Pitää syödä, että jaksaa

18/01/201518/01/2015 / A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Joku saattaa vielä muistaakin, kuinka viime keväänä hieman epäonnistuneen dieetin päätteeksi uhosin opettelevani syömään enemmän. Ihan huvikseni en kuitenkaan soppakulhojen äärelle halunnut hakeutua entistä useammin, vaan tavoitteeni oli opettaa keho käyttämään enemmän energiaa hyväkseen, syödä suunnilleen kulutukseni verran ja näin varmistella mahdollisen seuraavan dieetin onnistumista.

Kun sitten kesä koitti, tuli elämään tärkeämpää tavoiteltavaa kuin tulevaisuuden dieetit. Loppukesästä diagnosoitu uupumus teki riittävästä ravinnonsaannista tärkeää myös henkisen hyvinvoinnin kannalta, josta tuli prioriteetti numero yksi. Samalla kun ryhdyin eliminoimaan ylimääräisiä stressitekijöitä pääni sisältä, halusin helpottaa koko kehon stressitilaa. Ja koska liikun paljon, halusin varmistaa, ettei kehoni tarvitse palautua kaikesta rasituksesta liian köykäisin eväin. Niinpä syksyn tullen löysäsin vyötä ja otin tukevan otteen jääkaapin ovenkahvasta.

Aamu alkaa 1,5 annoksella kaurapuuroa, jonka sekaan on sotkettu kakkutaikinan(!!) makuista proteiinijauhoa. Päälle vielä kasa raejuustoa ja mustikoita niin nälkä pysyy loitolla!

Miten tämä sitten näkyy ulospäin? Ryhdyin lisäämään pöperön määrää pikkuhiljaa. Koska aloitin salitreenit uudelleen kesätauon jälkeen ja tämän lisäksi ajelin maantiepyörällä, ei lisääntynyt ravinto näkynyt ulkomuodossa kovinkaan paljon. Parin kuukauden jälkeen alkoi salin peilissä näkyä muutoksia, pumppi oli rehdimpi ja kesän aikana kuivahtanut olemus huomattavasti ryhdikkäämpi. Vasta, kun polven hajoaminen pakotti luopumaan pyöräilystä ja rajoitti muutenkin kaikkea aerobista liikuntaa, alkoi vartalooni kerääntyä selvemmin ylimääräistä. Alkupaniikin hälvettyä päätin kuitenkin jatkaa samalla ruokavaliolla, vaikka aerobisen liikunnan vähenemisen myötä kulutukseni olikin pienentynyt.

Nyt takana on pian viisi kuukautta ruoka-aikaan kotona olemista. Edelleenkin tuntuu siltä, kuin söisin jatkuvasti, mutta syyllisyydentunne riisivuorta lautaselle kauhoessa on kadonnut, samoin sitä seurannut ähky. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että kehoni käsittelee ruokamäärää nykyisin jo varsin tehokkaasti, kunhan pysyttelen kohtuullisen puhtaassa ruoassa. Joulun aikaan oikean ruoan korvaaminen herkuilla kostautui välittömästi ja vaikka energiateknisesti en syönytkään yli tarpeiden, tarttuivat jouluherkut lanteille ihan eri tavalla kuin normaali pöperö. Muutoin rasvan kertyminen tuntuisi kyllä pysähtyneen.

Mikä on muuttunut? Se tärkein, henkinen hyvinvointini, on parantunut kesästä huomattavasti. Jos ei nyt kaikki kunnia, niin osa ainakin osa siitä kuuluu riittävälle ravinnonsaannille ja täten koko kehon stressitason laskemiselle. Vaikkei viidessä kuukaudessa vielä salilla saadakaan ihmeitä aikaiseksi, voisin väittää, että lihaksissakin on tapahtunut ainakin pientä ulkoista kehitystä. Voiman lisääntymistä ei sen sijaan tarvitse edes arvuutella – ounastelen rikkovani vanhan, 70 kilon penkkiennätyksen ihan lähiaikoina.

Miltä nyt tuntuu? Vaikka olo onkin energisempi ja vahvempi, on pakko myöntää, että riippuen ihan päivästä, minua häiritsee enemmän tai vähemmän tuo vyötärölle ilmestynyt vatsamakkara. Vaa’alle en ole mennyt vieläkään, vaikka vaa’an vastainen kampanjani onkin jo päättynyt. Epäilen kuitenkin lisäkiloja tulleen kesästä ehkä neljä, eli olisiko painoni siellä seitsemänkymmenen tietämillä, tiedä häntä. Mahdun joka tapauksessa vanhoihin vaatteisiini, mutta en voi sanoa, että tuntisin niissä oloani erityisen mukavaksi.

Nyt kun pääni on jokseenkin järjestyksessä ja kropan aineenvaihduntakin toimii taas, olen ryhtynyt haaveilemaan uudesta dieettikokeilusta vielä kevään aikana. Minua nimittäin kiinnostaisi päästä eroon tuosta vyötärön lisäpainosta, joka vaikeuttaa leukojen vetämistä entisestään. Dieetin aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä ensin täytyy rikkoa ennätyksiä salilla ja saada polvi (ja keuhkoputkentulehdus) parantumaan. Tiedä vaikka, jos makkara alkaisi sulaa ihan itsestään, kunhan taas pääsen juoksemaan ja pyöräilemään.

Sitä odotellessa taidan ottaa vähän välipalaa ja lähteä kyykkäämään. Voikaa, liikkukaa ja syökää hyvin, ihmiset!

Amatöörin viinipäiväkirja: Rasvalättyä ja punkkua

17/01/201517/01/2015 / A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Perjantai – mikä loistava syy ryhtyä lunastamaan uudenvuodenlupausta! Tänä vuonnahan lupasin polleasti, että joisin enemmän viiniä kuin edellisvuonna, johon ei kylläkään meikäläisen kulutuksella paljoa vaadita. Jottei lupauksen lunastaminen aivan ryypiskelyksi menisi, oli kaunis ajatukseni liittää viinin juomiseen myös ruoanlaittoa yhdessä miehen kanssa. Joten, tuumasta toimeen!

Teemme aika usein kotona pizzaa ja olemme jo pitkään hekumoineet rehellisestä juustopizzasta. Jotenkin vaan kyseisen rasvalätyn tekeminen on aina tuntunut niin väärältä ja syntiseltä, mikä sinänsä on hassua, kun kuitenkin niiden samojen juustojen syömistä paljaaltaan pidetään jokseenkin sivistyneenä ja hienostuneena. Eilen sitten päätimme toteuttaa tämän pizzaperverssiomme ja teimme peräti viiden juuston pizzan. Ja oikeasti, jos ovat juustot hyviä paljaaltaan niin kyllä ne melkoista herkkua olivat pizzapohjan päälläkin. Täytyy muuten sanoa, että pizzakivi on yksi parhaiten sijoitettuja parikymppisiä. Kiven salaisuus piilee siinä, että se laitetaan uuniin heti kun uunin laittaa lämpenemään. Kun uuni on lämmitetty niin kuumaksi kuin mahdollista, otetaan läpikuumunut kivi uunista, heitetään kaulittu pizzataikina kuumalle kivelle ja paistetaan uunissa 6-9 minuuttia.

Ei kaunista, mutta hyvää kyllä!

Mutta mennäänpä itse asiaan, eli siihen viiniin. Viini tarttui tällä kertaa mukaan Costcosta (outo paikka muuten, sieltä ei voi tulla ulos ilman alkoholia…) eikä sen valinnassa suoritettu sen kummempaa vertailua. Minä nyt vaan tykkäsin etiketistä ja kuvaustekstissä mainittiin sana liquorice. Sehän on lakua!

Beringer Knights Valley, Cabernet Sauvignon 2012, Napa, Kalifornia

Hinta-kolahdussuhde: ~$21, vol. 14.3%, siis aika heikohko, eli en suosittele ihan vaan kännien vetämiseen
Väri: Ööö… viiininpunainen, daa?
Tilaisuuden teema: Pizzaperjantai siipan kanssa, kevyttä keittiöromantiikkaa ja suomiräppiä
Aromi: Tuhti ja pehmeä, lämmitti mukavasti flunssasta toipuvaa nielua. Tuoksu vei mukanaan lapsuusmuistoihin ja mehumaijassa kuplivaan mustaviinimarjamehuun. Mutta missä helvetissä se lakritsi on?
Paritus: Vaatisi kaverikseen oikeaa, tuhtia lihaa, mutta hätätilanteessa huuhtelee kyllä sujuvasti alas kaiken rasvaisen, kuten nyt vaikka sen juustopizzan. Mutta älä hyvä ihminen sotke tätä minkään kaninruoan kanssa!
Päänsärky (asteikko 1-5): Ensimmäisen hörpyn jälkeen arvelin, että päänsärky olisi kolmosen, ehkä jopa nelosen luokkaa vielä samana iltana. Päänsärkyä ei kuitenkaan parin lasin jälkeen kuulunut, ei illalla eikä edes aamulla.
Jäikö pullosta? Koska viini oli niin syntisen hyvää, olin varma että jos joisin pisaraakaan enempää, universumi rankaisisi minua päänsäryllä. Näin ollen pulloon jäi hajuja vielä n. 1,5 lasin verran.
Yhteenveto: Sanoisin, että oikein hyvä viini, sellainen, jota tarjotaan vähän paremmille kavereille. Päänsäryn uupuminen yllätti positiivisesti, joten perusviiniä kalliimpi hintakaan ei jäänyt harmittamaan. Yleensä kaadan ylijääneet viinit lavuaariin, mutta tällä kertaa suljin korkin tyhjiöhärpäkkeellä ja jätin jämät seuraavaan päivään.
Ostaisinko uudelleen: Joo ja kaverille kans!

Uusi Onnenpäivä

16/01/201516/01/2015 / A. K. Nikkinen / 42 kommenttia

Ihan ensimmäiseksi, tervetuloa Onnenpäivän uuteen kotiin! Toivottavasti ulkoasu miellyttää silmää ja kaikki toimii lukijan perspektiivistä mahdollisimman kivuttomasti. Viilattavaa löytyy vielä aivan varmasti, joten pyydän kärsivällisyyttä.

Koko blogin siirtäminen sisältöineen uudelle alustalle on ollut melkoinen jumppa. Copy-paste -näppäinyhdistelmä on tullut niin tutuksi, että viime yönä se tuli jo uniinkin. Mutta niin vaan sain urakan päätökseen ja voin ylpeästi ilmoittaa, että Onnenpäivä on nyt siirtynyt omilleen, vähän kuin avokonttorista omaan työhuoneeseen, jossa on enemmän tilaa ja vapautta temmeltää, mutta toisaalta myös enemmän vastuuta.

Otetaas sille!

Päätös Lilystä lähtemiseen ei ollut helppo, lähimainkaan. Lily tarjosi Onnenpäivälle parhaan mahdollisen ensikodin ja hyvät puitteet harjoitella blogin pitämistä, saada lukijoita, rohkaistua kirjoittamaan vaikeistakin asioista, saada toisinaan vähän siipeensäkin ja lopulta kasvaa ihan itsenäiseksi blogiksi. Samaan aikaan, kun Onnenpäivä kasvoi, kasvoi myös Lilyn suosio ja sisältö. Siksi koin, että Onnenpäivä hukkui vähitellen avokonttorin melskeeseen ja oman äänensä kuuluviin saaminen olisi vaatinut huutamista, joka taas ei tunnu minusta oikealta. Tämän lisäksi Lilyn käyttäminen täältä ison meren takaa on ollut tuskastuttavan hidasta viimeisen vuoden ajan ja käytettävyys, myös teidän lukijoiden kannalta, oli yksi syy muuttoon.

Miksi uusi Onnenpäivä sitten on parempi? Blogi toimii nyt nopeammin, ilman turhia mainosbannereita. Tämän lisäksi juttujen kategoriointi on entistä selkeämpi ja näin ollen vanhojen juttujen selaaminen on entistä helpompaa. Itse taas koen, että uuden kodin myötä palo bloggaamiseen on roihahtanut aivan uusiin lukemiin ja tämä toivottavasti jatkossa välittyy myös teille lukijoille.

Mutta ei niin paljon hyvää, etteikö jotain huonoakin. Lilyssä blogeja seuraavat joutuvat nyt etsimään uuden tavan seurata Onnenpäivää. Tämä onnistuu esimerkiksi Blogilistan, Bloglovinin tai Facebookin avulla. Fakta on myös se, että huippusuosittujen naapureiden uupuessa Onnenpäivään on vaikeampi eksyä vahingossa. Toisaalta, se myös tarkoittaa, että meitä on täällä enemmän tositarkoituksella.

Mutta huh. Jännittää niin, että sormet hikoaa. Mitäs te tuumitte uusista tiluksista? Myös kehitysehdotuksia otetaan vastaan!

Hetkinen

14/01/201516/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tulin järjestäneeksi Onnenpäivän kulisseihin sellaisen hulabaloon, että blogi jää väkisinkin hetkeksi lähetystauolle. Mutta eipä hätää, en nyt puhu viikkojen tauosta vaan jos kaikki menee nappiin, jatkuu meno Onnenpäivässä entiseen, ellei jopa ehompaan malliin viikon loppuun mennessä.

Sitä odotellessa voisitte vaikka te vuorostanne kertoa minulle, että mitäs teille kuuluu näin keskellä tammikuuta?

Kun treeneistä puuttuu se juttu

12/01/201516/01/2015 / A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Toisinaan se treeni-into on meikäläiselläkin koetuksella. Varsinaisesta motivaation puutteesta ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyse, päinvastoin. Motivaatiota ja tavoitteita olisi, mutta se jokin juttu on vaan viime aikoina treeneistä uupunut. Ja se juttu on oma mies.

Olemme treenanneet yhdessä yhdeksän vuotta, juosseet, pyöräilleet ja nostaneet rautaa. Välillä on sujunut, välillä ei ja kun toinen on hyytynyt, on toinen potkinut eteenpäin. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin joutunut treenaamaan yksin. Pullistuneen välilevyn vaurioitettua jalan hermostoa, ei mies ole enää muutamaan vuoteen pystynyt osallistumaan juoksulenkeille tai pidemmille vaelluksille. Samainen vaiva yhdistettynä vanhaan olkapäävammaan on tämän tästä pakottanut miehen tauolle myös salitreeneistä ja lopulta viime syksynä rattiin nukahtanut autoilija oli lopettaa miehen urheiluharrastukset lopullisesti. Vaikka mies selvisikin tällistä lopulta vähällä, hajosi rytäkässä se ehjempi olkapää ja mahdollisuudet saliharrastamiseen kuihtuivat entisestään. Pyöräilyn jäädessä lopulta ainoaksi sellaiseksi harrastukseksi, jota pystyimme tekemään molemmat, loppui viimein sekin hauskuus, kun kiipesin vuorelle ja hajotin polveni. Se niistä yhteisistä pyörälenkeistäkin sitten.

Niin kurjia kuin kaikki terveysongelmat ja hajonneet paikat jo itsessäänkin ovat, latistaa treenifiilistäni vielä entisestään yksinäisyys. Treenaaminen on aina ollut meille yhteinen harrastus ja intohimo, jonka parissa olemme viettäneet valtaosan vapaa-ajastamme. Nyt kun lähden salille ja jätän miehen yksin kotiin, tunnen lähestulkoon syyllisyyttä. Tuntuu kurjalta, että se ennen yhdessä vietetty vapaa-aika kuluukin nyt erikseen ja epäreilulta, kun minä voin treenata ja mies ei. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka paljon koko homma harmittaa miehen puolesta.

Ei ole enää treenikuviakaan, kun ei ole kameramiestä!

Toki minä salitreenistä pidän edelleen, suoriudun yksin ihan hyvin ja peesaamaankin löytyy aina joku vieraileva uros, mutta silti kaipaisin omaa miestä kaverikseni. Tiedän, että moni haluaa tietoisestikin treenata ilman puolisoa – onhan suurin osa meidänkin perheriidoista saanut alkuunsa salilla adrenaliinin jyllätessä – mutta kaipaan siitäkin huolimatta miestä spekuloimaan, opastamaan, pelleilemään sarjojen välissä, peesaamaan ja auttamaan oudoissa liikekokeiluissa. Yksin salilla käyminen on vain…. no, salilla käymistä, hyvä jos ei nyt melkein tylsääkin. Ja se on muuten meikäläiselle ihan uutta se.

Pakko siis myöntää, että aina silloin tällöin tekisi kovastikin mieli jättää treenit välistä tai ainakin hoitaa ne alta pois tavallista nopeammin, jotta saisin työpäivän jälkeen viettää laatuaikaa miehen kanssa puuhaillen. Onneksi tilanne tästä vielä joskus parantuu, kunhan itse kunkin raajat on leikattu ja parsittu uudelleen kasaan.

Toivottavasti teillä muilla on treeni-into huipussaan ja treenikaverit terveenä. Meikäläisen treeni-into kamppailee täällä nyt vähän suurempien tunteiden kanssa, mutta onneksi mies potkii minua treeneissä eteenpäin puoli-invalidinakin ja on vähän sitä mieltä, että minun pitäisi oikeastaan treenata nyt kahden edestä.