Ärsyttävät rakkauspäivitykset

/ A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Jatkuvaa rakkauden ja parisuhteen hehkuttamista Facebookissa pidetään yhtenä sosiaalisen median ärsyttävimmistä ilmiöistä. Itse en siirappisista rakkaudentunnustuksista varsinaisesti ärsyynny, mutta jatkuva julkikuhertelu ja todistelu parisuhteen onnesta herättää minussa lähinnä epäilyksiä parisuhteen todellisesta tolasta.

Amerikkalainen tutkimus kuitenkin kumoaa epäilykseni. Sen mukaan kun ne Facebookissa päivittäin rakkauttaan julistavat ja pariselfieitä julkaisevat kyyhkyläiset ovat itse asiassa onnellisempia parisuhteessaan kuin me, jotka rustaamme päivityksiä pääasiassa vallitsevista sääolosuhteista ja lounasravintolan tarjonnasta.

Kun kerran onni ja rakkaus on niin pienestä kiinni, päätin (v)ihastuttaa Facebook-ystäviäni kokonaisen viikon ruusunnupuntuoksuisilla rakkauspäivityksillä. Ja koska rakkauden määrä on suoraan verrannollinen levikin laajuuteen, päätin jakaa rakkaudentunnustukset koko internetin kanssa.

 

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 1: Ihana oli tänäkin aamuna herätä oman kullan vierestä, yhdessä kuolatulta tyynyltä. ❤  Ei muuta ku tyyny ympäri ja hetki lisää laatuaikaa kuivalla alustalla. Suunniteltiin siinä taas vähä yhteistä tulevaisuuttaki, niinku mitä syötäis tänään. On niin ihanaa, ku halutaan elämältä samoja asioita, kanapihviä! ❤ Käytiin tossa vähän aamulla ylämäkipyöräilemässäkin yhdessä ja oksennettiin maitohappoja samaan lätäkköön! Nyt sitte vaan ootan, että mies tulis töistä, ku mulla on niin ikävä sitä enkä malttais oottaa sitä yhteistä kanapihviä!!!! Ei olla nähty kohta pariin tuntiin!!! ❤

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 2: Perjantai! Ihanaa kun on viikonloppu edessä ja voidaan olla rakkaan kanssa kaksi päivää yhdessä tauottomasti! ❤ Saa nähdä, että mennäänkö ees mihinkään tai tehäänkö mitään vai ollaaks vaan. Meillä ku on niin syvä henkinen yhteys, ettei meidän tarvii ees puhua mitään. ❤ Kerranki mies nukku kaks viikkoo sohvalla eikä puhunu sanaakaan ja silti oon melko varma, et tiiän mitä se aatteli! Mua tietty, ja sitä miten ihanan helppoo meidän on olla yhessä! ❤

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 3: Nyt kun on tää Temptation Island ja kaikkee, niin me aateltiin sit kans laittaa meidän parisuhde ihan äärimmäiseen testiin. Lähdettiin siis Ikeaan, pariskuntana.

No siellä Ikeassahan sitten tapahtui sellaisia asioita, joita puitiin jo heti parkkipaikalla ja kyllä siinä tuli mieleen sekin, että mitenhän me nyt tästä jatketaan sit eteenpäin. En haluu noita tapahtumia sen tarkemmin alkaa julkisesti ruotimaan, mut voin nyt sen verran kuitenkin paljastaa, että kyllä siihen kolmansia osapuolia liittyi aika montakin, etenkin siellä kassojen läheisyydessä. Mut sit ku oltiin päästy sieltä pois ja oltu hetki ihan kaksin niin päätettiin, että kyllä me tästäkin selvitään, yhdessä. ❤ ❤ ❤ Nyt ku ollaan selvitty Ikeasta, meidän rakkaus selvii mistä vaan. ❤ ❤ ❤

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 4: Siis musta on nii ihanaa dokumentoida meidän rakkaustarinaa 389 päivää vuodes!! ❤ ❤ Tänäänki on otettu kymmenisen pariselfietä, ihan semmosissa arkisissa tilanteissa niinku pottuja kuorimassa, bensiksellä ja roskia viemässä. ❤ ❤

Mun suosikki on kuitenki tää tämmönen aito hetki, ihan vaan ku söpösteltii sohvannurkassa illalla. ❤ Kivasti pääs meidän Pikku-Kaukokin kuvaan, se kun aina köllii meidän välissä. ❤ ❤ Vain me kolme, mun känny ja 6530 Instagram-seuraajaa. ❤ ❤ Niin intiimii!!

 

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 5: Tässä sitä taas vietetään laatuaikaa meidän omassa rakkaudenpesässä. ❤ ❤ Syötiin just karkkia ja sipsiä ja otettiin jälkkäriks hampparit. ❤ ❤ Ihanaa, ku parisuhteessa kaikki se, joka sinkkuna oli läskiä, on nyt ihanaa naisellista pehmeyttä. ❤ ❤ Eikä yhtään haittaa, vaikka sitä tulee joka kuukausi neljästä viiteen kiloon lisää, ku pitäähän sitä nyt muotoja olla. ❤ ❤ Hyvä vaa, et on jotain jolla tukkii oviaukon jos toinen yrittää vaikka karata. ❤ ❤ Haleja ja pusuja kaikille meiltä!!!!

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 6: Hihihihi, mäpä aion nyt kertoo jotain tosi intiimii, ku tiiän, et kuitenki kaikkii mun 2543 fesekaverii kiinnostaa. Thihihihi… Mut siis juu, me ollaan nyt löydetty sellanen juttu ku etätantraseksi hihihihi. ❤ ❤ Sillä voi tosi kivasti yllättää toisen kesken työpäivän. Hihihihihi ❤ ❤ ❤ Tänäänki mies oli kuulemma melkee tukehtunu palaveripullaan hihihihihihi. ❤ ❤ Mä niin suosittelen tätä kaikille kiireisille pareille, mut älkää kuitenkaa unohtako ehkäsyy, koska siis pyhä henkihän voi olla tosi arvaamaton. Hihihihihi ❤ ❤

Ärsyttävät rakkauspäivitykset, osa 7: Päätettiin lähtee kullan kans sellaiselle Seiska-lehdestä tutulle lemmenlomalle. ❤ ❤ Siihen sellaseenhan kuuluu intohimoa, mustasukkaisuuskohtauksia, kännisekoilua, baaritappeluita, ohhoh-mitkä-rusketusrajat, putkareissu, kolmiodraamaa, yllätysraskaus sekä myöhemmin yllätysvauva, ohhoh-nyt-näkyy-läpi-asuja, masennusta ja alkoholiongelmia, ghanalainen salarakas, suhdekiemuroita, jättituloja ja jättimenoja, Ilkka Kanerva, uudet silikonit sekä raivoisa ero ja paluu yhteen. Tästä tulee niin ihana reissu ❤ ❤ ❤ tuitui kaikki!

 

Että sellaista. Rakkaudentäyteisen viikon jälkeen voisin sanoa, että rakkauden ja onnen määrä ei ainakaan havaittavasti lisääntynyt. Sen sijaan olen melko varma, että Facebookin kaverilista kutistui viikon aikana ainakin parilla hengellä.

 

ps. Saattaa olla, että joitain tapahtumia on rakkauden maksimoimiseksi tekstissä dramatisoitu.
pps. Lue myös ärsyttävät liikuntapäivitykset!

 

 

 

Kyykkylakossa

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

 

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.

Ollaan jo aika korkealla.

Melkein huipulla!

Tällainen palkinto odotti maastopyörineen perillä.

 
 
 
No, ehkä se takamus pysyy ojennuksessa tälläkin treenillä.
 

Amerikkalaisia protskupannareita ja nakuilua

/ A. K. Nikkinen / 8 kommenttia

Koska viime viikkoinen leuanvetoa ja nakuilua -postaus saavutti niinkin suuren kansansuosion, sekä kotona että blogissa, päätin jatkossa tehdä enemmänkin asioita alasti, niin kuin esimerkiksi aamiaispannukakkuja. Että juu, viime viikonloppuna vatkaimen varressa riehui aidosti alaston kokki.

Mutta mennäänpä itse asiaan, nyt kun olen saanut jakamattoman huomionne ja otsikon ansiosta juttu nousee todennäköisesti koko internetin luetuimmaksi pannukakkuohjeeksi. Eli ne proteiinipannukakut, joiden reseptiä minulta on aina välillä tiedusteltu. Ohje on alunperin jalostettu tästä tavallisten amerikkalaisten aamiaispannareiden ohjeesta ja osoittautui niin toimivaksi, ettemme sen koomin ole enää tavallisia pannareita tehneet. Minulla on nimittäin aamiaisen suhteen sellainen vaatimus, että tarvitsen reilun satsin proteiinia, tai muuten nälkä yllättää nopeammin kuin olen ehtinyt ruokapöydästä nousta.

Nämä pannukakut sisältävät oikeastaan kaksi salaista ainesosaa; proteiinijauhoa ja kananmunanvalkuaisia. Proteiinijauhoksi olemme valinneet tuollaista ehkä vähän höpöhöpö-brändiä, joka toimii monia hifimpiä protskujauhoja paremmin leivontahommissa. Toisekseen jos proteiinijauhe on kakkutaikinan makuista, ei pannukakuistakaan voi tulla kovin pahoja. Jos reseptissä on joku vinksallaan, sysään vastuun reseptin kehittäjälle ja taloutemme pääpannukakkuvastaavalle, miehelleni. Meikäläinen kun kelpaa näissä hommissa yleensä vaan munanvatkaushommiin. Alasti.

Amerikkalaiset proteiinipannukakut

2 dl kaurahiutaleita (tai 1 dl kaura- ja 1 dl ohrahiutaleita)
1 dl vehnäjauhoja (tai 0,5 dl kookosjauhoa)
0,75 dl proteiinijauhoa
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
3,5-4 dl piimää (kookosjauhon kanssa saattaa mennä hitusen enemmän)
2 keltuaista
2 rkl oliiviöljyä
6 munanvalkuaista

1. Sekoita kuivat aineet keskenään.

2. Lisää sekaan piimä, keltuaiset ja oliiviöljy.

Ennen valkuaisvaahdon lisäämistä taikinan pitäisi näyttää suunnilleen tältä.

3. Vatkaa kananmunanvalkuaiset kovahkoksi vaahdoksi (alastomuus saattaa nopeasti ajateltuna nopeuttaa prosessia) ja sekoita taikinan sekaan.

4. Paista kookosöljyssä.

5. Syö. Maistuu parhaalta nutellan, banaanin, mustikoiden ja kermavaahdon kera!

On tyhmyyttä olla käyttämättä pyöräilykypärää

/ A. K. Nikkinen / 26 kommenttia

Maanantaisesta Hesarista pisti silmään yksi otsikko ylitse muiden: ”Kypärän käyttöpakko vähentää pyöräilyä”. Jutun perusteella liikenne- ja viestintäviraston esittämä lakiehdotus pyöräilykypärän käyttöpakosta tuntuu olevan niin liikenteen tutkijatohtorin, neurokirurgian osastonylilääkärin kuin kansan mielestäkin kovassa vastatuulessa. Kypäräpakon langettaminen kun vähentäisi pyöräilyä merkittävästi, jolloin pyöräilyn mukanaan tuomat kansanterveydelliset hyödyt terveemmistä ja vähemmän ylipainoisista ihmisistä valuisivat hukkaan ja näin kypäräpakko kääntyisi lopulta negatiiviseksi tulokseksi viivan alle. Todisteena väistämättömästä esitetään mm. tilastoa 90-luvun Uudesta-Seelannista, jossa kypäräpakon myötä pyöräily väheni 51 %.

Vaikka minusta onkin hassua, että nykypäivän ilmiöitä peilataan yli 20 vuotta vanhoihin tilastoihin, leikitään nyt kuitenkin, että näin tapahtuisi myös Suomessa. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että ne kypärättömät pyöräilijät sietäisivätkin pois liikenteestä. Tämän asiantuntijat kuitenkin tyrmäävät vedoten laskelmiin, joiden mukaan jokainen pyöräilystä luopuva henkilö sortuisi väistämättä epäterveellisiin elämäntapoihin eikä kypäräpakon jälkeen koetun nöyryytyksen jälkeen harrastaisi enää koskaan minkäänlaista liikuntaa ja lopulta lihottaisi itsensä tärviölle ja yhteiskunnan maksettavaksi. Parempi on siis antaa ihmisten suhailla rauhassa munamankeleineen ilman kypärää niin pysyvät terveinä.

Kypäräpakon sijaan toivotaankin, että näillä kypärättömien pyöräilijöiden tuomilla kansanterveydellisillä säästöillä rakennettaisiin enemmän ja turvallisempia pyöräilyväyliä, jotta pyöräilijöitä – myös niitä kypärättömiä sellaisia – saataisiin liikenteeseen vieläkin enemmän. Näin kansantaloudelliset sekä ympäristölliset hyödyt kasvaisivat entisestään. Minusta tämä on hieno idea, onhan tärkeää ennaltaehkäistä onnettomuuksia luomalla pyöräilijöille entistä turvallisemmat väylät. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että ne pyörätiet eivät vie ovelta ovelle eikä tien ylittämisiä ja liikenteen seassa ajelua kitke pois vielä baana taikka kaksi. Kun se auto sitten kolhaisee siinä kotitiellä, ei pyöräbaanat paljon lämmitä jos ei päässä ole kypärää.

Liikenneturvan mukaan ilman kypärää ajelee jopa 59 % kaikista pyöräilijöistä. Se on mielestäni aika pirun monta turhanpäiten henkensä riskeeravaa ihmistä tienpäällä, joskin tässä Hesarin artikkelissa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että pyöräilykypärän käyttö on noussut turhan suureen rooliin turvallisuuskeskusteluissa. Kypärän käyttö kun ei varsinaisesti estä onnettomuuksia (kuten ei moottoripyöräkypäräkään tai autojen turvavyöt) eivätkä pyöräilyonnettomuudet aiheuta ”kovin paljon” päävammoja. Olipa se sitten paljon tai ei, vuonna 2009-2011 pelkästään Töölön sairaalan neurokirurgian teho-osastolla hoidettiin yli 40 pyöräonnettomuudessa päänsä kolauttanutta henkilöä. Heistä vain kolmasosa oli käyttänyt kypärää. Vuonna 2013 pyöräilyonnettomuuksissa kuoli 23 henkeä, joista 21 oli liikkeellä ilman kypärää. Kypärää käyttämällä heistä arviolta 10 olisi voinut pelastua eri todennäköisyyksin. En tietenkään ole asiantuntija, mutta minusta kymmenenkin turhanpäiten kuollutta on kyllä kovin paljon.

Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä peräti 73 % onnettomuuden tapahtuessa. On siis jokseenkin käsittämätöntä, että reilusti yli puolet pyöräilijöistä jättää tämän melko halvan henkivakuutuksen käyttämättä. Ei, en itsekään kannata kypäräpakkoa, sillä sen toteutumisen valvonta aiheuttaisi turhan paljon kustannuksia näinä aikoina, kun raha on muutenkin tiukassa. Ihmisten asenteissa sen sijaan olisi paljonkin työstettävää ja kypärän käyttöön pitäisi kannustaa entistäkin hanakammin sen sijaan, että sen käytön merkityksellisyyttä vähätellään asiantuntijoiden toimesta. Kuinka tehokkaasti kypärän käyttö lisääntyisi esimerkiksi silloin, kun pyöräonnettomuuden tapahtuessa kypärätön pyöräilijä olisi itse korvausvelvollinen aiheutuneista terveydenhoitokuluista? Valinnan käytöstä saa tehdä itse, mutta koko yhteiskunnan ei tarvitse kärsiä yksilön tyhmyydestä.

Minkä ihmeen takia kypärän käyttö etenkin aikuisilla ihmisillä on sitten niin kovin vastenmielistä? Olen kuullut vedottavan mm. hiusten sekaisin menoon, aivan kuin tukka nyt ilman kypärääkään pysyisi pyöräillessä ojennuksessa. Joku taas sanoo näyttävänsä kypärä päässä tyhmältä, vaikka minun silmissäni näyttäisi vielä tyhmemmältä ilman kypärää. Kolmas sanoo, että kypärä puristaa päätä eikä näin ollen ole tietoinen, että kypäriä valmistetaan eri koossa ja malleissa. Neljännen mielestä kypärä taas on kamalan hankala kuljettaa mukana, mutta raahaa silti kolmenkymmenen litran vetoista Louis Vuittonia olalla. Minä en kypärättömyydelle keksi kuin yhden syyn ja se on tyhmyys. Vai väittääkö joku käsi sydämellä, ettei käytä kypärää siksi, ettei usko pyöräilyonnettomuuden osuvan omalle kohdalle, koska ajaa niin varovasti?

Katsokaapa alla oleva kuva mieheni pyöräilykypärästä sen jälkeen, kun rattiin nukahtanut autoilija ajautui pyörätielle ja törmäsi takaapäin pyörällä liikkuneeseen mieheeni. Tuntuuko vielä, että sillä on paljonkaan merkitystä, kuinka varovainen olet itse? Siellä liikenteessä kun on muitakin kuin sinä.

Käytä sitä kypärää, oli pakko tai ei.

Periaatteestakin ärsyttää, eli nurinaa vuokralla asumisesta

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Viikko vaihtui kovasti helteisissä ja hikisissä merkeissä pihamaalla puuhastellessa. Koska kalenterin ja vallitsevien sääolosuhteiden (+33 c) mukaan talvi on väistämättä muuttumassa kesäksi, otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin takapihalle siivoushommiin, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli lenkin päätteeksi vaan lösähtää aurinkotuoliin pikku nokosille. Yleensä pihahommat ovat mielestäni jopa mukavaa puuhaa, näkeehän siinä nopeasti kätensä jäljen ja toisekseen mullassa möyriessä lepää myös mieli. Mutta äh, vuokraisäntämme tekee parhaansa tappaakseen intoni puutarhahommiin.

Puutarhatonttuakin v-tuttaa.

Kuten paikallisittain vuokrataloissa yleensäkin, myös meillä vuokraan kuuluu viikottain vieraileva meksikolaisten puutarhureiden joukko. Yksi leikkaa nurmikon, toinen hurisuttaa lehtipuhallinta, kolmas kerää roskat talteen ja neljäs potkii joka kerta ainakin yhden sprinklerin tai pihavalaisimen hajalle. Vaikka aikaisemmissa vuokrataloissa olemmekin hoitaneet pihan itse, annoin tällä kertaa tyytyväisenä vastuun puutarhureille. Me kuitenkin matkustelemme aika paljon, joskus viikkojakin kerrallaan ja Kalifornian kuivuus kyllä tappaisi pihamaalta kaiken elävän, ellei siitä joku olisi huolehtimassa.

Onneksi mehikasvit kaktuspenkissä ovat onnellisia.

Samoin avocadopuu, joka kasvattaa uusia lehtiä.

Varsin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että puutarhurit huolehtivat ainoastaan etupihasta ja siitäkin vaihtelevalla menestyksellä. Etupihan kukkapenkki rehottaa tällä hetkellä täynnä sinne kuulumattomia kasveja, ylikasvaneen puun kuivuneita lehtiä on kaikkialla eikä puskia ja pensaitakaan ole aikoihin leikannut kukaan muu kuin A. Sinivaara itse. Lusmuilevien puutarhureiden lisäksi ärsyttää, että meikäläisten vastuulla olevalla takapihalla on melkoinen määrä jatkuvaa trimmausta vaativia kasveja, joista osa on vieläpä rumia.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Sitä kun valitsee asua omakotitalossa, sitä myös valitsee pitävänsä huolta pihasta. Mutta kun ne puutarhurit ja pihanhoito olivat osa vuokrasopimusta. Siksi tämä on nyt periaatekysymys. Jos kaikki olisikin selkeästi meidän vastuullamme, olisin varmasti tyytyväinen. Mutta nyt maksamme joka vuokrassa siitä perhanan puutarhurista ja kaikki on silti nurmikonleikkuuta lukuunottamatta meidän vastuullamme.

Sitruunapuu tekee kovasti sitruunoita trimmaamisen jälkeen.

Onneksi meillä on sentään automaattinen kastelujärjestelmä, joka takaa, että pihamaa pysyy vehreänä silloinkin, kun olemme poissa. Paitsi ettei enää ole, sillä takapihan kastelujärjestelmä hajosi viime kesänä ollessamme Suomessa. Kun sitten ilmoitimme asiasta vuokraisännälle tekstiviestitse, hän ei reagoinut asiaan millään tavalla pariin kuukauteen. Vasta, kun kitisimme ongelmasta kirjeitse vuokrashekin yhteydessä, hän viimein otti yhteyttä. Ei kuulemma tarvitsisi olla huolissaan, sillä nyt on talvi ja sataa vettä. Nurinkurista kyllä, samaan aikaan hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena korjata sadekelillä seinän sisään vuotavia ikkunanpokia, koska ”ei täällä kuitenkaan sada”.

Ruma pensas, jonka aion tappaa vahingossa.

Pieni sarvipäinen olento sisälläni kihisee raivosta ja haluaisi antaa kaiken kuivua takapihalla pystyyn, ellen samaan aikaan toivoisi rankkasadetta, joka saisi seinät mätänemään. Mutta toisaalta, mehän tässä asumme ja siksi on järkevämpää pitää takapiha sellaisena, että siellä viihtyy. Olen jo korvannut omistajan ruman pensaan salaa avocadopuulla ja ajattelin istuttaa viereensä toisenkin hedelmäpuun, kunhan ensin ”vahingossa” tapan kuivuuteen paikalla tällä hetkellä kituvan ruman puskan. Lisäksi olemme hankkineet pihalle gazebon ylimääräiseksi kesähuoneeksi, olen perustanut tyhjälle maapläntille kaktuspenkin ja tuonut uima-altaalle tropiikin tunnelmaa pienellä palmupuulla.

Paitsi, että gazebokin meni ihan päreiksi talvimyrskyssä.

Sekin ärsyttää ihan periaatteestakin, ettei rikkinäisiä asioita hoideta kuntoon vedoten sääoloihin, herranenaika. Sanoisi sitten vaikka rehellisesti, että ei kiinnosta, kuivukoot kasvit ja mädätköön talo. Mutta ei, kun nyt sataa. Ja nyt ei sada. Ja huomisesta ei koskaan tiedä. Itsehän olen kunniallisena suomalaisvuokralaisena pintaremontoin omakustanteisesti talon kolme kylpyhuonetta ja yhden makuuhuoneen mieleisekseni sillä aikaa, kun omistaja ei ole saanut hoidettua yhtä sadeveden turvottamaa ovilistaa paikoilleen.

Vuokraisännän ratkaisu kastelujärjestelmän ongelmaan.
On muuten kirurgi-miehiä, yllätys, yllätys.

Oli miten oli, nyt kahden päivän puuhastelun jälkeen takapiha on jo paljon siistimpi ja kasteluletkuunkin on ostettu uusi, kastelua huomattavasti helpottava pää vanhan hajonneen tilalle, omakustanteisesti, tottakai. Että josko tämä ärsytys tästä pikkuhiljaa taas laantuisi ja tyytyisin taas vuokralaisen osaan mukisematta.

Paljonko te muut olette valmiita panostamaan vuokrakotiin? Entä millaisia vuokraisäntiä teillä on?