Liikunta

Kun syöttöporsastelu saa luvan riittää

/ A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Muutama viikko sitten saavutettiin tämän kertaisen ”massakauden” huippu, maksimipaino ja sietokykyni ehdoton yläraja. Alkuperäinen tarkoitukseni oli aloittaa kesäkuntoon valmistautuminen vasta maaliskuun alusta, mutta sietämättömän turpea olo pakotti minut aloittamaan dieetin jo pari viikkoa sitten.

Olen hieman yllättynytkin siitä, kuinka kylmähermoisesti suhtauduin painoni vakaaseen nousemiseen ensimmäisen viiden kuukauden aikana. Viimeiset neljä viikkoa tuntuivat kuitenkin melkoiselta pakkopullalta. Olin jo luopunut vaakalakostani ja tuskastuttavan tietoinen siitä, että painoin enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun eräänä aamuna painoni liipaisi seitsemääkymmentäviittä, tiesin, että tällä kertaa tämä olisi nyt tässä.

Vaikka voimaa oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja jotain lihaskasvun tapaistakin selvästi tapahtunut, tunsin oloni kömpelöksi ja hitaaksi, juokseminen tuntui raskaalta ja käytettävissä oleva vaatevalikoima alkoi kuihtua olemattomiin. Vaikka olin syönyt jo kuukausia saman verran joka päivä ja tottunutkin jo runsaaseen hiilihydraattimäärään, alkoi syöminen yht’äkkiä tökkiä. Närästi, ruokahalu katosi enkä tuntenut enää nälkää, joka on kaltaiselleni syöpölle ennenkuulumatonta. Raja, jolloin en nähnyt enää omaa itseäni peilissä, oli saavutettu.

Mikäpä siis olisi parempi lähtökohta aloittaa dieetti, kuin oman sietokyvyn ylittyminen, sisuuntuminen sekä vyötäröllä kovinkin kouriintuntuva motivaatio. Samalla kuitenkin pelottaa (paljon!), sillä pudotettavien kilojen määrä on kasvanut lähes kymmeneen. Se on enemmän kuin koskaan aiemmin ja enemmän kuin olin alunperin suunnitellut. Polven vammautuminen ja siitä johtunut pyöräily- ja juoksutauko näkyy valitettavan paljon vyötäröllä, reisissä sekä pakaroissa ja myönnettäköön, että alkoihan se kolkuttaa ikävästi myös korvien välissä.

Kovasta innosta huolimatta olen aloittanut dieetin maltillisesti. Olen pudottanut hiilihydraatteja sieltä missä niiden syöminen on minua eniten ahdistanut, eli päivällisestä ja iltapalasta. Koska polveni muuttui kuin salamaniskusta yhteistyökykyiseksi ilman kirurginveistä, olen lisännyt aamuihini maantiepyöräilyä sekä puolen tunnin juoksulenkkejä. Pitkiä juoksulenkkejä tai sprinttejä en toistaiseksi uskalla kuluneiden polvieni kanssa tehdä, vaan aion kiltisti odottaa, että saan pudotettua painoni hieman säädyllisemmäksi.

Aamuiselle rasvanpolttolenkille valmistautuu hän.

Ensimmäisen parin viikon aikana elopainoni on pudonnut vajaat pari kiloa ja oloni on jo nyt paljon kevyempi. Tästä on hyvä jatkaa täynnä intoa kohti kesää. Tarkkaa tavoitepainoa minulla ei ole kiikarissa, ei myöskään tarkkaa päivää kesäkunnnon saavuttamiselle tai edes tarkkaa määritelmää koko kesäkunnolle. Ensimmäinen välitavoitteeni on kuitenkin saada paino alle seitsemänkymmenen ja se toivottavasti tapahtuu maaliskuun aikana.

Dieetin etenemistä voi seurailla tuttuun tapaan täällä blogissa ja varmasti treenejäkin tulee jutuissani sivuttua tämän tästä. Mutta mitenkäs on, onko siellä muita dieettailijoita?

ps. Viinin juomisesta en kuitenkaan ainakaan toistaiseksi aio luopua, joten saatte jatkossakin lukea amatöörin viinipäiväkirja -postauksia!

Kun asenne ei riitä CrossFitiin

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.

Nostan penkistä enemmän kuin…

/ A. K. Nikkinen / 11 kommenttia

…kahden täysikasvuisen majavan verran
…Matti Nykänen painaa sixpäkit molemmissa kainaloissa
…tiskikone painaa täyteen ladattuna
…850 kappaletta vanhoja 3110-mallin Nokialaisia
…230 oravaa painaa käpyineen kaikkineen
…seitsemän kaljakorin verran

Monta purkkia rahkaa

…290 purkillisen verran Ehrmannin rahkaa
…puolen neliömetrin verran tiiliseinää
…itse painan.

Penkkasin tänään enemmän kuin koskaan aikaisemmin, reilut 74 kiloa. Olenpa muuten vähän älyttömän ylpeä!

Sananen pari treenimotivaatiosta

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Tässä päivänä eräänä, salilla sarjojen välissä hieman henkeä vetäessäni, totesi nainen vastapäisestä dippikoneesta minulle, että totaalisen amatöörinä hän motivoituu katsellessaan minua. Spontaani reaktioni oli ensin vastata, että motivoidun itsekin itsestäni, mutta koska se olisi voinut kuulostaa äkkiseltään turhan omahyväiseltä, tyydyin vaan hymyilemään takaisin ennen kuin jatkoin puuhiani. Mutta se mitä jätin sanomatta, on itse asiassa ihan totta. Motivoidun omista tekemisistäni enemmän kuin muiden.

En ole enää aikoihin halunnut hakea motivaatiota kanssatreenaajista, en tuttujen tai tuntemattomien blogeista tai kassajonossa seisovasta supertimmistä neidosta. Sen sijaan, että olisin osannut puhtaasti ihailla muiden työnjälkeä, vertasin heitä helposti itseeni ja motivoitumisen sijaan muutuin kateudesta vihreäksi ja entistä tyytymättömämmäksi omia suorituksiani kohtaan. Näistä negatiivisista tuntemuksista eroon päästäkseni katsoin parhaimmakseni opetella näkemään itseni motivaation lähteenä muiden sijaan.

Tänä päivänä motivoidun siitä, kuinka voimani kasvavat tai kuntoni paranee, siitä miten se näkyy tuloksissa ja peilissä. Tulokset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio ruokkii tuloksia. Ja niinä päivinä, kun treeni kulkee kehnosti ja takapuoli roikkuu ikävästi peiliin sivusilmällä vilkaistessa, keskityn itseinhon sijaan siihen, mitä on jo saavutettu ja mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, viis siitä vaikka naapuristepperin rouvalla olisikin parempi peräsin.

Se mitä oikeasti olisin tuolle naiselle halunnut siellä salilla sanoa oli kai, että älä minusta motivaatiota etsi, se paras ja kestävin motivaatio syntyy ylpeydestä omaan tekemiseen ja niihin pieniinkiin edistysaskeleihin. Sillä lopulta kukaan muu ei löydä niin oikeita sanoja kannustamiseen (tai lannistamiseen!) kuin sinä itse.

Vaa’alla

/ A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

En sitten enää voinut vastustaa kiusausta. Kun viime vuonna langetettu vaaka-boikotti päättyi vuoden vaihteessa, olen miettinyt kerran jos toisenkin, että pitäisikö se paino nyt sitten kuitenkin varmuuden vuoksi tarkistaa tulevaisuuden dieettejä ja ruokavalioita silmällä pitäen. Sitä painoa kun on kuitenkin tullut ainakin jonkin verran lisää.

Vedin syvään henkeä ja astuin varovasti vaa’an päälle. Olin etukäteen päättänyt, että olisipa tulos mikä tahansa, suhtautuisin siihen neutraalisti ja niin järkevästi kuin se nyt tällä päällä ylipäätään onnistuu. Numerot arpoivat hetken verran jotain seitsemänkymmenenyhden ja seitsemänkymmenenneljän välillä pysähtyen lopulta karvan alle seitsemäänkymmeneenkahteen. Herramajee. Painoa oli jopa hieman enemmän, kuin olin etukäteen arvaillut.

Jalkapuntilla

Numerot vaa’assa eivät vielä yksistään kerro muuta kuin sen, että painan sen verran paljon, että nuorempi minä olisi takuulla puhjennut hysteeriseen itkuun ja tilannut ajan rasvaimuun. Sitä, onko tuo massa lihasta, läskiä vai egoa, vaaka ei kerro. Mutta kun painon lisäksi otetaan huomioon viime kuukausien salitreenit, voisin ihan selkeästä voiman kasvamisesta päätellä, että myös lihasta on matkan aikana tarttunut runkoon ja se kyllä kompensoi vaakalukemaa mukavasti. On toki myönnettävä, että vaikka nyt esimerkiksi penkissä sarjapainot on saatukin hilattua sinne 65 kilon paremmalle puolelle, kiskoo maan vetovoima nilkoista aika kovasti leukoja vetäessä.

Penkkaamassa

Tuo vaakalakko muuten osoittautui erittäin järkeväksi vedoksi. Jos olisin kytännyt päivittäin painoni hidasta kipuamista 67 kilosta 72 kiloon, olisin takuulla ahdistunut matkan varrella ja pahimmassa tapauksessa lopettanut kropan totuttelun uuteen ruokavalioon kesken kaiken. Nyt paino kuitenkin kuitattiin olankohautuksella ja pienellä tyytyväisellä hymähdyksellä, että on kyllä tullut voimaakin. Mielenkiintoista on sitten aikanaan nähdä mitä voimasta jää jäljelle, jos/kun ylimääräistä rasvaa ryhdytään sulattelemaan vähemmäksi.

Siihen saakka mennään kuitenkin hyvillä mielin tällä teemalla: paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa!