Jää hyvästi, Kalifornia

Se alkaa nyt olla varmaa, mitä on ounasteltu tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Viimeisetkin oljenkorret ovat lokakuun edetessä kuivuneet kasaan, jokainen kivenmurikka pikkukiviä myöten käännetty tuloksetta ympäri ja näin ollen vuotemme USA:ssa vaikuttaisivat tulleen tällä erää tiensä päähän.

Ajattelin kirjoittaa siitä miten pahalta nyt tuntuu, miten itkettää ja harmittaa kun tulevaisuus ei toteutunutkaan sellaisena kuin siitä haaveilin, mutta todellisuudessa tunteiden kirjo ei olekaan ihan näin yksipuolinen.

Koska meillä on ollut jo jonkin aikaa mahdollisuus totutella ajatukseen, että Kalifornian elämäntyyli oli nyt tässä, ei tämä viimeinen naula arkkuun tuntunutkaan enää niin pahalta kuin pelkäsin. Itse asiassa, jos työnnän päällimmäisenä vellovan pettymyksen-, pelon- ja paniikinsekaisen tunnemössön syrjään ja kurkkaan hieman syvemmälle sisimpääni, löytyy sieltä helpotuksen tunne. Kuusi vuotta USA:ssa eivät nimittäin ole olleet aivan helppoja, puhumattakaan nyt edellisestä neljästä kuukaudesta. Stressi ja pelko oleskelulupien järjestymisestä on hakannut takaraivossamme taukoamatta ja vaikka olemmekin yrittäneet olla asiaa aktiivisesti ajattelematta ja nauttineet elämästä, on se estänyt kaiken konkreettisen tulevaisuuden suunnittelun ja aloilleen asettumisen. Nyt sitä stressiä ei enää ole. Sen tilalla on ehkä kymmenisen uutta ongelmaa, mutta ainakaan meitä ei lähitulevaisuudessa potkita yhdestäkään maasta ulos.

Helpotuksen kaverina on myös sellainen pieni ja varovainen innostuksenpoikanen jossain syvällä sisimmässä, se sellainen, jonka olemassaoloa lähes häpeilen. Tuntuu väärältä ja syntiseltä olla innostunut keskellä kaaosta, etenkään kun emme tiedä minkälainen syöksykierre meillä on edessämme, mutta jokin tässä uudessa ja tuntemattomassa alussa silti jollain tasolla viehättää. Sillä mistä sitä lopulta tietää, vaikka pohjakosketuksen sijaan edessä olisikin jotain entistä ehompaa, kivempaa ja jännempää? Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö valtaosa innostuksestani johtuisi jo pelkästään siitä, että voinen lähitulevaisuudessa ottaa takaisin sitä aikaa perheeni kanssa, jonka olen Kaliforniassa asuessani menettänyt.

Että tuota, täällä ollaan nyt totaalisen kauhuissaan, vähän suruissaan ja kovasti pettyneitä, mutta samalla jopa yllättävän toiveikkaita ja tulevaisuudesta hölmösti innostuneita.

Aikuinen värittää!

Paljastettuani muutama kuukausi sitten salaisen intohimoni ristisanatehtäviin, sain oitis muutamaltakin eri taholta vinkin kokeilla aikuisten värityskirjoja. Kehotuksista huolimatta olin jo unohtanut koko homman, kunnes eräänä päivänä Amerikan ottoäitini toi minulle kauppareissulta huisin hienon värityskirjan ja puuvärit!

Olo oli kuin lapsella jouluaattona, kun revin puuväripakkausta auki ja pläräsin kirjan läpi. Päästyäni lopulta värityspuuhiin, kului pari tuntia silmänräpäyksessä, kun värittelin kuvaa varoen samalla sotkemasta yli rajojen.

Olin lapsena ja vielä teininäkin kova piirtämään ja maalaamaan, mutta kun luova työ vei mennessään, ei luovuutta tuntunutkaan enää riittävän työajan ulkopuolelle. Kovasta yrityksestä huolimatta, en koskaan kokenut olevani erityisen hyvä piirtäjä ja hermostuinkin tämän tästä keskinkertaisuuteeni. Värityskirjan työstäminen onkin ollut minulle valtavan suuri positiivinen yllätys, siinä kun vältyn piirtämisen tuskalta, mutta saan tehdä sitä mistä eniten taiteilussa pidän, leikkiä väreillä, varjoilla ja muodoilla.

Se mikä tässä touhussa kuitenkin on kaikkein parasta, on totaalinen katoaminen värittelyn maailmaan. Kun ne vähätkin ajatukset värityksen aikana liittyvät lähinnä seuraavan värikynän valintaan, ollaan melko lähellä transsin esiastetta.

Taidetta ilman aivoja!

Stressimörkö suosittelee muillekin! Ja aikuisten värityskirjahan on myös kiva ja kohtuuhintainen lahjaidea!

Ehkei ihmiskunta olekaan tuhoon tuomittu

Edellistä kirjoitusta sanaillessani en osannut kuvitellakaan, kuinka suuren lukijakunnan se viikonlopun aikana saavuttaisi. Olen työstänyt blogiani pian neljä vuotta, taltioinut sen riveille elämää sellaisena kuin se on eteeni tullut, ja vaikken viime aikoina ole lukijamääriä juurikaan miettinyt, olen jo oppinut, että tietyt aihepiirit kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin toiset.

Kun tähän mennessä ne kaikkein luetuimmat kirjoitukset ovat liittyneet lähinnä dieetteihin tai muihin ulkonäköliitynnäisiin asioihin, tuli täysin yllätyksenä, että näiden kaikkien yläpuolelle, lukijaennätykset räjäyttäen, nousi se kirjoitus jossa puhun rakkaudesta.

Ehkemme olekaan täysin tuhoon ja turhuuteen tuomittuja.

Viime kuukausien aikana on oma Facebook-uutisvirtani ollut kovasti synkänpuoleinen. Jyrkkiä, mustavalkoisia ja aggressiivisiakin mielipiteitä, pelottavia numeroita, suukopua suuntaan jos toiseenkin. Kuluneen viikonlopun aikana nähtiin kuitenkin lähes 200 000 ihmisen Facebook-seinällä ajatus rakkaudesta, jota jakoivat niin naiset kuin miehetkin, rakastuneet ja vielä rakkauttaan odottavat.

Näin kirjoittajana tämä lämmittää kovasti mieltä ja sydäntä. Että ehkä vielä tässäkin ajassa, jossa keskitytään niin paljon epäolennaisuuksiin ja pinnallisuuksiin, on kaikkein suurinta rakkaus.

Kaiken se kestää

Tässä eräänä päivänä lenkillä ollessa kysäisi kaverini, että kuinka meillä tämän hankalan tilanteen keskellä oikeasti menee. Ryhdyin jo selvittämään tämän hetkistä työnhakutilannetta ja varovaisia suunnitelmia tulevasta, kun hän keskeytti ja tarkensi, että hän tarkotti itse asiassa meitä, pariskuntana?

Seurasi hetken hiljaisuus, kun ajatukseni vaelsivat kotona työhakemuksia kirjailevaan mieheen ja sydämeni valtasi suunnaton lämpö ja rakkaus. Totuus on, että jotakuinkin kaiken muun ollessa elämässä rempallaan ja hallitsemattomissa, on se ainoa hallinnassa oleva asia, parisuhde, hyvässä hoidossa ja vahvoissa kantimissa. Niin, ehkäpä jopa paremmalla mallilla kuin se oli silloin, kun kaikki muu oli vielä kunnossa.

Niin helppoa ja kevyttä kuin parisuhteen alkuhuuma onkin, ja niin umpirakastuneelta kuin silloin tuntuukin, astuu se todellinen rakkaus ja syvä parisuhde peliin vasta, kun elämä lyö ensimmäiset kapulat yhteisiin rattaisiin. Sitä sanotaan, että vastoinkäymiset joko erottavat tai lähentävät entisestään ja tämä pitää kyllä paikkaansa. Joko sitä astuu toisen rinnalle ja auttaa ottamaan vastaan mitä tuleman pitää, tai ottaa askeleen pari taaksepäin ja keskittyy turvaamaan omaa selustaansa.

Ja tämä on juuri se asia, joka on erottanut parisuhteemme edellisistä. Mitä kovemmin elämä riuhtoo, sitä tiukemmin pidämme toistemme käsistä kiinni. Ja kun toisen usko ja askel horjuu, sitä kovemmin toinen tukee ja kannattelee. Ja jos sattuu käymään niin surkeasti, että molempien usko loppuu samaan aikaan, hautaudumme kinastelun sijaan kylki kyljessä sohvalle syömään jäätelöä.

En sano, että olisimme mikään ihannepari, todennäköisesti aika kaukana siitä. Ärähtelemme milloin mistäkin pikkujutusta, nalkutammekin, emmekä todellakaan ole aina samaa mieltä asioista, olemmehan hyvin erilaisia, eri aikakaudelta ja eri lähtökohdista. Mutta joka kerta, kun olemme joutuneet todellisen ongelman tai haasteen eteen, olemme asettuneet rinta rinnan, haudanneet keskinäiset erimielisyydet, sulkeneet silmämme toisen rasittavilta puolilta ja keskittyneet yhdessä ongelman selättämiseen – koskettipa se sitten molempia tai vain toista. Asia on nimittäin niin, että olemme pirun paljon kovempi tiimi yhdessä kuin erikseen.

Se mitä tällä kaikella siirapilla koitan sanoa on kai, että se niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, ei ole vain pinttynyt toteamus ikivanhasta opuksesta, vaan oikeasti koko homman juju. Sen sijaan, että naisi sen ihmisen, jonka kanssa haluaisi pitää loputtomasti hauskaa, kannattaa naida se ihminen, jonka kanssa hauskanpidon lisäksi on kaikkein mieluiten silloin, kun kaikki menee päin helvettiä.

Pelkotiloja

Joku viisas sanoi minulle muinoin, että älä pelkää elämää vaan anna sen viedä, se kyllä kantaa. Ja voi jessus, kuinka tiukasti olenkaan noihin sanoihin viime aikoina takertunut! Olen jankannut itselleni aina kyllästymiseen saakka, että kävi miten kävi, kaikki kyllä järjestyy.

Todellisuudessa itsensä rauhoittelu ei auta paljoakaan. Kun pelottaa niin pelottaa.

Vasta viime aikoina olen uskaltautunut ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, ettei mies välttämättä työllistykään uudelleen täällä Yhdysvalloissa. Että me ihan oikeasti saatamme joutua muuttamaan Kaliforniasta pois, kun oleskelulupa lakkaa olemasta. Että me ihan tosissamme palaamme ehkä Suomeen. Ja että kaiken lisäksi toinen meistä olisi siellä työtön.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että Suomeen olisi kiva palata, saisi olla taas perheen ja ystävien kanssa, puhua omalla äidinkielellä, pyöriä vanhoissa ympyröissä ja lähteä aamulla töihin niin kuin normaalit ihmiset. Ja jos nyt johonkin, niin sinne haluaisin perustaa sen oikean kodin, hankkia koiran ja farmariauton, pystyttää takapihalle kasvihuoneen ja elää suomalaista unelmaa.

Mutta kun ne ihanatkaan ajatukset eivät kokonaan peitä pelkoa. Sen lisäksi, että pelkään mieheni mahdollisesti pitkääkin työttömyyttä ja siitä seuraavaa taloudellista ahdinkoa, pelkään itseäni.

Pelkään, että neljäntenäkymmenentenätoisena pakkasaamuna ajatukseni ajautuvat vanhan kotipihan palmupuun alle, lämpöön ja aurinkoon, ja jumiutuvat sinne. Pelkään, että palaan muistoissani uudelleen ja uudelleen vuorille horisontissa, kaikkeen mihin Kaliforniassa rakastuin ja kaikkeen minkä menetin.

Pelottaa, että kuuden vuoden muistot nakertavat sisimpäni kyyniseksi ja katkeraksi. Pelottaa, etten koskaan lakkaa vertaamasta nykyisyyttä menneisyyteen.

Eniten kuitenkin pelottaa, ettei ulkosuomalaisesta saa enää suomalaista.

Ei auta kuin räpiköidä ja toivoa, että ne siivet jossain vaiheessa ottavat tuulta alleen ja alkavat kantaa. Että kävi miten kävi, oppisin ajan mittaan näkemään menneisyyden rikkautena, en menetyksenä.