Pitää syödä, että jaksaa

18/01/201518/01/2015 / A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Joku saattaa vielä muistaakin, kuinka viime keväänä hieman epäonnistuneen dieetin päätteeksi uhosin opettelevani syömään enemmän. Ihan huvikseni en kuitenkaan soppakulhojen äärelle halunnut hakeutua entistä useammin, vaan tavoitteeni oli opettaa keho käyttämään enemmän energiaa hyväkseen, syödä suunnilleen kulutukseni verran ja näin varmistella mahdollisen seuraavan dieetin onnistumista.

Kun sitten kesä koitti, tuli elämään tärkeämpää tavoiteltavaa kuin tulevaisuuden dieetit. Loppukesästä diagnosoitu uupumus teki riittävästä ravinnonsaannista tärkeää myös henkisen hyvinvoinnin kannalta, josta tuli prioriteetti numero yksi. Samalla kun ryhdyin eliminoimaan ylimääräisiä stressitekijöitä pääni sisältä, halusin helpottaa koko kehon stressitilaa. Ja koska liikun paljon, halusin varmistaa, ettei kehoni tarvitse palautua kaikesta rasituksesta liian köykäisin eväin. Niinpä syksyn tullen löysäsin vyötä ja otin tukevan otteen jääkaapin ovenkahvasta.

Aamu alkaa 1,5 annoksella kaurapuuroa, jonka sekaan on sotkettu kakkutaikinan(!!) makuista proteiinijauhoa. Päälle vielä kasa raejuustoa ja mustikoita niin nälkä pysyy loitolla!

Miten tämä sitten näkyy ulospäin? Ryhdyin lisäämään pöperön määrää pikkuhiljaa. Koska aloitin salitreenit uudelleen kesätauon jälkeen ja tämän lisäksi ajelin maantiepyörällä, ei lisääntynyt ravinto näkynyt ulkomuodossa kovinkaan paljon. Parin kuukauden jälkeen alkoi salin peilissä näkyä muutoksia, pumppi oli rehdimpi ja kesän aikana kuivahtanut olemus huomattavasti ryhdikkäämpi. Vasta, kun polven hajoaminen pakotti luopumaan pyöräilystä ja rajoitti muutenkin kaikkea aerobista liikuntaa, alkoi vartalooni kerääntyä selvemmin ylimääräistä. Alkupaniikin hälvettyä päätin kuitenkin jatkaa samalla ruokavaliolla, vaikka aerobisen liikunnan vähenemisen myötä kulutukseni olikin pienentynyt.

Nyt takana on pian viisi kuukautta ruoka-aikaan kotona olemista. Edelleenkin tuntuu siltä, kuin söisin jatkuvasti, mutta syyllisyydentunne riisivuorta lautaselle kauhoessa on kadonnut, samoin sitä seurannut ähky. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että kehoni käsittelee ruokamäärää nykyisin jo varsin tehokkaasti, kunhan pysyttelen kohtuullisen puhtaassa ruoassa. Joulun aikaan oikean ruoan korvaaminen herkuilla kostautui välittömästi ja vaikka energiateknisesti en syönytkään yli tarpeiden, tarttuivat jouluherkut lanteille ihan eri tavalla kuin normaali pöperö. Muutoin rasvan kertyminen tuntuisi kyllä pysähtyneen.

Mikä on muuttunut? Se tärkein, henkinen hyvinvointini, on parantunut kesästä huomattavasti. Jos ei nyt kaikki kunnia, niin osa ainakin osa siitä kuuluu riittävälle ravinnonsaannille ja täten koko kehon stressitason laskemiselle. Vaikkei viidessä kuukaudessa vielä salilla saadakaan ihmeitä aikaiseksi, voisin väittää, että lihaksissakin on tapahtunut ainakin pientä ulkoista kehitystä. Voiman lisääntymistä ei sen sijaan tarvitse edes arvuutella – ounastelen rikkovani vanhan, 70 kilon penkkiennätyksen ihan lähiaikoina.

Miltä nyt tuntuu? Vaikka olo onkin energisempi ja vahvempi, on pakko myöntää, että riippuen ihan päivästä, minua häiritsee enemmän tai vähemmän tuo vyötärölle ilmestynyt vatsamakkara. Vaa’alle en ole mennyt vieläkään, vaikka vaa’an vastainen kampanjani onkin jo päättynyt. Epäilen kuitenkin lisäkiloja tulleen kesästä ehkä neljä, eli olisiko painoni siellä seitsemänkymmenen tietämillä, tiedä häntä. Mahdun joka tapauksessa vanhoihin vaatteisiini, mutta en voi sanoa, että tuntisin niissä oloani erityisen mukavaksi.

Nyt kun pääni on jokseenkin järjestyksessä ja kropan aineenvaihduntakin toimii taas, olen ryhtynyt haaveilemaan uudesta dieettikokeilusta vielä kevään aikana. Minua nimittäin kiinnostaisi päästä eroon tuosta vyötärön lisäpainosta, joka vaikeuttaa leukojen vetämistä entisestään. Dieetin aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä ensin täytyy rikkoa ennätyksiä salilla ja saada polvi (ja keuhkoputkentulehdus) parantumaan. Tiedä vaikka, jos makkara alkaisi sulaa ihan itsestään, kunhan taas pääsen juoksemaan ja pyöräilemään.

Sitä odotellessa taidan ottaa vähän välipalaa ja lähteä kyykkäämään. Voikaa, liikkukaa ja syökää hyvin, ihmiset!

Kun treeneistä puuttuu se juttu

12/01/201516/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Toisinaan se treeni-into on meikäläiselläkin koetuksella. Varsinaisesta motivaation puutteesta ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyse, päinvastoin. Motivaatiota ja tavoitteita olisi, mutta se jokin juttu on vaan viime aikoina treeneistä uupunut. Ja se juttu on oma mies.

Olemme treenanneet yhdessä yhdeksän vuotta, juosseet, pyöräilleet ja nostaneet rautaa. Välillä on sujunut, välillä ei ja kun toinen on hyytynyt, on toinen potkinut eteenpäin. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin joutunut treenaamaan yksin. Pullistuneen välilevyn vaurioitettua jalan hermostoa, ei mies ole enää muutamaan vuoteen pystynyt osallistumaan juoksulenkeille tai pidemmille vaelluksille. Samainen vaiva yhdistettynä vanhaan olkapäävammaan on tämän tästä pakottanut miehen tauolle myös salitreeneistä ja lopulta viime syksynä rattiin nukahtanut autoilija oli lopettaa miehen urheiluharrastukset lopullisesti. Vaikka mies selvisikin tällistä lopulta vähällä, hajosi rytäkässä se ehjempi olkapää ja mahdollisuudet saliharrastamiseen kuihtuivat entisestään. Pyöräilyn jäädessä lopulta ainoaksi sellaiseksi harrastukseksi, jota pystyimme tekemään molemmat, loppui viimein sekin hauskuus, kun kiipesin vuorelle ja hajotin polveni. Se niistä yhteisistä pyörälenkeistäkin sitten.

Niin kurjia kuin kaikki terveysongelmat ja hajonneet paikat jo itsessäänkin ovat, latistaa treenifiilistäni vielä entisestään yksinäisyys. Treenaaminen on aina ollut meille yhteinen harrastus ja intohimo, jonka parissa olemme viettäneet valtaosan vapaa-ajastamme. Nyt kun lähden salille ja jätän miehen yksin kotiin, tunnen lähestulkoon syyllisyyttä. Tuntuu kurjalta, että se ennen yhdessä vietetty vapaa-aika kuluukin nyt erikseen ja epäreilulta, kun minä voin treenata ja mies ei. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka paljon koko homma harmittaa miehen puolesta.

Ei ole enää treenikuviakaan, kun ei ole kameramiestä!

Toki minä salitreenistä pidän edelleen, suoriudun yksin ihan hyvin ja peesaamaankin löytyy aina joku vieraileva uros, mutta silti kaipaisin omaa miestä kaverikseni. Tiedän, että moni haluaa tietoisestikin treenata ilman puolisoa – onhan suurin osa meidänkin perheriidoista saanut alkuunsa salilla adrenaliinin jyllätessä – mutta kaipaan siitäkin huolimatta miestä spekuloimaan, opastamaan, pelleilemään sarjojen välissä, peesaamaan ja auttamaan oudoissa liikekokeiluissa. Yksin salilla käyminen on vain…. no, salilla käymistä, hyvä jos ei nyt melkein tylsääkin. Ja se on muuten meikäläiselle ihan uutta se.

Pakko siis myöntää, että aina silloin tällöin tekisi kovastikin mieli jättää treenit välistä tai ainakin hoitaa ne alta pois tavallista nopeammin, jotta saisin työpäivän jälkeen viettää laatuaikaa miehen kanssa puuhaillen. Onneksi tilanne tästä vielä joskus parantuu, kunhan itse kunkin raajat on leikattu ja parsittu uudelleen kasaan.

Toivottavasti teillä muilla on treeni-into huipussaan ja treenikaverit terveenä. Meikäläisen treeni-into kamppailee täällä nyt vähän suurempien tunteiden kanssa, mutta onneksi mies potkii minua treeneissä eteenpäin puoli-invalidinakin ja on vähän sitä mieltä, että minun pitäisi oikeastaan treenata nyt kahden edestä.

Paluu pidemmältä salitauolta

26/12/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

En ole viime aikoina liiemmin salitreeneistä kirjoitellut. Syy on yksinkertaisuudessaan se, että bittitaivas tarjoaa ihan oikeita treeniblogeja niin paljon, ettei yleisen salijupinan kirjoittelu ole tuntunut minusta kovinkaan mielekkäältä. Todellisuudessa olen kuitenkin palannut jo syyskuun alussa totisten salitreenien äärelle yli kolme kuukautta kestäneen tauon jälkeen. Onnistuneen paluun myötä halusinkin poikkeuksellisesti jakaa kanssanne tämän hyväksi koetun ja hieman armollisemman treenitaktiikan, jolla pitää motivaatiota yllä treenirutiineja uudelleen käynnistellessä.

Pidemmältä salitauolta paluu on mentaalisesti äärimmäisen turhauttavaa ja vähän masentavaakin. Vanhat ennätykset ja treenipainot ovat edelleen tuoreessa muistissa, mutta rauta ei vaan nouse entiseen malliin vaikka kuinka irvistäisi. Niinpä sen sijaan, että ponnistelisi otsasuonet sykkien ylisuurien painojen kanssa heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kannattaa lihojen kiusaaminen aloittaa rauhallisemmin.

Takanani on nyt nelisen kuukautta säntillistä, 5-6 kertaa viikossa punttitreenaamista. Koska en halunnut innostuksen kaatuvan heti alkuunsa oman heikkouden aiheuttamaan turhautumiseen, aloitin treenaamisenpyramidiharjoitteluna. Ideana on, että liikkeelle lähdetään kevyemmillä painoilla, mutta pidemmillä sarjoilla, seuraavalla viikolla sarjoja lyhennetään ja painoja lisätään jne:

Viikko 1: Sarjapituus 15 toistoa
Viikko 2: Sarjapituus 12 toistoa
Viikko 3: Sarjapituus 9 toistoa
Viikko 4: Sarjapituus 6 toistoa

Kuutta lyhyempiin sarjapituuksiin ei alussa kannata edes mennä, vaan kuuden toiston sarjojen jälkeen lähdetään sarjoja jälleen pidentämään:

Viikko 5: Sarjapituus 9 toistoa
Viikko 6: Sarjapituus 12 toistoa
Viikko 7: Sarjapituus 15 toistoa
Viikko 8 : Kevyt palautteluviikko

Kun toistomäärissä lähdetään kipuamaan takaisin ylöspäin, huomaa yleensä jo tuolloin, että pidempiä sarjoja jaksaa tehdä edelliskertaa suuremmilla painoilla. Ja tadaa, lihasmuisti ja hermotus alkavat vähitellen vetreytyä ja vanhat painot ja ennätykset pikkuhiljaa lähestyä! Itse olen viikolla kahdeksan pitänyt palautteluviikon, jolloin treenit ovat niin kevyitä, ettei lihasjumia synny lainkaan. Tämän jälkeen aloitetaan taas homma alusta, yleensä jo suuremmilla painoilla.

Uusien treenikuvien puuttuessa on tarjolla vain selkää.

Kunnianhimoisena otin syyskuussa tavoitteeksi päästä vanhaan penkkiennätykseen ja kyykkytulokseen vielä tämän vuoden puolella, mutta tässä vaiheessa vuotta on pakko myöntää, että mokomat lukemat taidetaan saavuttaa vasta tammi-helmikuussa. Etenkin kyykkytuloksen osalta saadaan ennätyksiä odotella vielä tovikiukustuneen polven vuoksi. Tällä hetkellä tyydyn siis iloitsemaan siitä, että ylipäätään pääsen kyykkyasentoon. Vanhuus ei tule yksin.

Vaikka vielä neljässä kuukaudessa ei ihmevoimaantumista tapahtunutkaan, olen kokenut tämän olevan itselleni se mielekkäin tapa aloittaa säännöllinen ja tavoitteellinen salitreenaaminen uudestaan. Kannattaa siis pitää tämä astetta maltillisempi taktiikka mielessä jos olet aikeissa palata salille vaikkapa uuden vuoden lupauksen myötä.

Kivoja treenejä kaikille toivottaa hän, joka joulun ja flunssan kunniaksi viettää leppoisaa palautteluviikkoa.

Kukkulan kuningatar

23/11/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Kun aamuisin avaan verhot, näen sen nousevan auringon valossa. Kun tiskaan astioita, näen sen keittiön ikkunasta. Kun nautiskelen elämästä takapihalla, nousee se korkeana horisontissa. Yli kolme vuotta olen katsellut 1700 metrin korkeuteen kohoavaa Saddleback Mountainia kotimme ikkunoista ja lähes yhtä pitkään haaveillut kiipeämisestä sen huipulle.

Siellä se on.

Tilaisuuteni vuorenvalloitukseen koitti viimein, kun tarjosimme muutamalle maailmanympärysmatkalaisellemajapaikan ja sain heidät matkaseuraksi taipaleelle, joka lyhimmillään olisi 26 kilometriä pitkä ja jonka taivallukseen annettiin arvioksi seitsemästä kahdeksaan tuntia.

Suunnittelimme reissua useamman päivän ja tutkimme eri reittivaihtoehtoja. Ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että varsinaisen reitin alkupisteeseen oli keskustelupalstojen perusteella mahdotonta päästä henkilöautolla tien huonokuntoisuuden vuoksi. Tämä tarkoitti, että itse reitille päästäkseen pitäisi mennen tullen kävellä ylimääräiset 7,5 kilometriä. Koska vaihtoehtoiset reitit oli maastopalon aiheuttamien sulkujen vuoksi pakko jättää pois laskuista, ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lisätä reittiin ylimääräiset viisitoista kilometriä. Ei paha, mehän olemme Suomesta.

Käveltyämme kilometrikaupalla tuota jenkkien mahdottomaksi kuvailemaa hiekkatietä, kävi selväksi, että jenkkien käsitys huonokuntoisesta tiestä on tyystin eri kuin suomalaisilla. Todellisuudessa tuo hiekkatie oli ensimmäiset viisi kilometriä parempikuntoinen kuin suurin osa suomalaisista mökkiteistä ja täysin ajettava Ferraria korkeammalla henkilöautolla. Eipä auttanut kuin kirota omaa tyhmyyttään ja pistää töppöstä toisen eteen. Lähes puolitoista tuntia myöhemmin saavutimme lopulta varsinaisen vuorille vievän polun ja aloitimme totisen kiipeämisen kukkulalta toiselle kohti Saddleback Mountainia ja sen huippua.

Maisemia matkalta.

Korkeus kasvoi aluksi melko nopeasti kunnes maasto hieman tasaantui. Lähemmäksi huippua tullessa reitti taas jyrkkeni ja pisti pohkeet tekemään tosissaan töitä. Tässä vaiheessa ehkä hitusen kadutti pari päivää aikaisemmin juostu kymppi, joka tuntui edelleen pienenä kivistyksenä pohjelihaksissa. Hieman yllättäen jalat eivät muuten tuntuneet erityisen kipeiltä ja matka taittui jyrkkyydestä huolimatta jopa niin mukavasti, että vähän ennen huippua jätin muun seurueen taakseni ja hölkkäsin kantamuksineni huipulle.

Huipulta näki kauas.

Selfie huipulta. Kotikin on jossain tuolla taustalla, samoin Tyynimeri ja Catalina Island.

Näkymät huipulta olivat sanalla sanoen huikeat. Pakko myöntää, että kolme vuotta kestänyt odottelu aiheutti sen verran suuren tunnemyrskyn, että tirautin lopulta huipulla muutaman onnenkyyneleen. Sieltä ylhäältä näin mäennyppylän, jolla oma kotimme sijaitsee ja kaukana horisontissa Tyynenmeren kuin pystysuorana seinämänä. Lähetin vielä miehelle hehkutukset tekstiviestitse ja pyysin tulla hakemaan seurueemme viitisen kilometriä lähempää polun alkupistettä. Harmiksemme nousussa oli ylimääräisen kävelyn vuoksi kulunut niin pitkä aika, että takaisin oli käännyttävä melkein saman tien, jotta ehtisimme alas ennen auringonlaskua.

Paluumatkalla varjot alkoivat uhkaavasti pidentyä.

Mutta meikäläistä jaksoi vielä hymyilyttää.

Aivan kuten kaikilla reissuilla, myös tällä reissulla tärkeintä olivat eväät. Varasin itselleni mukaan kaksi hiilaripitoista patukkaa, yhden proteiinipatukan sekä pienen pakkauksen meetwurstia, juustoa ja suolakeksejä. Hiilaripatukoista toisen söin nousun aikana, toisen laskun aikana ja gourmeet proteiinipatukoineen säästin vuorenhuipulle nautittavaksi. Juotavaa minulla oli mukanani yhteensä neljä litraa, joista kaksi litraa oli BCAA:lla ja kaksi Gatoradella terästettyä vettä. Näillä eväillä pysyi tahti yllä koko matkan eikä nälkä tai jano päässyt yllättämään.

Paluumatka sujui rivakasti kelloa vastaan taistellessa. Huipulta lähtiessämme tajusimme, että aikaa pimeäntuloon olisi vain vajaa kolme tuntia eikä meillä tietenkään ollut mukanamme kännyköitä kummempia taskulamppuja. Ajatus vuoristopolulla kännykänvalossa kompuroimisesta piti huolen siitä, ettei tahti päässyt hyytymään, vaikka kilometrit alkoivat jo selvästi painaa seurueemme jaloissa loppumatkasta. Yksi valitteli kipeitä nivusia, toinen polvea ja itse kitisin lähinnä jumiutuvista lonkista ja särkevistä jalkateristä. Jotakuinkin samalla hetkellä, kun astuimme ulos metsäiseltä polulta, laski aurinko lopullisesti ja pimeys lankesi ympärillemme. Edessä oli vielä puolen tunnin kävelymatka kanjonissa kulkevalla hiekkatiellä kännykänvalossa. Tässä vaiheessa jalkojani särki jo melkoisen kovasti ja olin siirtynyt robotti-moodiin, jossa jalka siirtyi toisen eteen välittämättä kivusta tai oikeastaan mistään mitä ympärillä tapahtui. Kun yli yhdeksän tuntia ja 35 kilometriä lähdön jälkeen pimeyden keskellä näkyivät autonvalot, oli helpotus melkoinen.

Viimeisistä, melko tuskaisistakin kilometreistä huolimatta, oli reissu kertakaikkisen mahtava. En ollut ennen reissua niinkään huolestunut kuntoni puolesta, sillä olenhan maantiepyöräillyt viime aikoina melkoisesti. Sen sijaan minua huoletti lihasmassani, sillä mitä enemmän on lihasta, sitä suurempi on todennäköisyys, että jokin kohta pettää jossain vaiheessa tai maitohappojen määrä käy sietämättömäksi. Onnekseni säästyin kuitenkin niin krampeilta kuin lihasjumituksiltakin matkan aikana.

Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että vaikka kuntoni olisi kestänyt pidemmänkin taipaleen, en yksinkertaisesti ole tottunut taittamaan noin pitkiä matkoja jalkaisin ja tämä tuntui reissun jälkeen koko illan kestävänä poltteena ja särkynä alaraajoissa. Palkkariksi vetäisin Sofian oppien mukaan oluen heti kotiin päästyäni ja ravitsin itseni pizzalla ja buranalla. Nukkumatti vei minut lopulta mukanaan venyttelysession jälkeen jo iltakymmeneltä, mutta yö sujui levottomasti. Heräsin välillä palellen, välillä kuumissani ja vielä aamullakin oloni oli melkein kuin flunssainen.

Kun nyt katselen ikkunasta kohti vuoria, muistan tämän hetken hyvin elävästi.

Nyt päivän kunnolla valjettua, on oloni jo lähestulkoon normaali ja ravaan tämän tästä ikkunassa vilkuttelemassa vuorelle kuin vanhalle tutulle. Me tulemme kohtaamaan vielä monta kertaa!

Ps. retkiseurueemme toisen osapuolen version tapahtuneesta voinee lähitulevaisuudessa lukea täältä.

Juoksutapahtumien aatelia

16/11/201414/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kuulun niihin juoksuharrastajiin, joiden innostus lajiin kulkee ylä- ja alamäkeä, yleensä sen mukaan, kuinka yhteistyökykyiset jalkani kulloinkin ovat. Saliharrastuksen myötä kasvanut massa on viime vuosina rajoittanut menoa lenkkipoluilla melkoisesti, mutta nyt tuntuisi vihdoin siltä, että palikat niin työstetyn juoksutekniikan kuin varusteidenkin osalta olisivat vihdoinkin loksahtamassa paikoilleen. Vaikka nykyisillä juoksumäärillä ei vielä henkseleitä paukutellakaan, elättelen toiveita siitä, että hamassa tulevaisuudessa voisin vielä osallistua johonkin juoksutapahtumaan.

Näistä juoksuhaaveista johtuen olen vilkuillut sekä lehdistä että netistä erinäisiä juoksutapahtumia ja todennut, että Jenkeistä löytyy kyllä mitä kummallisempia houkuttimia ihmisten juoksuun saamiseksi.

Seuraavassa siis juoksutapahtumien parhaat palat, olkaapa hyvät!
TWINKIE RUN, 5K & HOT CHOCOLATE, 5K/15K
Twinkie Runin teemana ovat shortcaket, eli eräänlaiset amerikkalaiset leivonnaiset, joita on tarjolla rajaton määrä starttiviivalta lähtien koko matkan ajan aina maaliin saakka. Eipähän jää ainakaan energiavajeesta kiinni juoksun suorittaminen.

Kuten Twinkie Runin, myös Hot Chocolate Runin vetovoima perustuu uurastuksen palkitsemiseen herkkujen muodossa. Mutta toisin kuin leivosjuoksussa, Hot Chocolate Runissa pääsee herkkujen äärelle vasta matkan suoritettua. Maaliviivalla juoksija palkitaan suurella suklaafondue-kupilla, laajalla valikoimalla erilaisia dipattavia herkkuja sekä kuumalla kaakaolla. Mmmm… nyt viimeistään alkoi juoksutouhut kiinnostamaan ihan tosissaan.
KRISPY KREME CHALLENGE, 5 miles & NEW YORK HOT DOG CHALLENGE, 3-5 miles
Herkkuteemaiset juoksutapahtumat senkus paranevat! Krispy Kreme Challengen haasteena ei ole pelkkä juoksumatka, sillä matkan puolivälissä osallistujalle lyödään kouraan tusinan verran donitseja, jotka juoksijan täytyy syödä ennen maaliviivan ylittämistä. Viisi mailia, kaksitoista donitsia ja aikaa suoritukselle on kuusikymmentä minuuttia.

Jos liika makea ei houkuta, on suolaisen purtavan ystävälle tarjolla samalla idealla kulkeva New York Hot Dog Challenge, jossa juostaan hodarikojulta toiselle. Kojuja matkalle mahtuu kaikkiaan kymmenen ja ennen seuraavalle kojulle juoksemista, tulee edellisen kojun annit pureskella viimeistä sämpylämurua myöten eikä oksentelua sallita.

Mainittakoon vielä, että samanlaisia pakkosyöntijuoksuja löytyy myös sekä pizza- että corndog-teemalla.
THE WICKED WINE RUN, 5K & SAN DIEGO BEER RUN, 5/10K
Miltä kuulostaisi juoksu, joka päättyy viinitilalle ja viinimaistajaisiin? Meikäläisen korviin The Wicked Wine Runin idea kuulostaa toki hauskalta, mutta myös elämäni karmeimmalta krapulalta.

Samalla teemalla jatkaa San Diego Beer Run, jonka jälkeen palautusjuomaksi nautitaan olutta ja erilaisia juomaleikkejä. Olisi muuten takuulla hitti myös Suomessa. Ai niin, mutta sehän olisi nykyisin laitonta…
CALIANTE BARE DARE, 5K & CUPID’S UNDIE RUN, 1 mile
Caliante Bare Dare on nudistijuoksu, jonka lähtöviivalle asetutaan ilkosen alasti. Jos ei alastomana juoksentelu vielä onnistu täyttämään vaativan viuhahtajan tarpeita, järjestetään osallistujille juoksun jälkeen nudistibileet nudistihotellissa. Samanlainen teemajuoksu löytyy muuten myös Suomesta nimellä Nakukymppi.

Jos syntymäasussa juoksentelu kuulostaa liian rohkealta, on ujommille tarjolla tästä hieman lievempi versio, Cupid’s Undie Run, jossa juoksija saa kiskaista strategisten paikkojen suojaksi alusvaatteet.
SUPERHERO SCRAMBLE & THE ZOMBIE RUN, 5K
Nyt kuka tahansa voi olla oman elämänsä supersankari! Ei kun pitkikset jalkaan, viitta ylle ja starttiviivalle! Eri mittaisten matkojen varrelle on ripoteltu mutaplutakkoja ja muita sen sellaisia supersankarille tuttuja esteitä.

Zombie Run taas tarjoaa todellista saalistuksen meininkiä, kilpailijan osalta tosin saaliin muodossa. Väistele tiesi kohti maaliviivaa matkan varrella hortoilevien zombien hampaista. Elävänä maaliin selvinneet tunnistetaan lipuista, joita katalat zombiet yrittävät matkan varrella kilpailijalta napata.