Vietettyäni aamun tiiviisti monitoimikoneen ja hellan välissä, komeilee pöydällä nyt aimo vadillinen karjalanpiirakoita. Kyllä kelpaa viettää epävirallisia läksiäisiä meidän iki-ihanan suomiporukan kesken, vaikkei lopullista lähtöpäivää – tai edes päämäärää – ole vielä selvillä. Kolmen viikon päästä pitäisi kuitenkin olla jo perillä. Jossain.

Tilanteemme on siis edelleen melkoisen kuumottava. Niin lohduttomalta tilanne ei kuitenkaan enää näytä kuin kuukausi sitten ja tunnelin päässä pilkottaa jo vähän valoakin. Mutta siihenpä se tietämys sitten tällä erää loppuukin. Tunnelista on tie ulos, mutta nähtäväksi jää minkälaisiin maisemiin sieltä oikein kömmitään.

Vaikka tässä samaisessa umpitunnelissa on nyt sekoiltu ja pyöritty jo kuukausitolkulla, en siltikään tunnu oikein sisäistävän ajatusta siitä, että olisimme todella lähdössä ja että edessä ovat meidän läksiäiset. Että tässä pitäisi nyt muka jättää hyvästejä ystäville. Että en ihan oikeasti enää vaihtaisi kuulumisia lähikaupan myyjän kanssa, en ärsyyntyisi naapurin räksyttävästä koirasta, en väistäisi lenkkipolulla kalkkarokäärmettä, en enää tapaisi tuttuja naamoja salilla enkä kävisi syömässä sushia lempipaikassani järven rannalla.

Mutta niin, ne huomiset läksiäiset saattavat kyllä horjuttaa tunteentorjuntamekanismiani. On nimittäin vähän sellainen fiilis, että se sisäänrakennettu itsesuojeluohjelma, joka on tähän saakka suojellut ajatuksiani ikäviltä tosiseikoilta, saattaa vielä tämän viikonlopun aikana menettää ainakin hetkellisesti tehonsa.

Paljonkohan nessuja on tarpeeksi?

ps. karjalanpiirakoihin löytyy ohje täältä.