Autolla halki Yellowstonen kansallispuiston

Pahin kiire, ketutus ja henkinen turtumus ovat vähitellen alkaneet siirtyä taka-alalle ja näin loman kynnyksellä on vihdoinkin aikaa puuhailla myös blogin parissa. Ihan ensitöikseni tartuin parin viikon takaisen road tripin Yellowstone-kuviin, joita lupasin teille laittaa näytille. Ja kylläpä muuten olikin materiaalia muistikortilla melkoinen määrä. Uskomatonta, kuinka paljon kuvia sitä ehtiikään päivässä laukoa, kun maisemat ovat niin kauniit, että sieluun sattuu.

Ajoimme kansallispuiston halki pohjoisesta etelään. Matkassa meni käytännössä koko päivä, sillä kameranainen halusi pysähtyä jokaiseen mutkaan ja notkelmaan. Kovin pitkälle emme tieltä kuitenkaan lähteneet tallustelemaan, sillä aikataulu puski ikävästi päälle. Erityisesti Jacksonin vuoristokylän kohdalla harmitti todenteolla, ettei ylimääräisille yöpymisille ollut kertakaikkisesti aikaa, sillä reissumme oli jo ennestään venähtänyt vuorokauden aiottua pidemmäksi. Jossain siellä biisoneiden laidunmaiden tietämillä minä kuitenkin hukkasin palan sydämestäni ja sitä on varmasti pakko palata vielä etsimään.

Seuraavaksi siis melkoinen määrä kuvia siinä järjestyksessä, kun niitä pohjoisesta eteläänpäin ajellessa räpsin.

Pohjoisen kuumavesilähteet, jotka muistuttivat hienovaraisesti siitä, että tallustelimme supertulivuoren päällä.

Autolle palatessa bongasin tämän kaverin.

Seuraavaksi saavuimme biisoneiden laidunmaille.

Hammastikkumetsä.

  

 

Missä lunta, siellä suomalainen.

Jätettäköön arvailujen varaan se, miten pitkä putki minulla oli tai ei ollut kamerassa biisoneista kuvia räpsiessäni…

Tulivuori päästeli höyryjä ulos Yellowstone Laken rannalla.

Yellowstonen muuttuessa Grand Tetonin kansallispuistoksi, reunusti horisonttia hulppea Rocky Mountainsin vuoristo.

Nyt kun loma on aluillaan ja seurueemme teinivieraiden ansiosta täysilukuinen, hyppäämme jälleen autoon ja lähdemme pakoon tätä asunnon etsimisestä johtuvaa hullunmyllyä. Ensimmäinen stoppimme on Las Vegasissa, jonka jälkeen karistamme autiomaan pölyt jaloistamme ja suuntaamme raikkaaseen vuoristoilmaan Yosemiten kansallispuiston kulmille, Mammoth Lakesille. Seuraavat bloggaukset tehdään siis tien päältä! Jee!

Pikainen road trip Montanaan

Suunnitelmallisuus ei ole koskaan ollut meidän perheen parhaita puolia. Joten niinhän siinä taas kävi, että hyppäsimme viime viikon torstaina autoon ja suuntasimme road tripille vajaan vuorokauden varoitusajalla. Ihan pelkästä huviajelusta ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kyse, sillä mies oli jo tovin sairastanut vakavanpuoleista autokuumetta ja kun siihen lopulta löytyi lääke, piti sen perässä ajella reilut 2000 km, per suunta. No, mitäpä sitä nyt ei auton vuoksi tekisi…

Kuusi päivää kestänyt ajelu sujui yllättävän kivuttomasti. Kalifornian ruuhkien ja Nevadan rutikuivan autiomaan jälkeen maisemat muuttuivat pikkuhiljaa mielenkiintoisemmiksi ja ajelu Utahin, Idahon, Montanan ja Wyomingin halki sujui ikkunoista tuijotellen ja kuvia räpsien. Valitettavasti ajoaikataulu oli kuitenkin sen verran tiukka, ettei matkalla jäänyt juurikaan aikaa ylimääräisille pysähdyksille tai paikallisten nähtävyyksien ihmettelylle. Etenkin Idahon perunamuseokierroksen väliin jääminen jäi harmittamaan kovasti. Tai sitten ei.

Saapumassa Salt Lake Cityyn Utahissa.

Aurinkolaseista heijastuu Idahon maaseutu.

Ihanan vehreä Idaho.

Parhaimmillaan ajelimme yli tuhat kilometriä päivässä ja mikäs siinä ajellessa, kun liikennettä ei ollut nimeksikään verrattuna Kaliforniaan, tiet olivat erinomaisessa kunnossa ja nopeusrajoituksetkin sallivat lähes 150 km/h matkanopeuden. Muutenkin oli virkistävää nähdä ja kokea liikennekulttuuria kaliforniakuplan ulkopuolelta. Tuli hieman yllätyksenäkin, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä paremmin ihmiset osaavat ajaa autoa. Kun Kaliforniassa ei tiedetä tuon taivaallista jouhevasta ajamisesta tai siitä, että vasen kaista on ohittamista, ei ilmahinaamista varten, antoivat ihmiset kauniisti tietä ohittaville autoille pohjoisemmissa osavaltioissa. Turhalta kiroilulta säästyttiin myös sen vuoksi, että maaseudulla osataan käyttää vilkkua, joka täällä Kaliforniassa tuntuu olevan etenkin naiskuskeille hyvin hankala vempain käyttää.

Montanaan saapuessa ilma ei todellakaan ollut kuin morsian. Tai no, riippuu morsiamesta…

Lumihuippuja näkyi joka suunnassa.

Suomityttö tunsi hetken olonsa varsin kotoisaksi.

Yöpymiset hoidettiin näppärästi sellaisissa hotelleissa, joiden huoneissa oli joko keittiö tai ainakin mikro. Päivällinen venyi nimittäin joka päivä niin myöhään, että kävimme vain pikaisesti ennen hotelliin menoa kaupan kautta ja ostimme jotain mitä lämmittää sitten hotellihuoneessa. Hotellivaraukset tein kännykällä tien päältä aina sen mukaan, minne saakka arvioin meidän sinä päivänä ennättävän.

Montana päivän kirkastuessa.

Maaseudun rauhaa.

Reissu meni pääasiassa hyvin, vaikka venyikin autoteknisten asioiden vuoksi päivän pidemmäksi kuin alunperin suunnittelimme. Tämä ei kuitenkaan lopulta haitannut, sillä työni kulkivat näppärästi mukana läppärilaukussa ja saimmehan lisäpäivän ansiosta enemmän aikaa ajella halki Yellowstonin kansallispuiston. Sieltä otetut kuvat jätän kuitenkin omaan postaukseensa, sillä niitä on valtavasti ja paikka ansaitsee ehdottomasti oman juttunsa.

Sateet tekivät tuloaan ja tuuli pyöritti propelleita Montanan takamailla.

Laiduntava ja kakkaava biisoni Montanassa (onneksi tässä ei ole zoomia).

Tätä oli pakko pysähtyä kuvaamaan.

Jälleen yksi ajopäivä takana.

Kunhan tästä pääsen vielä kunnolla kesälaitumille, on tiedossa lisää pieniä reissuja ja juttuja niistä. Joten hoi te reissaamisesta kiinnostuneet, pysykäähän kuulolla!

Dubai ja nainen salilla

Vaikka olenkin Dubain tarjoamien herkkujen edessä löysännyt dieettiäni, olen roikkunut orjallisesti kiinni treenisuunnitelmassani. Tämän on mahdollistanut varsin kivasti varusteltu ja asukkaille ilmainen hotellin kuntosali, jossa olen vieraillut pari kertaa päivässä. Vaikka hotellin salin asiakaskunta onkin monikulttuurista, on kävijöistä huomattava osa selkeästi tunnistettavissa muslimimaiden asukeiksi. Heidän kanssaan samalla salilla treenaaminen onkin sitten tuonut matkaani aivan uusia ja vähän hämmentäviäkin vivahteita. Itse asiassa tuntuu melkeinpä siltä, kuin olisin muuttunut turistista itse turistinähtävyydeksi.

Nainen käy salilla.

Ensimmäisenä päivänä salilla, ladattuani vajaan 50 kilon lämmittelypainot penkkiin, kommentoi eräs tummasilmäinen mies aikansa tuijoteltuaan, ettei ollut koskaan ennen nähnyt naisen penkkaavan. Lopulta ymmärsin rivien välistä, ettei hän ollut itse asiassa koskaan edes nähnyt naista salilla. Seuraavaksi salin naispuolinen työntekijä tuli kertomaan, kuinka hienoa on nähdä naisella lihakset ja kysyi heti perään, että haittaako jos hän katselee hetken kun treenaan. Ennen kuin tajusinkaan, seisoi salin henkilö- ja asiakaskunta rivissä katsomassa, kuinka suomityttö veti leukoja. Voi sitä ihmettelyn määrää. Yht’äkkiä mieleeni tuli elävästi vuoden takainen Dubain matka, jolloin moskeijan kaapulainaamon tytöt halusivat kilvan tunnustella sermien takana hauistani.

Nainen käyttää vapaita painoja (ei pelkästään noita söpön värisiä…)

Tänään treenaamisesta ei sitten tahtonutkaan tulla enää yhtään mitään salivalvojan seuratessa jokaista liikettäni metrin etäisyydeltä, kommentoiden jokaista lihassyytäni ja kysellen kymmeniä kysymyksiä ruokavaliostani, treeniohjelmastani ja lisäravinteistani koko treenin ajan. Kun sitten edelliseltä viimein kysymykset loppuivat, asteli salille kovasti arabin näköinen vakava mies ja kysyi sopisiko puhutella. Pelkäsin jo hetken, että touhuamiseni on alkanut aiheuttamaan yleistä pahennusta ja nyt on läksytyksen aika, mutta mies tahtoikin vaan kertoa, kuinka hienoa on nähdä nainen hyvässä kunnossa ja että hänen maassaan naiset ovat patalaiskoja. Hämmennykseltäni en tullut edes kysyneeksi miehen kotimaata, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna hän tuli todennäköisesti jostain, missä naisten liikkumattomuus johtuu aivan muusta kuin yleisestä laiskuudesta. Lopuksi hän vielä ylisti jumalaa ja sitä minkälaisen vartalon olen häneltä lahjaksi saanut. Vain vaivoin sain nieltyä sanani, etteivät nämä muodot kyllä ihan pelkästään rukoilemalla ole ilmaantuneet.

Nainen hikoilee.

Tällä matkalla mielenkiintoisinta onkin ollut tämä kulttuurierojen konkretisoituminen omalle kohdalle, vaikka se sitten onkin saanut oloni hetkittäin melko vaivaantuneeksi. Ehdottoman positiivinen yllätys on kuitenkin ollut se, ettei ihmisten katseissa ja reaktioissa ole ollut aistittavissa halveksuntaa, vaan puhdasta kiinnostusta ja kai oikeasti ihailuakin. Eli kyllä, muslimimaan jälkeenkin on suomalainen mies edelleen lajinsa ainoa, joka on tullut minulle päin naamaa sanomaan, ettei lihaksikas nainen ole kaunis ja että pitäisi treenata vähemmän ja pienemmillä painoilla.

Zeropointin lentosukat

Hyvä on, eiväthän ne Zeropointit mitkään lentosukat ole. Eivätkä itse asiassa sukat laisinkaan, vaan säärystimet. Mutta joka tapauksessa, nyt on sitten sekin testattu, että ne toimivat erinomaisesti myös lentosukkina.

Jos en nyt muutenkaan pidä lentämisestä erityisen paljon, ei tilannetta ainakaan paranna se, että vähänkään pidemmillä lennoilla jalkani turpoavat melkoisesti, niitä särkee eikä koneesta poistuessa jalkaterät mahdu enää kunnolla kenkiin. Pahimmillaan turvotuksesta toipumiseen on mennyt parikin päivää eikä tällöin tule mieleenkään pukeutua shortseihin lentoa seuraavana päivänä. Melkoisen kypsää siis, sanalla sanoen.

Olen etsinyt ongelmaan helpotusta ihan virallisista lentosukista, mutta liekö sitten kohdalle sattunut huonot sellaiset, kun eivät ne ole juurikaan tilannetta helpottaneet. Koitan myös juoda koneessa paljon, jotta minun olisi vähän väliä pakko nousta jaloittelemaan ja vessaan. Mutta viimeistään kun otan koneessa pidemmät nokoset, tuntuu kaikki keltainen neste laskeutuvan tällä välin korvien välistä jalkateriin ja pohkeisiin. Auts.

Sitten minä sen keksin. Kun kerran Zeropointin kompressiosäärystimien käyttö on tuonut helpotusta sekä penikkaongelmaani että pohkeiden palautumiseen ja jaksamiseen päkijäjuostessa, päätin kokeilla josko ne auttaisivat minua suoriutumaan kivuttomasti myös pitkästä lennosta.

Kauas oli aika pitkä matka…

Niinpä pitkälle, lähes 16 tuntia kestävälle Los Angeles – Dubai -lennolle valmistautuessani vetäisin säärystimet jalkaani ja toivoin parasta. Ja todentotta, perille päästyämme ja jalkani säärystimien alta esiin kaivettuani, eivät jalat olleet juurikaan turvonneet eikä niitä myöskään särkenyt lennon aikana! Superia!

Kovasti koitin vilkuttaa ohi ajellessa.

Mutta huh, olihan se muuten pitkä lento. Ohitimme matkalla mm. pohjoisnavan ja Suomen. Pelkäsin lentoa etukäteen aika paljon, mutta miehen innostus Emiratesin upouudesta Airbus A380-koneesta siirtyi pikkuhiljaa minuunkin ja hetki ennen lentoa aloin jo melkein odottamaan, että pääsisin sillä matkaamaan.

Myös sikaluokassa oli tunnelmaa. Ainakin parin GT:n ja nukahtamispillerin jälkeen.

Ja olipas muuten miellyttävä kyyti! Kone oli hiljainen kuin mikä, penkit olivat tavallista leveämpiä jopa sikaluokassa, jalkatilaa oli reilusti ja penkitkin kallistuivat normaalia enemmän. Viihdejärjestelmä toimi moitteettomasti ja näytöt olivat isoja, koneessa oli internet, ruoka oli maistuvaa ja palvelu ystävällistä. Itse lento sujui lopulta oikein mukavasti ja oli huomattavasti miellyttävämpi sekä vaivattomampi kuin vaikkapa yhden pysähdyksen lento Suomeen. Suosittelen siis lämpimästi sekä Emiratesia lentoyhtiönä että tietysti niitä Zeropointin kompressiosäärystimiä niin juoksu- kuin lentotarkoitukseenkin.

Nyt tämä nainen suuntaa hotellin uima-altaalle nauttimaan Dubain auringosta. Kivaa alkanutta viikkoa!

Lentopelosta ja sen hallitsemisesta

Olin alle kymmenen vanha, kun olimme etelänlomalla. En enää muista olimmeko tulossa vai menossa tai edes missä olimme, mutta napotin lentokoneen penkissä turvavyö kireällä ja kuulin jonkun sanovan, että edessä olisi ukkosrintama, mutta kiertäisimme sen. Meni hetki ja kone tärisi kovasti, ulkoa ja sisältä kuului mekkalaa, koneen ääniä, kolinaa ja suhinaa. Humps. Ilmakuoppa pudotti konetta rajusti, otti vatsanpohjasta. Pelotti ja oksetti. Joku sanoi, että olimme joutuneet ukkospilven sisään, pitäkää turvavyöt kiinni. Ulkona välähteli ja laitoin silmät kiinni. Jossain rapisi paperipussi. Humps. Joku kiljui, useampi kuin yksi ihminen nyyhkytti. Minua vaan pelotti, ihan hirveän paljon.

En ole 100 % varma muistojeni todenperäisyydestä, mutta näin muistan lennon, jonka jälkeen olen kuulunut siihen 30 % ihmisistä, jotka kokevat lentämisen ainakin jonkin verran pelottavaksi. Tutkimusten mukaan n. 8 % ihmisistä ei lennä lentopelkonsa vuoksi lainkaan. Itse olen päättänyt, etten anna pelkoni rajoittaa menemisiäni, mutta aivan helppoa ei yläilmoissa matkustaminen minulle siltikään ole.

Nousemassa reilut 11 tuntia kestävälle jatkolennolle Uudessa-Seelannissa.

 
Vielä joitakin vuosia sitten en voinut kuvitellakaan, että lentomatkustaisin joskus itsekseni. Arkana ihmisenä jännitin ja pelkäsin kaikkea mitä tapahtuu jo ennen itse lentoa; oikean terminaalin tai lähtöportin löytämistä, turvatarkastuksia, passintarkastuksia, matkalaukun katoamista ja muuta sellaista. Kokemus on kuitenkin tuonut varmuutta ja sen jälkeen kun entiset kauhuskenaariot ovat käyneet toteen; lento on ollut myöhässä, jatkolento mennyt sivu suun ja matkalaukutkin kadonneet, on turha lentokenttäjännitys vähitellen väistynyt ja luotan siihen, että selviän kentän hulinasta itseksenikin. Mutta se lentopelko, se ei valitettavasti ole lentämällä kadonnut.

Mikä lentämisessä pelottaa ja miltä se tuntuu?

En koe lentokoneessa niinkään ahtaanpaikankammoa, pahoinvointia tai terrorismipelkoa, mutta tietoisuus siitä, etten voi vaikuttaa mihinkään tai jäädä kyydistä kesken matkan, on kammottava. Erityisesti pitkät lennot, jolloin lennetään paljon meren yllä, ovat itselleni niitä pahimpia, sillä mihin me muka laskeutuisimme jos tulisi jokin hätä? Pelkään myös erityisesti lentokoneen ääniä (toisinaan myös maassa ollessa, kun kuulen jossain lentokoneen) sekä luonnollisesti kaikkea pompotusta mitä kone lentäessään tekee.

Luokittelisin oman pelkoni sinne lievän ja keskitason välille. Lentopelko aiheuttaa minulle oireita jo ennen lähtöä, sillä saatan olla ärtynyt ja poissaoleva. Kun pelko iskee koneessa, sydämeni hakkaa, kämmenet hikoavat, on kylmä, on kuuma ja pahimmillaan tärisen kauttaaltaan ja olen jokseenkin varma, että tästä ei hengissä selvitä. Jotta käyttäytyisin kuitenkin päällepäin lähestulkoon normaalin ihmisen tavoin, olen ryhtynyt työstämään pelkoani ja opetellut pitämään sen kurissa.

Hyväksi havaitsemiani niksejä lentopelon hallitsemiseen

Mikäli suinkin mahdollista, käytä ainoastaan sellaisia lentoyhtiöitä, jotka eivät tunnu sinusta epäilyttäviltä. En esimerkiksi itse lennä Air Francella tai AirAsialla.

Varaa matkalle mukaan hyvät kuulokkeet, jotka sulkevat pois ulkopuolelta kuuluvat äänet. Lentokoneiden viihdejärjestelmät tarjoavat nykypäivänä paljon kuunneltavaa ja katseltavaa ja ovat usein käytössä portilta portille, joten jopa nousun ja laskun äänet saa kuulumattomiin musiikkia kuunnellen.

Iskikö kohdalle paha turbulenssi? Sulje silmät ja keskity hengittämiseen. Vedä henkeä sisään nenän kautta niin pitkään ja rauhallisesti kuin voit, pidätä hengitystä hetki ja anna ilman tulla rauhallisesti ulos suun kautta. Jatka tätä ja keskity hengitysrytmiin. Sulje ulkopuoliset ajatukset pois mielestä.

Ajattele, että on ihmisiä, jotka nauttivat lentämisestä! Kun lensin yksin Australiasta kotiin ja jossain meren yllä alkoi pelottamaan, muistelin kuinka innoissaan mies oli ollut siitä, että pääsin lentämään uudenkarhealla ja hienolla, hyvän lentoyhtiön koneella. Ajattelin myös kaikkia niitä muita tuttuja, joiden tiedän pitävän lentämisestä ja yritin näin huijata myös itseni nauttimaan kyydistä.

Mitä mukavammin matkustan, sitä vähemmän pelottaa. Niinä kertoina, kun olen saanut vallattua koko penkkirivin itselleni, olen pelännyt huomattavasti vähemmän. Tsekkaa lennolle sisään vuorokautta ennen lähtöä. Istumapaikkaa valitessa pidä silmällä kokonaan vapaita penkkirivejä. Varaa tällaisesta rivistä käytäväpaikka, jotka yleensä ovat kaikkein halutuimpia. Mikäli kone ei tule täyteen, saattaa käydä tuuri, ettei viereesi tule ketään. Monilla yhtiöillä on myös ns. economy plus -luokka, joka saattaa maksaa vain satasen tai pari lisää. Näillä paikoilla on enemmän jalkatilaa ja myös penkit saattavat olla leveämmät.

Kuningas alkoholi. Yleensä alkoholia ei suositella lentopelon taltuttamiseen, mutta itselleni se toimii. En kuitenkaan koskaan juo enemmän kuin kaksi lasillista viiniä, sillä lentokoneessa alkoholin vaikutus, päänsärky ja krapula iskevät normaalia kovemmin. Mikäli lento kestää yli 5 tuntia, nautin alkoholin kanssa ilman reseptiä saatavan nukahtamispillerin. Tätäkään ei yleisesti suositella, sillä se saattaa haitata toimintakykyä hätätilanteessa. Itse luotan kuitenkin ns. ”juopon tuuriin” enkä usko, että lopputuloksen kannalta on paljonkaan merkitystä sillä, olenko koneen hätälaskeutuessa unelias vai en. Tällä tavalla siedän turbulenssia huomattavasti paremmin ja asenteeni kaikkeen ympärillä tapahtuvaan on mukavan leppoisa ”aivan sama”.

Älä ajattele lentämistä, ajattele määränpäätä. Pyrin tietoisesti välttelemään keskittymistä itse lentämiseen tai siihen, että olen yläilmoissa keskellä valtamerta. Sen sijaan ajattelen läheisiäni ja kaikkea sitä mitä perillä odottaa.

Ole selvillä faktoista! Mitä enemmän tiedän lentämisestä ja siitä mitä koneessa tapahtuu, sitä rauhallisempana pysyn. Kun mies kertoi lentokoneen lentävän moottoreiden sammumisen jälkeen ainakin kymmenen kilometriä, olin rauhallisilla mielin pitkän aikaa. Sitten tajusin miehen tarkoittaneen, että kymmenen kilometriä alaspäin… Justiinsa! Todellisuudessa ammattitaitoiset lentäjät pystyvät kuitenkin uskomattomiin suorituksiin, vaikka lentokoneeseen tulisikin vikaa.

Mieltä huojentavia faktoja lentämisestä

Koska faktojen tietäminen lentämisestä rauhoittaa mieltä, keräsin netistä tietoa ja pyysin lentäjänä työskentelevää tuttavaani kertomaan hieman siitä, miksi lentomatkustaminen on turvallista – myös silloin, kun jokin menee vikaan.

• Lentomatkustaminen on tilastollisesti moninkerroin turvallisempaa kuin autoilu saati moottoripyöräily.

• Ilmailuala on erittäin valvottua. Koneet tarkistetaan ja huolletaan ennen jokaista lentoa. Myös lentäjiä lisäkoulutetaan jatkuvasti.

• Jokainen lento-onnettomuus on yleensä useamman epäonnisen tapahtuman ketju. Yksittäinen vika tai ongelma harvoin pudottaa konetta taivaalta.

• Turbulenssi ei pudota konetta ja ilmakuoppia voikin ajatella kuin monttuina tiessä. Lentokoneet on suunniteltu kestämään kovaakin turbulenssia – jopa sellaista, jossa kone tuntuu humpsahtavan alaspäin ja irrallaan olevat tavarat lentelevät ympäriinsä.

• Vaikka koneen molemmat moottorit sammuisivat, ei kone putoa taivaalta kuin kivi, sillä matkustajakoneet on varusteltu liito-ominaisuuksilla. Moottorit voidaan myös käynnistää ilmassa uudelleen ”vauhtia ottamalla”, eli jyrkähköllä syöksyllä.

• Salamanisku ei juurikaan vaikuta koneen toimintaan.

• Mitä tahansa kuulet, se todennäköisesti kuuluu asiaan.

• Koneet on suunniteltu lentokelpoisiksi, vaikka moottoreista vain toinen olisi toiminnassa. Lentokoneella voi oikealla tekniikalla siis sekä nousta että laskeutua yhden moottorin turvin.

• Matkustajakoneella voi laskeutua onnistuneesti myös veteen.

• Yhdysvalloissa lentomatkustajien sekaan on soluttautuneina Air Marshalseja, jotka ovat matkustajien turvana mikäli koneessa tapahtuu jotain uhkaavaa tai yllättävää.

 

 

Onkos siellä kuulolla muita lentopelkoisia? Tuntuiko, että kirjoituksestani saattoi olla jotain apua?