Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.
Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.
Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.
On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.
Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?
Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.
Onnenpäivä 
Hei!
Olen lukenut blogiasi jo pitkään ns. hiljaisena lukijana. Toisen samassa tilanteessa olevan pohojanmaalaisen edesottamuksia maailmalla on mielenkiintoista lukea, varsinkin kun ne ovat puettu todella taitavasti sanoiksi ja kuviksi :).
Mitä tulee terapialajiini, on se ehdottomasti ratsastus! Hepan selässä on pakko keskittyä itseasiaan ja sysätä murheet ainakin tunniksi syrjään. Säännölliset ratsastustunnit ja maastoilut pitävät kummasti sekä korsettilihakset että pääkopan kasassa :).
Hurjasti tsemppiä isoon elämänmuutokseen!
TykkääTykkää
Juoksu minullakin, ehdottomasti. Kävely on liian hidasta, jotta tyhjentyisi pää silloin kun ahdistaa ja salilla liikaa porukkaa. En tosin tee ihan niin hurjia lenkkejä kuin sinä. 🙂 Mutta joku kasin lenkki niin, että kävelee ensin pitkän matkaa lämmittelyä ja sitten kun tuntuu hyvältä niin alkaa juosta ja sitte ku tuntuu, että happi loppuu niin taas tasottelee kävelyllä ja sama uudestaan. Ja juurikin maastossa, silloin kun on stressilenkillä ei halua nähdä ketään, vaikka Suomessa ei tuollaista small talk kulttuuria niin vahvasti olekaan. Sitä haluaa vaan olla rauhassa ja puhista pahan olon pihalle. Sitten kun olen juossut niin hyvä kirja on myös terapiaa. Kun on saanut sen fyysisen paineen pois niin kirja hoitaa henkistä puolta kun siihen saa uppoutua ja eläytyä, välillä heijastella omia ajatuksia ja kokemuksia lukemaansa ja taas sukeltaa kirjan henkilöiden maailmaan.
TykkääTykkää
Kyllähän se lähinnä tanko on. Siellä tuplataan ilot, unohetaan surut ja muutetaan kiukku ja angsti temppuenergiaksi. Jos ei tangolle pääse niin rengastrapetsi tai hammock ajaa saman asian. Tärkeintä on päästä tekemään temppuja joihin on pakko keskittyä joka solulla että ne onnistuu. Iloinen treeniseura on vielä mahtavaa plussaa.
TykkääTykkää
Terapialajien ykkönen on juoksu. Nuorempana juoksin hurjaa vauhtia Keskuspuistoon huutamaan ahdistukset pihalle. Nykyään enää raivoa, mutta pistän muuten vaan aivot offille. Se auttaa ainakin hetkellisesti.
TykkääTykkää
Minulle salitreeni on tosi tärkeää, mutta lempirantsuun kävelemään, sinne hädän hetkellä menen. Käyn siellä kyllä vaikkei olisi hätäkään : ) Luontoon, ulos, tuuleen, avaraan maisemaan. Siellä ajatukset puhdistuvat ja luonto antaa perspektiiviä maallisille murheille.
TykkääTykkää
Jeps juoksu se on taallakin ja jooga usein myos auttaa kun voi rauhassa keskittya omaan tekemiseen 🙂
TykkääTykkää
Minullekin juoksu auttaa melkeinpä mihin tahansa. Ja joskus auttaa myös potkunyrkkeily meidän autotallissa, missä ei tarvitse kohdata muita ihmisiä. Varsinkin jos vain ärsyttää ilman oikeaa hyvää syytä :).
Jaksamista ja energiaa tulevan selvittelyyn!
TykkääTykkää