kesän kynnyksellä joudumme hyvin todennäköisesti luopumaan uima-altaasta ja minulle niin rakkaasta vuorinäkymästä. Harmittaa, että ehdin juuri istuttamaan takapihallemme kaksi uutta hedelmäpuuta, mehikasveja sekä pensaita ja koska tiedän, että omistaja tappaa ne kuitenkin.

Hei hei, maisemat ja uima-allas.

Yritän tässä kuitenkin olla positiivisella mielellä, vaikka tekisi mieli vaan kirota. Ehkä uusi asuinpaikka tuo mukanaan uusia ihmisiä tai uusia harrastuksia. Ehkä uusi koti ei vuoda sateella ja ehkä siinä on järkevämpi pohjaratkaisu. Ehkä uuden kodin pihalla on valmiina hedelmäpuita ja ehkä sen omistaja pitää talostaan parempaa huolta. Suurin ongelma on kuitenkin se, että siistejä taloja on näin kesällä todella vähän tarjolla ja jokainen vastaantullut, laiminlyöty murju masentaa minua entisestään.

Olo on siis tällä hetkellä hitusen lamaantunut ja olen pahoillani, mikäli se tulee näkymään päivitystahdin hiljentymisenä myös täällä blogissa. Toisaalta, jos kiireeltä ja ketutukseltani kykenisin, saisin kyllä tehtyä asunnonmetsästyksestä varsin surkuhupaisan juttusarjan. Harmi vaan, että niiden pahimpien talojen näytöissä olen ollut niin shokissa, etten ole tajunnut ottaa edes kuvia. Mutta jos ajattelette kokolattiamattoa lapsiperheen vessassa, siis aivan siinä pöntön ympärillä, ja kerrotte mielikuvan vastenmielisyyden viidellä, saatatte ymmärtää ilman kuviakin mistä puhun.

No, eiköhän tämä tästä vielä suttaannu ja iloksi muutu. Toivottavasti teillä muilla on asuntohommat hanskassa.

Periaatteestakin ärsyttää, eli nurinaa vuokralla asumisesta

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Viikko vaihtui kovasti helteisissä ja hikisissä merkeissä pihamaalla puuhastellessa. Koska kalenterin ja vallitsevien sääolosuhteiden (+33 c) mukaan talvi on väistämättä muuttumassa kesäksi, otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin takapihalle siivoushommiin, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli lenkin päätteeksi vaan lösähtää aurinkotuoliin pikku nokosille. Yleensä pihahommat ovat mielestäni jopa mukavaa puuhaa, näkeehän siinä nopeasti kätensä jäljen ja toisekseen mullassa möyriessä lepää myös mieli. Mutta äh, vuokraisäntämme tekee parhaansa tappaakseen intoni puutarhahommiin.

Puutarhatonttuakin v-tuttaa.

Kuten paikallisittain vuokrataloissa yleensäkin, myös meillä vuokraan kuuluu viikottain vieraileva meksikolaisten puutarhureiden joukko. Yksi leikkaa nurmikon, toinen hurisuttaa lehtipuhallinta, kolmas kerää roskat talteen ja neljäs potkii joka kerta ainakin yhden sprinklerin tai pihavalaisimen hajalle. Vaikka aikaisemmissa vuokrataloissa olemmekin hoitaneet pihan itse, annoin tällä kertaa tyytyväisenä vastuun puutarhureille. Me kuitenkin matkustelemme aika paljon, joskus viikkojakin kerrallaan ja Kalifornian kuivuus kyllä tappaisi pihamaalta kaiken elävän, ellei siitä joku olisi huolehtimassa.

Onneksi mehikasvit kaktuspenkissä ovat onnellisia.

Samoin avocadopuu, joka kasvattaa uusia lehtiä.

Varsin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että puutarhurit huolehtivat ainoastaan etupihasta ja siitäkin vaihtelevalla menestyksellä. Etupihan kukkapenkki rehottaa tällä hetkellä täynnä sinne kuulumattomia kasveja, ylikasvaneen puun kuivuneita lehtiä on kaikkialla eikä puskia ja pensaitakaan ole aikoihin leikannut kukaan muu kuin A. Sinivaara itse. Lusmuilevien puutarhureiden lisäksi ärsyttää, että meikäläisten vastuulla olevalla takapihalla on melkoinen määrä jatkuvaa trimmausta vaativia kasveja, joista osa on vieläpä rumia.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Sitä kun valitsee asua omakotitalossa, sitä myös valitsee pitävänsä huolta pihasta. Mutta kun ne puutarhurit ja pihanhoito olivat osa vuokrasopimusta. Siksi tämä on nyt periaatekysymys. Jos kaikki olisikin selkeästi meidän vastuullamme, olisin varmasti tyytyväinen. Mutta nyt maksamme joka vuokrassa siitä perhanan puutarhurista ja kaikki on silti nurmikonleikkuuta lukuunottamatta meidän vastuullamme.

Sitruunapuu tekee kovasti sitruunoita trimmaamisen jälkeen.

Onneksi meillä on sentään automaattinen kastelujärjestelmä, joka takaa, että pihamaa pysyy vehreänä silloinkin, kun olemme poissa. Paitsi ettei enää ole, sillä takapihan kastelujärjestelmä hajosi viime kesänä ollessamme Suomessa. Kun sitten ilmoitimme asiasta vuokraisännälle tekstiviestitse, hän ei reagoinut asiaan millään tavalla pariin kuukauteen. Vasta, kun kitisimme ongelmasta kirjeitse vuokrashekin yhteydessä, hän viimein otti yhteyttä. Ei kuulemma tarvitsisi olla huolissaan, sillä nyt on talvi ja sataa vettä. Nurinkurista kyllä, samaan aikaan hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena korjata sadekelillä seinän sisään vuotavia ikkunanpokia, koska ”ei täällä kuitenkaan sada”.

Ruma pensas, jonka aion tappaa vahingossa.

Pieni sarvipäinen olento sisälläni kihisee raivosta ja haluaisi antaa kaiken kuivua takapihalla pystyyn, ellen samaan aikaan toivoisi rankkasadetta, joka saisi seinät mätänemään. Mutta toisaalta, mehän tässä asumme ja siksi on järkevämpää pitää takapiha sellaisena, että siellä viihtyy. Olen jo korvannut omistajan ruman pensaan salaa avocadopuulla ja ajattelin istuttaa viereensä toisenkin hedelmäpuun, kunhan ensin ”vahingossa” tapan kuivuuteen paikalla tällä hetkellä kituvan ruman puskan. Lisäksi olemme hankkineet pihalle gazebon ylimääräiseksi kesähuoneeksi, olen perustanut tyhjälle maapläntille kaktuspenkin ja tuonut uima-altaalle tropiikin tunnelmaa pienellä palmupuulla.

Paitsi, että gazebokin meni ihan päreiksi talvimyrskyssä.

Sekin ärsyttää ihan periaatteestakin, ettei rikkinäisiä asioita hoideta kuntoon vedoten sääoloihin, herranenaika. Sanoisi sitten vaikka rehellisesti, että ei kiinnosta, kuivukoot kasvit ja mädätköön talo. Mutta ei, kun nyt sataa. Ja nyt ei sada. Ja huomisesta ei koskaan tiedä. Itsehän olen kunniallisena suomalaisvuokralaisena pintaremontoin omakustanteisesti talon kolme kylpyhuonetta ja yhden makuuhuoneen mieleisekseni sillä aikaa, kun omistaja ei ole saanut hoidettua yhtä sadeveden turvottamaa ovilistaa paikoilleen.

Vuokraisännän ratkaisu kastelujärjestelmän ongelmaan.
On muuten kirurgi-miehiä, yllätys, yllätys.

Oli miten oli, nyt kahden päivän puuhastelun jälkeen takapiha on jo paljon siistimpi ja kasteluletkuunkin on ostettu uusi, kastelua huomattavasti helpottava pää vanhan hajonneen tilalle, omakustanteisesti, tottakai. Että josko tämä ärsytys tästä pikkuhiljaa taas laantuisi ja tyytyisin taas vuokralaisen osaan mukisematta.

Paljonko te muut olette valmiita panostamaan vuokrakotiin? Entä millaisia vuokraisäntiä teillä on?

Meidän tavallinen lähiö O.C.:ssa

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

Tätä voisi nyt varmaan kutsua sellaiseksi toivepostaukseksi, sillä minua on aina toisinaan pyydetty kertomaan vähän tarkemmin näistä meidän kotikulmista. Korjataan siis aivan ensimmäiseksi yksi yleinen väärinkäsitys, joka on kerran eräältä toimittajalta lipsahtanut ihan lehtijuttuun asti. Me emme asu Los Angelesissa tai ”Losissa” vaan Orange Countyssa, Mission Viejon kaupungissa eikä sillä ole paljoakaan tekemistä Los Angelesin kaupungin tai countyn kanssa.

Mission Viejo on rauhallinen, koko maan kolmanneksi turvallisin, vajaan 100 000 asukkaan hiljainen kaupunki. Ilman kylttejä olisi vaikea sanoa mistä kaupunki alkaa ja mihin se päättyy, niin varkain vaihtuvat pikkukaupungit toiseen raitilla ajellessa. Mission Viejolla ei ole varsinaista keskustaa, kuten ei pikkukaupungeilla yleensäkään vaan koko kaupunki näyttäisi olevan yhtä suurta asuinlähiötä. Pieniä ja vähän suurempiakin ostareita on siellä täällä, mutta korkeita toimistorakennuksia ei taida sairaalaa lukuunottamatta olla kylässä laisinkaan.

Maasto on kumpuilevaa, horisonttia hallitsevat vuoret, meri on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä ja yleisilme on yllättävänkin vehreä Kalifornian kuivuuden huomioon ottaen. Muutaman kadun päässä kotoamme on tekojärvi, jonka ympärillä sijaitsevat kylän kalleimmat ja hulppeimmat talot. Omalta kotikukkulaltamme voi samalla silmäyksellä nähdä sekä Tyynenmeren että ruuhkasta riippuen joko 50 minuutin tai kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Los Angelesin keskustan ja kun kääntää päätä, näkyy horisontissa Mt. Baldyn lumihuippu.

Mutta mennäänpä sitten meidän ikiomaan lähiöön. Koti- ja lähikatujemme talot ovat 70-luvulla rakennettuja, eli jo tovin elämää nähneitä, mutta sympaattisia. Kuvailen aina kotikukkulaamme tavallisten ihmisten lähiöksi, sillä juuri tavallisuus on se sana, joka ensimmäisenä ympärille katsellessa tulee mieleen. Talot ovat tavallisia, autot ovat tavallisia, perheet, aikuiset, lapset ja koirat, kaikki ovat kovin tavallista. Alueen asukkaat ovat mukavasti toimeentulevia, mutta eivät upporikkaita. Vaikka taloista suurin osa on omistusasuntoja, joiden hinnat tänä päivänä alkavat n. 450 000 dollarista, mahtuu joukkoon myös muutama vuokratalo, jollaisessa mekin asumme.

Yli kolme vuotta samassa paikassa asuttuamme tunnen jo osan naapureista. Vuokraisäntämme mukaan viereinen naapuri tietää kaikista kaiken ja olen tuskallisen tietoinen siitä, että ainoa näköyhteys uima-altaallemme on juuri heidän kylpyhuoneensa ikkunasta. Seuraavassa talossa asuu feministi-yksinhuoltajaäiti, muusikko ja satunnainen pilvenpolttaja, jonka luona olen muutaman kerran käynyt aamukahvilla. Hän ulkoiluttaa maltankoiriaan muhkeaan kylpytakkiin kääriytyneenä aamutohvelit jalassa ja nauraa käsittämättömän kovaan ääneen. Tien toisella puolella on kommuuni, jossa asuu ainakin neljä eri taloutta ja jonka autotallin ovi koitui feministi-yksinhuoltajaäidin kissan kohtaloksi viime vuonna. Pari taloa eteenpäin asuu pariskunta, joiden bullmastiffin pentua käymme silloin tällöin paijaamassa ja tätä vastapäätä mukava naapurin pappa, joka kasvattaa vietnamilaisen vaimonsa kanssa kannabista autotallissa ja jonka tupruttelu tunkee toisinaan olohuoneen ikkunasta sisään niin, että olen itsekin pilvessä. Naapurimme ovat varsin tavallisia porukkaa siis.

Ainoa häiriötekijä uinuvassa naapurustossamme on yksi suomalaispariskunta, Sinivaarat, jotka rikkovat rauhaa kuuntelemalla viikonloppuisin raskasta musiikkia liian kovaa, huudattamalla pihamaalla moottoripyöriä ja aiheuttamalla kummastusta pesemällä pihamaalla autonsa ihan itse. Mutta suomalaiseksi nekin ovat kai aika tavallisia.

Sellaisilla huudeilla täällä elellään. Ei niin glamouria, mutta ei ghettoakaan, vaan aika tavallista.

ps. Kylän juoruämmän titteli taisi juuri langeta minulle, haha!