Kuka muka ihan oikeasti haluaisi asua Kiimingissä?

Tässä jo muutama tovi takaperin sain blogiini kommentin, jossa ihmeteltiin, että kuinka kukaan haluaa elää täällä jossain ei missään, viitaten ymmärrykseni mukaan nykyiseen asuinpaikkaani Kiiminkiin (joka muuten nykyisin on osa Oulua). Koska olisi täyttä typeryyttä lähteä väittelemään siitä, mikä kenenkin mielestä on tai ei ole ”jossain”, kerrottakoon sen sijaan siitä, kuinka minä täällä pohjoisen tähden alla jaksan asua.

200916_1

Minua on viime aikoina lohduteltu useammankin kerran toteamalla, että ”eihän sitä tiedä vaikka nopeastikin pääsisitte muuttamaan työn perässä taas johonkin muualle, etelään tai ulkomaille”, saaden Kiimingissä asumisen kuulostamaan lähinnä vankilatuomiolta, joka ei auta kuin kärsiä ennen elämässä eteenpäin pääsemistä.

Itsehän en lähtökohtaisesti tykkää ajatella lähtemistä ennen kuin olen kunnolla edes saapunut. On toki luonnollistakin ajatella, että ihminen, jolla 90210 Beverly Hills on juuri muuttunut 90900 Kiimingiksi, saattaisi hyvinkin olla asian vuoksi hajalla. Ja ehkä olisinkin, ellei tässä välissä olisi ollut reilun puolen vuoden ajanjaksoa, jolloin en oikeasti asunut missään, ainakaan tositarkoituksella. Uskokaa kun kerron, että kun ei ole kotia, työtä tai muutakaan tarttumapintaa mihinkään paikkaan muutamaan hetkeen, sitä oppii kummasti arvostamaan asioita kuten koti, olipa se missä tahansa, vaikka sitten Kiimingissä.

Vaikka todellisuudessa asuinpaikan vaihtuminen lähivuosina onkin ihan mahdollista, haluan ajatella, että juuri nyt olen siinä paikassa missä minun kuuluukin olla ja on parempi nauttia elämästä nyt eikä sitten joskus tulevaisuudessa. Tämä elämän mittainen seikkailu tapahtuu nimittäin juuri tällä hetkellä ja aion ottaa siitä kaiken irti; nauttia maaseudusta, puhtaasta ilmasta, oikeasta talvesta, kauniista luonnosta, ison talon kotitöistä ja omasta rauhasta. Sillä kaikkien eri asuinpaikkojen ja niiden tuomien kokemusten arvo on rahassa, väkiluvussa, baarien ja ruokakauppojen määrässä mittaamatonta.

200916_2

Mitä minä sitten teen täällä, ei missään? Kaupungin kerrostaloasuntoon verrattuna omakotitalo teettää enemmän töitä, etenkin kun käytössä ei ole meksikolaista puutarhuria ja lämmityskin hoidetaan pääosin itse takkaa ja leivinuunia lämmittämällä. Sekä minulla että miehellä on myös tämä vapaa-aikaa rajoittava tekijä ja elintason varmistava asia nimeltään työ, joka vaatii oman aikansa ja panoksensa. Ja kun on palkkatuloa, niin rahansa voi tuhlata jossain kylän kolmesta ruokakaupasta, joiden valikoima kattaa kyllä omaa kokkaustaitoani vastaavat tarpeet. Tässä kylällä on myös erinomaisen hyvin varusteltu kuntosali, josta on hyvää vauhtia tulossa toinen kotini ja polkupyörällä ja juostenhan pääsee polkuja ja teitä pitkin niin pitkälle kuin kunto kestää. Ja jos elämältäni haluan jotain Kiimingin tarjontaa eksoottisempaa, on Ouluun vain parinkymmenen minuutin ajomatka ja sieltähän lennän vaikka Timbuktuun jos sille päälle satun.

Vaikka maisemat ovat erit ja aurinko paistaa harvemmin kuin Kaliforniassa, en voi sanoa, että elämäni olisi sisällöltään merkittävästi muuttunut Kiiminkiin muuttamisen jälkeen. Treenaan, syön, työskentelen, teen kotitöitä ja nautiskelen kotielämästä siinä missä ennenkin. Ainoa asia missä näin ensialkuun on vajausta, on sosiaalinen elämä, mutta onneksi tulen loistavasti toimeen itseni ja mieheni kanssa.

200916_3

Yhteenvetona sanoisin, että siinä asuuko jossain vai ei, on kyse enemmänkin asenteesta kuin maantieteellisestä sijainnista. Jos suhtautuu elämään seikkailuna, haluaa nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ja oppia jotain itsestään ja maailmasta matkan varrella, sitä osaa suhtautua paikkaan kuin paikkaan avoimin mielin ja ottaa sen tarjoaman kokemuksen vastaan rikkautena. En sano, etteikö tulevaisuudesta pitäisi haaveilla, mutta sitä odotellessa kannattaisi kuitenkin nauttia nykyhetkestä.

Missä sinä asut, et missään vai juuri oikeassa paikassa?

 

 

Kotona

Täällä sitä vihdoin ollaan, uusissa maisemissa Kiimingissä, missä porot, eskimot ja jääkarhut ovat vain kivenheiton päässä ja missä jouluunkin on aikaa pari kuukautta vähemmän kuin muualla.

Muutosta ja muutoksesta on nyt kulunut muutama päivä ja matkalaukkujen sisältö on vihdoin ja viimein, ensimmäistä kertaa 13 kuukauteen purettu vaatekaappeihin. Aika voittajafiilinki kuulkaa!

010916_1

Mutta olenpa tässä matkalaukkujen purkamisen lisäksi ehtinyt tehdä jo muutakin, kuten:

  • Ottanut muumimukikokoelmani pois muuttolaatikosta ja asettanut sen nätisti kaappiin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen.
  • Kasannut tori.fi:stä ostamani parisängyn tuhannenp*llunpäreistä yhdeksi kappaleeksi ilman kasausohjeita.
  • Saunonut aina-valmiissa-saunassa päivittäin.
  • Rynnännyt siitä perhanan saunasta puolialastomana ulko-ovelle kuvitellen, että ovikellon soittaja olisi siippani, pahoitellut tämän jälkeen postimiehelle vaatteettomuuttani ja ilahduksensa havaittuani saanut vain vaivoin pidettyä postimiehestä ja sen lapsista kertovan hauskan jutun itselläni.
  • Luonut kontaktia paikallisiin tervehtimällä vastaantulijaa, joka alkuhämmennyksen jälkeen vastasi kyllä tervehdykseeni, mutta joka todennäköisesti kertoi kotona nähneensä kännisen muukalaisen pyörimässä ihan tässä kotikulmilla keskellä päivää.
  • Käynyt ilmoittautumassa toiselle kylän kuntosaleista, luonut lisää kontakteja paikallisten kanssa ja unohtanut treenata.
  • Tajunnut informaatiota vaihtaessani, ettei Oulun alkuperäiskieli olekaan samanlaista kuin reilut 100 kilometriä etelämpänä, ja ettei vika välttämättä olekaan aina älyssäni kun en ymmärrä mitä minulle sanotaan.
  • Katsellut villasukat ja pitkät kalsarit jalassa Facebookista, kuinka etelä-Suomessa hengaillaan vielä t-paidassa.

Mutta juu, kyllä täällä jotain kotiutumisen tapaista on jo ilmassa, vaikka muuttokuormaa odottava talo vielä ammottaakin tyhjyyttään ja olen muutenkin vielä hivenen (paljon) pihalla kaikesta. Mutta hei, ainakin meillä on nyt koti!

 

Lomaterkkuja Kaliforniasta

Kuten Instagram-tilini on paljastanut, olen jo viikon verran lomaillut vanhoilla kotikonnuilla Kaliforniassa. Ja vitsit, että on outoa olla täällä. Ei siksi, että paikka tuntuisi erityisen oudolta, vaan siksi, että tuntuu itse asiassa hyvin luonnolliselta olla takaisin vanhoissa maisemissa. Aivan kuin kotiin olisi tullut. Aivan kuin en olisi poissa ollutkaan.

220716_1

Olen juossut vanhalla lenkkipolullani, tiedän minkä mutkan takaa alkaa ylämäki, missä ollaan jo voiton puolella ja missä kohtaa eukalyptuspuut tuoksuvat niin, että henki on salpaantua. Tunnen kadut ja lähikaupat, tuolta ostan hedelmät ja vihannekset, liha kannattaa ostaa toisaalta, oikaistaan matkalla tuon lähiön läpi. Salilla kaikki on ennallaan, samat naiset crossareillaan, samat miehet valmiina varmistamaan, vaihdetaan kuulumisia, ai sä olet muuttanut pois maasta, see you later, bye.

220716_2

Naapurista kantautuva ilmastointilaitteen hurina ei häiritse minua juurikaan, vaikka Suomessa moinen ympärivuorokautinen mekkala ajaisi minut kai hulluuden partaalle. Eikä yhtäkkiä autolla ajaminenkaan ole yhtään jännittävää, vaikka Suomen hitailla ja vähäliikenteisillä teillä se minua vähän hermostuttaakin. Ruokakaupoissa tiedän mitä ostaa ja mistä sen löytää, kun taas Suomessa eksyn vieläkin supermarkettien hyllyväleihin. Huomaamattani juttelen tuikituntemattomille ihmisille tämän tästä, toissapäivänäkin liikennevaloissa miehelle, joka oli käynyt Suomessa vuonna -68. Enpä muista, että olisin Suomessa liikennevalojen vaihtumista odotellessa jäänyt muistelemaan vuosikymmenien takaisia asioita tuntemattoman kanssa.

220716_4220716_3

Tuntuu hassulta, kuinka samat asiat voivat tuntuvat niin erilaisilta riippuen paikasta. Ja kuinka sitä on itsekin vähän kuin eri ihminen.Entä miten on edes mahdollista, että jokin asia tuntuu kotoisammalta jossain muualla kuin omassa kotimaassa? Kertokaapa se.

 

Pelko olikin turhaa

Törmäsin sattumalta viime syksyiseen kirjoitukseeni, jossa purin pelkoja tulevaisuuden suhteen. Muistan vieläkin silloin jyllänneen pakokauhun ja ahdistuksen, että mitä jos on pakko jättää Kalifornia ja palata takaisin Suomeen. Miten ihmeessä siihen voisi enää sopeutua?

No, se pelkohan sitten realisoitui. Paitsi, että lopulta ei kai ollutkaan mitään pelättävää.

010716_1

Ei, neljäntenäkymmenentenätoisenakaan pakkasaamuna en itkenyt talven kylmyyttä enkä haikaillut takaisin Kalifornian lämpöön, vaan heitin paksumpaa toppatakkia päälleni. Ollakseni rehellinen, en ole juurikaan miettinyt koko Kaliforniaa, palmupuita, tai edes niitä ennen niin rakkaita kukkuloita. Osittain kai välttelen aihetta ihan tietoisestikin pitääkseni mahdollisen ikäväntunteen loitolla, mutta toisaalta en kyllä ole edes kokenut tarvetta ylenpalttiselle lämmölle tai kuusimetsää kummemmalle puustolle. Täällä on ihan hyvä.

010716_2

Niin kävi, että ulkosuomalaisesta tuli kuin tulikin taas suomalainen, joskin muuttunut sellainen. Kuusi ulkomailla vietettyä vuotta nimittäin opettivat näkemään sellaisia puolia Suomesta, joita ei välttämättä hoksaisi arvostaa ellei tietäisi millaista on muualla.

Neljä vuodenaikaa, vehreä luonto, mökkielämä, yötön yö ja toisaalta talvinen kaamos, valkeat nietokset ja revontulet kuulostavat lähinnä suomalaisen turistioppaan hölinöiltä, mutta moniko suomalainen osaa niitä ihan oikeasti arvostaa? Moniko ymmärtää kuinka ainutlaatuista on seistä alasti mökkilaiturilla, kun ympärillä on niin hiljaista, että voi kuulla tuulen koivupuussa?

010716_3

Ja jokaikinen kerta, kun näen lapsia leikkimässä keskenään puistossa tai menossa kouluun polkupyörineen, olen haljeta onnesta. Että tässä maailmassa on vielä sellainen kolkka, jossa lapset voivat poistua kotoa ja kulkea koulumatkat ilman vanhempiaan. Tai se tunne, kun kävelee tyhjään katsastuskonttoriin ja saa hoidettua asiansa alle viiden minuutin. Tai kun asiakaspalvelunumerosta vastaa ihan oikea ihminen ja saan toimittaa asiani omalla äidinkielelläni eikä kukaan kysy mistä olen kotoisin, kun minulla on niin hassu aksentti.

010716_4

Kiitos toimivasta nettipankista, kiitos rajattomasta datayhteydestä. Kiitos jokamiehenoikeuksista ja siitä, etteivät kaikki naapurini kanna asetta. Kiitos kielileikkeestä, maksalaatikosta, pinaattiletuista ja Fazerin sinisestä. Kiitos irtisanomisajasta, sosiaaliturvasta ja monivivahteisesta puoluekannasta. Kiitos.

Jep, epäsuomalaista tällainen ylenpalttinen positiivinen ajattelu, mutta uskokaa kun sanon, että se tekee Suomessa asumisesta ihan hitoksen paljon helpompaa.

 

Kuvat: Juhannusmeininkejä.

 

Restart

Takana on lienee blogihistorian pisin päivityskatko. Mutta niin on kuulkaa ollut täällä taustajoukoissakin meneillään takuulla suurin blogin olemassaolon aikana läpikäyty myllerrys. Olemme nimittäin saaneet lähes vuoden kestäneen tuuliajon jälkeen elämälle vihdoinkin hivenen varmemman kurssin.

Olen suoranaisesti palanut halusta kertoa teille kaikista niistä kuvioista, joita kulisseissa on ollut vireillä viimekesäisen katastrofin jälkeen, mutta olen sitten kuitenkin malttanut mieleni 100 % varmuuden uupuessa. Ja hyvä niin. Yllättäviä käänteitä on nimittäin mahtunut vuoteen niin paljon, että niistä kaikista kirjoittamalla blogi olisi muistuttanut enemmän laskuhumalassa kirjoitettua sekoilueepposta kuin olemassa olevan naisihmisen kirjoitelmia todellisesta elämästä.

Tiivistettynä kerrottakoon kuitenkin sen verran, että vuoden aikana ehdimme mm. kuvitella jäävämme vanhoille kotikonnuille Orange Countyyn, muuttavamme talven aikana Tukholmaan ja vain muutama viikko sitten pakkasimme vielä tavaroita lähteäksemme Los Angelesiin kolme kuukautta kestäneen viisumiodotuksen jälkeen. Mutta kuten sanottua, nämä aatokset jäivät lopulta vain kuvitteluasteelle.

Se, mihin tässä nyt lopulta ihan oikeasti päädyttiin, olikin sitten jotain aivan muuta ja löi ällikällä niin itsemme kuin kaikki muutkin. Vuoden kestänyt kodittomuutemme nimittäin päättyy heinä-elokuun vaihteessa Ouluun. Kyllä. Suomen Ouluun, Pohjois-Pohjanmaalle. Eipä paljon kauemmaksi voisi Kaliforniasta päätyä, monessakin mielessä.

230616_1Tulevilla kotikonnuilla näytti viikonloppuna tältä.

Käsillä on siis todellinen restart elämälle, sillä kyllähän kuviot Oulussa ovat hivenen erilaiset kuin Kaliforniassa. Vaikka Oulu saakin ihmisiltä usein niskavillat nousemaan pystyyn pohjoisen sijaintinsa ja ainaisen tuulen vuoksi, olen itse uusista kotikonnuistani jopa varovaisen innostunut. On nimittäin ensimmäinen kerta sitten teinivuosien, kun palaan asumaan synnyinseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle ja muutenkin ajatus Suomeen jäämisestä tuntuu heittopussina olon jälkeen enimmäkseen helpottavalta. Ja mistä sitä tietää, vaikka tämä olisi parasta mitä meille voi tapahtua, ennen kuin sitä on kokeillut.

Ihan vielä ei kuitenkaan parane huokaista helpotuksesta, sillä pakan oltua näinkin pitkään levällään kahden mantereen välillä, on oma hommansa hoitaa kaikki käytännön asiat kuntoon. Mutta kunhan saamme katon päämme päälle ja loppukesästä vielä muuttokontinkin Suomeen, pääsemme vihdoin nauttimaan ihan tavallisesta arjesta, Suomessa.

Ihan törkeän siistiä!