Onnenpäivän nousuja ja laskuja (#blogisitarina)

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

On kai kiistaton ikääntymisen merkki, kun omat merkkipäivät pääsevät unohtumaan. Siispä hieman häpeillen ja tyylikkäästi myöhässä julistan, että Onnenpäivä-blogi on nyt virallisesti saavuttanut kypsän, jo hieman dementian riivaamaan neljän vuoden ja kahdeksan päivän iän.

Koska minulle on nyt kahdestakin eri ilmansuunnasta heitetty Blogisi tarina -blogihaaste (täällä ja täällä), on nyt myöhästyneiden synttäreiden varjolla passeli hetki haasteeseen tarttumiselle ja Onnenpäivän historian lyhyen oppimäärän kertaamiselle.

Onnenpäivä syntyi 1.11.2011 ulkosuomalaisiin käsiin Mission Viejossa, Kaliforniassa. Onnenpäivän kantava ajatus oli toimia paitsi kuulumisten johdattimena koti-Suomeen kuin myös kanavana, jossa saisin toteuttaa intohimoani kirjoittaa sekä pohdiskella elämää ja ilmiöitä. Nimensä mukaan Onnenpäivän alkuperäinen tarkoitus oli sisältää vain onnellisia otteita elämästä, mutta nopeasti totesin, että ne vähemmän miellyttävät asiat olisivat lopulta ihan yhtä tärkeitä ja vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia käsitellä.

Lukijakunta laajeni melko nopeasti Lilyn alla kirjoitellessa, tuli faneja ja myös antifaneja. Ensin tuli yksi kommentti silloin tällöin, sitten vähän useampi ja pian kommenttikentissä käytiin jo ihan oikeaa keskustelua. Vakiolukijoiden lista sivun laidassa piteni pikkuhiljaa, Facebook-sivun tykkääjämäärä kasvoi ja Instagramissakin seuraajia oli pian melkoinen joukko. Muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen tajusin, etten kirjoittanut enää pelkästään itselleni ja lähipiirille, vaan itse asiassa melko suurelle joukolle hyvin erilaisia ihmisiä. Ryhdyn ehkä hieman tarkemmin miettimään mitä näppäimistöstäni ihmisten ilmoille suollan.

Kuluneen neljän vuoden aikana olen kirjoittanut menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Olen kirjoittanut ruoasta ja silmänruoasta, luonnosta ja luonnottomuudesta. Olen kirjoittanut liikunnasta ja liikutuksesta, terveydestä ja sairastamisesta. Olen kirjoittanut ihmisistä joita rakastan, niistä joita rakastin ja niistä joita olisin halunnut rakastaa. Olen kirjoittanut murheista ja riemunkiljahduksista, kodista ja kodin menettämisestä. Olen kirjoittanut lähtemisestä ja takaisin tulemisesta, siitä kuinka pudotaan polvilleen ja noustaan takaisin jaloilleen. Olen kirjoittanut suomalaisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta, siitä kun kuuluu johonkin ja siitä kun ei kuulu mihinkään. Olen kirjoittanut runoja, ottanut kuvia ja toisinaan jättänyt kaiken vain mielikuvituksen varaan. Olen kirjoittanut riveillä ja rivien välissä, ymmärrettävästi ja ymmärtämättömyyttäni. Olen kirjoittanut tuntikausia ja pyyhkinyt sitten kaiken pois, itkenyt ja nauranut ääneen kirjoittaessani.

Kuten kirjoittajansakin, myös blogi on käynyt vanhetessaan läpi omat kriisinsä. Viime vuonna Onnenpäivä kävi lähellä jopa lopettamista, kun negatiivinen kommentointi ja keskustelupalstojen loanheitto kävi liian vastenmieliseksi seurata. Pienen tauon jälkeen kirjoittaminen alkoi kuitenkin taas maistua ja päätin, että selkäni takana kirjoitetut jutut saisivat myös jäädä selkäni taakse.

Samoihin aikoihin yleinen tunnelma koko Lilyn blogiportaalissa alkoi muuttua ja lopulta sivuston kasvava trollijoukko sekä yhä enemmän muotiin ja kauneuteen painottuva sisältö saivat minut muuttopuuhiin, Onnenpäivässä kun ei oikein ymmärretä kumpaakaan. Niin syntyi onnenpaiva.com, blogin oma koti ja riippumaton alusta. Harppaus oli sinällään ainutlaatuinen, sillä ensimmäistä kertaa blogiharrastukseni alkoi syödä paitsi aikaa, myös rahaa blogialustan muodossa.

Mutta eipä niin paljon hässäkkää takana etteikö jotain vielä edessäkin. Sekä blogi että kirjoittajansa ovat tällä hetkellä väkevän identiteettikriisin kourissa. Neljän viikon kuluttua Onnenpäivä ei enää kerro kuulumisia Kalifornian Orange Countysta eikä kirjoittajansa ole enää kaliforniansuomalainen. Sitä mistä maasta Onnenpäivä lopulta jatkaa päivittymistään, en vielä uskalla 100 % varmaksi kertoa. Toivon kuitenkin hartaasti, että pysytte menossa mukana, vaikka tuskin mikään paikka mediaseksikkyydessä Kalifornialle pärjääkään. Paitsi tietysti Nivala.

Loppuun haluan vielä lausua kiitoksen sanat teille kaikille, jotka olette tsempanneet, lähettäneet viestejä ja lausuneet kauniita sanoja näiden neljän vuoden aikana! Niiden voimalla on hyvä jatkaa kirjoittelua mihin ikinä päädynkin. Kiitos!

***

Erityisesti en ketään osaa nimetä tähän #blogisitarina -kamppikseen, mutta jos et vielä ole blogisi taustoja suurelle yleisölle raottanut, tee se ihmeessä nyt!

Ohjeet:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille. Saat osallistua vasta kun saat haasteen (ja niitähän saa toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagrammissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.

Ei mitään päälle pantavaa!

/ A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Nyt kun alati aurinkoista elämää Kaliforniassa on jäljellä enää joitakin viikkoja, iski tajuntaani pahemman luokan vaatekriisi. Homma on nimittäin niin, että kuuden vuoden aikana vaatekaappini on kalifornialaistunut täysin. Hyllyillä notkuu läjäpäin toppeja, farkkushortseja ja t-paitoja, enkä edes muista milloin olisin viimeksi pukeutunut farkkuihin tai huppariin, saati nyt sitten takkiin!

Olen viettänyt edellisen kerran talviaikaa Suomessa neljä vuotta sitten jouluna ja silloinkin ainoat lumet näin aamuna, jolloin lentoni lähti takaisin Kaliforniaan. Olen kyllä joka vuosi käynyt vilkaisemassa lunta lähivuorilla, mutta tuttavuuden jäädessä yhden lumipallon pyöräyttämisen mittaiseksi, en talvivaatetusta ole juurikaan kaivannut.

No, nyt kaipaan. Ja vaikkei pohjolassa vielä arktiset kelit olekaan, niin jollain räntä- ja lumisateen kestävällä varustuksella olisi hyvä tulevaan maisemanvaihdokseen varautua. Ja että minä vihaan shoppailua, etenkin silloin, kun olen oikeasti etsimässä jotain. Ja kun se jotain pitäisi vielä löytää mahdollisimman halvalla, ärsyttää entistä enemmän. Nimittäin kyllähän sen tietää, että jos ei talvivaatteiden löytäminen eteläisestä Kaliforniasta ole muutenkaan kovin helppoa, ei pakko ja pieni kiire ainakaan helpota asiaa.

Lopulta useamman outlet-liikkeen ja parin nettikaupan jälkeen sain haalittua kasaan sekalaisen valikoiman neuleita, takkeja, farkkuja ja muita housuja, talvikenkiä ja urheiluvarusteita, niin pakkaseen kuin räntä- ja vesisateeseenkin. Pohjolan talvi, olen valmis! Ainakin varustuksen kannalta, jos en muuten.

Siellä kaupoissa pyöriessä tuntui muuten aika surkuhupaisalta, että olin nyt itse tekemässä sitä, mitä aina neuvon luonani vierailevia ystäviä tekemään – osta nyt kaikki mahdollinen täältä kun halvalla saa, Suomessa on kaikki niin paljon kalliimpaa. Onneksi minun ei sentään tarvitse mahduttaa kaikkia vaatteita yhteen tai edes kahteen matkalaukkuun, riittää kunhan mahtuvat muuttokonttiin.

Tällaista täällä. Muutto Pohjolaan alkaa oikeasti konkretisoitua. Apua!


Kuvat: Calvin Kleinin 59 taalan untuvafyllinkitakki lämmitti ainakin 30 asteen helteessä palmun alla. Saa nähdä miten käy tositoimissa. Lapuissa väittivät, että pitäisi lämpimänä aina -20 celsiukseen.

Jää hyvästi, Kalifornia

/ A. K. Nikkinen / 16 kommenttia

Se alkaa nyt olla varmaa, mitä on ounasteltu tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Viimeisetkin oljenkorret ovat lokakuun edetessä kuivuneet kasaan, jokainen kivenmurikka pikkukiviä myöten käännetty tuloksetta ympäri ja näin ollen vuotemme USA:ssa vaikuttaisivat tulleen tällä erää tiensä päähän.

Ajattelin kirjoittaa siitä miten pahalta nyt tuntuu, miten itkettää ja harmittaa kun tulevaisuus ei toteutunutkaan sellaisena kuin siitä haaveilin, mutta todellisuudessa tunteiden kirjo ei olekaan ihan näin yksipuolinen.

Koska meillä on ollut jo jonkin aikaa mahdollisuus totutella ajatukseen, että Kalifornian elämäntyyli oli nyt tässä, ei tämä viimeinen naula arkkuun tuntunutkaan enää niin pahalta kuin pelkäsin. Itse asiassa, jos työnnän päällimmäisenä vellovan pettymyksen-, pelon- ja paniikinsekaisen tunnemössön syrjään ja kurkkaan hieman syvemmälle sisimpääni, löytyy sieltä helpotuksen tunne. Kuusi vuotta USA:ssa eivät nimittäin ole olleet aivan helppoja, puhumattakaan nyt edellisestä neljästä kuukaudesta. Stressi ja pelko oleskelulupien järjestymisestä on hakannut takaraivossamme taukoamatta ja vaikka olemmekin yrittäneet olla asiaa aktiivisesti ajattelematta ja nauttineet elämästä, on se estänyt kaiken konkreettisen tulevaisuuden suunnittelun ja aloilleen asettumisen. Nyt sitä stressiä ei enää ole. Sen tilalla on ehkä kymmenisen uutta ongelmaa, mutta ainakaan meitä ei lähitulevaisuudessa potkita yhdestäkään maasta ulos.

Helpotuksen kaverina on myös sellainen pieni ja varovainen innostuksenpoikanen jossain syvällä sisimmässä, se sellainen, jonka olemassaoloa lähes häpeilen. Tuntuu väärältä ja syntiseltä olla innostunut keskellä kaaosta, etenkään kun emme tiedä minkälainen syöksykierre meillä on edessämme, mutta jokin tässä uudessa ja tuntemattomassa alussa silti jollain tasolla viehättää. Sillä mistä sitä lopulta tietää, vaikka pohjakosketuksen sijaan edessä olisikin jotain entistä ehompaa, kivempaa ja jännempää? Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö valtaosa innostuksestani johtuisi jo pelkästään siitä, että voinen lähitulevaisuudessa ottaa takaisin sitä aikaa perheeni kanssa, jonka olen Kaliforniassa asuessani menettänyt.

Että tuota, täällä ollaan nyt totaalisen kauhuissaan, vähän suruissaan ja kovasti pettyneitä, mutta samalla jopa yllättävän toiveikkaita ja tulevaisuudesta hölmösti innostuneita.

Aikuinen värittää!

/ A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Paljastettuani muutama kuukausi sitten salaisen intohimoni ristisanatehtäviin, sain oitis muutamaltakin eri taholta vinkin kokeilla aikuisten värityskirjoja. Kehotuksista huolimatta olin jo unohtanut koko homman, kunnes eräänä päivänä Amerikan ottoäitini toi minulle kauppareissulta huisin hienon värityskirjan ja puuvärit!

Olo oli kuin lapsella jouluaattona, kun revin puuväripakkausta auki ja pläräsin kirjan läpi. Päästyäni lopulta värityspuuhiin, kului pari tuntia silmänräpäyksessä, kun värittelin kuvaa varoen samalla sotkemasta yli rajojen.

Olin lapsena ja vielä teininäkin kova piirtämään ja maalaamaan, mutta kun luova työ vei mennessään, ei luovuutta tuntunutkaan enää riittävän työajan ulkopuolelle. Kovasta yrityksestä huolimatta, en koskaan kokenut olevani erityisen hyvä piirtäjä ja hermostuinkin tämän tästä keskinkertaisuuteeni. Värityskirjan työstäminen onkin ollut minulle valtavan suuri positiivinen yllätys, siinä kun vältyn piirtämisen tuskalta, mutta saan tehdä sitä mistä eniten taiteilussa pidän, leikkiä väreillä, varjoilla ja muodoilla.

Se mikä tässä touhussa kuitenkin on kaikkein parasta, on totaalinen katoaminen värittelyn maailmaan. Kun ne vähätkin ajatukset värityksen aikana liittyvät lähinnä seuraavan värikynän valintaan, ollaan melko lähellä transsin esiastetta.

Taidetta ilman aivoja!

Stressimörkö suosittelee muillekin! Ja aikuisten värityskirjahan on myös kiva ja kohtuuhintainen lahjaidea!

Elämä ja ruokavalio näkyy iholla

/ A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Elettiin kai alkuvuotta, kun havaitsin ensimmäisen kerran säärissäni pienet ihottumalaikut. Vuosien takaisesta kokemuksesta tiesin, että atooppinen ihottumahan se siellä kukkii ja se hoituisi kyllä pois päiväjärjestyksestä apteekin kortisonivoiteella ja tulevalla auringonpaisteella. Vaikka ihottuma ei hoidoista ja auringosta huolimatta kokonaan parantunutkaan, tuntui se pysyvän mukavasti aisoissa enkä stressannut asiasta sen enempää.

Kun elämä sitten kesä-heinäkuussa nykäisi maton alta, alkoi säärieni ihottuma nopeasti pahentua. Toisinaan sääreni näyttivät aamuisin lähes normaaleilta, mutta iltaan mennessä ihoani koristi taas kirkkaanpunaiset läiskät. Yritin oleskella mahdollisimman paljon auringossa, käyttää kuuriluontoisesti ilman reseptiä saatavia kortisonivoiteita, nappailla allergialääkkeitä, valella iholle kookosöljyä, perusvoiteeseen sekoitettua ruokasoodaa sekä oliiviöljyä, tuloksetta. Vaikka osa kikoista hetken auttoikin, palasi ihottuma aina takaisin peittäen lopulta alleen valtaosan sääristä ja pohkeista.

Reilu viikko sitten iltapesulla huomasin uuden ihottumalaikun, kasvoissani. Olin ollut melko harmissani jo säärien rujosta ulkomuodosta, onhan minulla aina ollut hyvä iho, mutta ihottuman levitessä kasvoihin alkoi oikeasti iskeä paniikki. Tässä vaiheessa viimeistään olisin halunnut ihotautilääkärin puheille, mutta miehen menettäessä työnsä, menetimme myös terveysvakuutuksen. Sen tilalle ottamallani matkavakuutuksella saan kyllä hoitoa akuuteissa tilanteissa, mutta en usko kroonisen ihosairauden kuuluvan korvauksen piiriin, valitettavasti.

Koska lääkäriin pääsyä joudun todennäköisesti odottelemaan vielä ainakin kuukauden verran, ryhdyin etsimään netistä vaihtoehtoja itsehoidoksi. Päädyin lueskelemaan ruoka-aineista sekä niiden vaikutuksesta atooppiseen ihoon. Tajusin aika nopeasti, että katastrofin keskellä retuperälle päästämäni ruokavalio yhdistettynä korkeaan stressitilaan, ei ainakaan auttaisi ihottuman hillitsemiseen kotikonstein. Koska en toistaiseksi pysty vaikuttamaan stressitasooni, päätin tarttua sitäkin hanakammin ruokavaliooni.

Ryhdyin eliminoimaan ruokalistaltani kananmunia lukuunottamatta kaikki yleisimmät atooppista ihottumaa pahentavat ruoka-aineet. Pois jäivät kaikki viljat, sokeri, maitotuotteet (paitsi juusto), pähkinät, tomaatti, sitrushedelmät, epämääräiset lisäaineet ja mikä pahinta – rakastamani kala ja äyriäiset.

Ällöjen ihottumakuvien sijaan kuva aamupalatarpeista.

Nipistettyä ruokavaliota on nyt takana viikon verran ja kasvojen ihottumalaikku on hävinnyt lähes kokonaan. Sääreni ovat vieläkin melko hurjan näköiset, kuin polttopullolla poltetut, mutta kutina ja epätasaisuus ovat ehkä kuitenkin rauhoittumaan päin. Tunne vatsanpohjassa on myös sellainen, että tämän yltiösiistin ruokavalion positiivisena sivuvaikutuksena saatan päästä eroon myös niistä vyötärölle viime kuukausien aikana tarttuneista donitseista.

Onkos siellä muita atooppisesta ihottumasta kärsiviä? Oletteko te huomanneet stressin ja ruokavalion vaikuttavan ihon kuntoon? Ja hei, kaikki ihonhoitovinkit otetaan ilolla vastaan!