Se alkaa nyt olla varmaa, mitä on ounasteltu tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Viimeisetkin oljenkorret ovat lokakuun edetessä kuivuneet kasaan, jokainen kivenmurikka pikkukiviä myöten käännetty tuloksetta ympäri ja näin ollen vuotemme USA:ssa vaikuttaisivat tulleen tällä erää tiensä päähän.

Ajattelin kirjoittaa siitä miten pahalta nyt tuntuu, miten itkettää ja harmittaa kun tulevaisuus ei toteutunutkaan sellaisena kuin siitä haaveilin, mutta todellisuudessa tunteiden kirjo ei olekaan ihan näin yksipuolinen.

Koska meillä on ollut jo jonkin aikaa mahdollisuus totutella ajatukseen, että Kalifornian elämäntyyli oli nyt tässä, ei tämä viimeinen naula arkkuun tuntunutkaan enää niin pahalta kuin pelkäsin. Itse asiassa, jos työnnän päällimmäisenä vellovan pettymyksen-, pelon- ja paniikinsekaisen tunnemössön syrjään ja kurkkaan hieman syvemmälle sisimpääni, löytyy sieltä helpotuksen tunne. Kuusi vuotta USA:ssa eivät nimittäin ole olleet aivan helppoja, puhumattakaan nyt edellisestä neljästä kuukaudesta. Stressi ja pelko oleskelulupien järjestymisestä on hakannut takaraivossamme taukoamatta ja vaikka olemmekin yrittäneet olla asiaa aktiivisesti ajattelematta ja nauttineet elämästä, on se estänyt kaiken konkreettisen tulevaisuuden suunnittelun ja aloilleen asettumisen. Nyt sitä stressiä ei enää ole. Sen tilalla on ehkä kymmenisen uutta ongelmaa, mutta ainakaan meitä ei lähitulevaisuudessa potkita yhdestäkään maasta ulos.

Helpotuksen kaverina on myös sellainen pieni ja varovainen innostuksenpoikanen jossain syvällä sisimmässä, se sellainen, jonka olemassaoloa lähes häpeilen. Tuntuu väärältä ja syntiseltä olla innostunut keskellä kaaosta, etenkään kun emme tiedä minkälainen syöksykierre meillä on edessämme, mutta jokin tässä uudessa ja tuntemattomassa alussa silti jollain tasolla viehättää. Sillä mistä sitä lopulta tietää, vaikka pohjakosketuksen sijaan edessä olisikin jotain entistä ehompaa, kivempaa ja jännempää? Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö valtaosa innostuksestani johtuisi jo pelkästään siitä, että voinen lähitulevaisuudessa ottaa takaisin sitä aikaa perheeni kanssa, jonka olen Kaliforniassa asuessani menettänyt.

Että tuota, täällä ollaan nyt totaalisen kauhuissaan, vähän suruissaan ja kovasti pettyneitä, mutta samalla jopa yllättävän toiveikkaita ja tulevaisuudesta hölmösti innostuneita.

Joku viisas sanoi minulle muinoin, että älä pelkää elämää vaan anna sen viedä, se kyllä kantaa. Ja voi jessus, kuinka tiukasti olenkaan noihin sanoihin viime aikoina takertunut! Olen jankannut itselleni aina kyllästymiseen saakka, että kävi miten kävi, kaikki kyllä järjestyy.

Todellisuudessa itsensä rauhoittelu ei auta paljoakaan. Kun pelottaa niin pelottaa.

Vasta viime aikoina olen uskaltautunut ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, ettei mies välttämättä työllistykään uudelleen täällä Yhdysvalloissa. Että me ihan oikeasti saatamme joutua muuttamaan Kaliforniasta pois, kun oleskelulupa lakkaa olemasta. Että me ihan tosissamme palaamme ehkä Suomeen. Ja että kaiken lisäksi toinen meistä olisi siellä työtön.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että Suomeen olisi kiva palata, saisi olla taas perheen ja ystävien kanssa, puhua omalla äidinkielellä, pyöriä vanhoissa ympyröissä ja lähteä aamulla töihin niin kuin normaalit ihmiset. Ja jos nyt johonkin, niin sinne haluaisin perustaa sen oikean kodin, hankkia koiran ja farmariauton, pystyttää takapihalle kasvihuoneen ja elää suomalaista unelmaa.

Mutta kun ne ihanatkaan ajatukset eivät kokonaan peitä pelkoa. Sen lisäksi, että pelkään mieheni mahdollisesti pitkääkin työttömyyttä ja siitä seuraavaa taloudellista ahdinkoa, pelkään itseäni.

Pelkään, että neljäntenäkymmenentenätoisena pakkasaamuna ajatukseni ajautuvat vanhan kotipihan palmupuun alle, lämpöön ja aurinkoon, ja jumiutuvat sinne. Pelkään, että palaan muistoissani uudelleen ja uudelleen vuorille horisontissa, kaikkeen mihin Kaliforniassa rakastuin ja kaikkeen minkä menetin.

Pelottaa, että kuuden vuoden muistot nakertavat sisimpäni kyyniseksi ja katkeraksi. Pelottaa, etten koskaan lakkaa vertaamasta nykyisyyttä menneisyyteen.

Eniten kuitenkin pelottaa, ettei ulkosuomalaisesta saa enää suomalaista.

Ei auta kuin räpiköidä ja toivoa, että ne siivet jossain vaiheessa ottavat tuulta alleen ja alkavat kantaa. Että kävi miten kävi, oppisin ajan mittaan näkemään menneisyyden rikkautena, en menetyksenä.