Uupumuksen jälkeen

14/03/201514/03/2015 / A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen laittanut merkille, että blogiini päädytään hyvin usein hakusanojen uupumus, kuristava tunne ja stressi perässä. Siitä, kun tulin kertoneeksi uupumus-diagnoosista blogissani, on aikaa puolisen vuotta. On siis ihan hyvä ajankohta kertoa millä tolalla henkinen hyvinvointini on tällä hetkellä.

Että juu, ihan hyvää kuuluu tänä päivänä, kiitos kysymästä. Melko paljon vaati vaan ajatustyötä ja muutoksia ajattelutapoihin, ennen kuin uupumuksesta saatiin tukeva niska-perse-ote.

Silloin puoli vuotta sitten ammattilaisen vastaanotolla kävi selväksi, että elämässäni oli sillä hetkellä sietokykyyni nähden liikaa ohjelmaa, vaikka pakollisen tekemisen määrä ei ollut juurikaan lisääntynyt. Asiaa tovin pähkäiltyäni, tajusin asenteessani viime vuosien aikana tapahtuneen omituisen muutoksen. Vaikutti siltä, kuin joka ikisestä asiasta elämässäni olisi tullut prioriteetti numero yksi; parisuhteesta, pyykinpesusta, blogista, kukkien kastelemisesta ja sukkalaatikoiden järjestelystä. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän, tein kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tunsin silti, etten ehdi kaikkea, olen myöhässä, kaikkialla on epäkohtia, olen huono vaimo, huono bloggaaja, koti on epäsiisti, piha heitteillä ja persekin levinnyt. Kaikki tuo stressi ja ahdistus oli jo vuoden päivät oireillut kuristavana tunteena kaulalla ja teki olostani entistä kauheamman.

Eipä siis ihme, että uuvuin itseeni.

Syksyn tullen päätin lopulta saada jotain tolkkua rutiineihini. Kävin mielessäni asioita, jotka oikeasti ovat prioriteettilistalla korkealla; parisuhde, työt, englannin opiskelu ja liikunta. Näiden neljän asian ympärille oli hyvä ryhtyä rakentamaan arkea ja rutiineja. Asetin itselleni työajat, vapautin viikosta pari aamupäivää englannin opiskelulle, määrittelin summittaiset treeniajat ja pyhitin myöhäisillat parisuhteelle. Kun päiviin tuli selkeä aikataulu ja rytmi, alkoi kummasti löytyä myös vapaa-aikaa. Työpäivän jälkeen olikin yht’äkkiä aikaa istahtaa katselemaan telkkaria tai täyttelemään ristikoita, käydä kaupoilla, siivota tai blogata. Niin katosi jokapäiväinen kiire ja stressi, vaikka lopulta tein asioita aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Mutta se kuristava tunne, se ei valitettavasti ole vieläkään tyystin kadonnut. Toisinaan voi kyllä kulua parikin viikkoa ilman, että muistan koko ongelmaa, mutta sitten – pam, epämiellyttävä tunne iskee nurkan takaa yleensä jostain täysin naurettavasta syystä, toisinaan en edes tiedä miksi. Tuo tunne on kuitenkin helpottunut kovasti viime aikoina, muuttunut kovasta kuristuksesta pienenpieneksi paineen tunteeksi, joka saattaa hyvänä päivänä kadota yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Ehkäpä kropalla vaan menee oma aikansa oppia uusille tavoille.

Niin typerältä kuin tämä koko homma on tuntunutkin, en näe pelkästään negatiivisena asiana tätä melko pitkää ja tuskallistakin opintomatkaa omaan itseeni. Sitä aina sanotaan, että pitäisi kuunnella itseään, että kyllä se oma mieli ja keho kertoo. Sen tärkeän asian olen nyt oppinut, että pelkällä hiljaisuudella ja odottelulla se mieli tai keho ei kerro juuta taikka jaata. Sille täytyy esittää kysymyksiä ja mielellään antaa myös suunvuoro. Niinpä kysynkin tämän tästä itseltäni, että onko tässä nyt taas mitään järkeä. Sen jälkeen voi pysähtyä kuuntelemaan, että mitä mieltä siellä mielen perukoilla oikeasti ollaan.

Lentopelosta ja sen hallitsemisesta

27/02/201527/02/2015 / A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Olin alle kymmenen vanha, kun olimme etelänlomalla. En enää muista olimmeko tulossa vai menossa tai edes missä olimme, mutta napotin lentokoneen penkissä turvavyö kireällä ja kuulin jonkun sanovan, että edessä olisi ukkosrintama, mutta kiertäisimme sen. Meni hetki ja kone tärisi kovasti, ulkoa ja sisältä kuului mekkalaa, koneen ääniä, kolinaa ja suhinaa. Humps. Ilmakuoppa pudotti konetta rajusti, otti vatsanpohjasta. Pelotti ja oksetti. Joku sanoi, että olimme joutuneet ukkospilven sisään, pitäkää turvavyöt kiinni. Ulkona välähteli ja laitoin silmät kiinni. Jossain rapisi paperipussi. Humps. Joku kiljui, useampi kuin yksi ihminen nyyhkytti. Minua vaan pelotti, ihan hirveän paljon.

En ole 100 % varma muistojeni todenperäisyydestä, mutta näin muistan lennon, jonka jälkeen olen kuulunut siihen 30 % ihmisistä, jotka kokevat lentämisen ainakin jonkin verran pelottavaksi. Tutkimusten mukaan n. 8 % ihmisistä ei lennä lentopelkonsa vuoksi lainkaan. Itse olen päättänyt, etten anna pelkoni rajoittaa menemisiäni, mutta aivan helppoa ei yläilmoissa matkustaminen minulle siltikään ole.

Nousemassa reilut 11 tuntia kestävälle jatkolennolle Uudessa-Seelannissa.

Vielä joitakin vuosia sitten en voinut kuvitellakaan, että lentomatkustaisin joskus itsekseni. Arkana ihmisenä jännitin ja pelkäsin kaikkea mitä tapahtuu jo ennen itse lentoa; oikean terminaalin tai lähtöportin löytämistä, turvatarkastuksia, passintarkastuksia, matkalaukun katoamista ja muuta sellaista. Kokemus on kuitenkin tuonut varmuutta ja sen jälkeen kun entiset kauhuskenaariot ovat käyneet toteen; lento on ollut myöhässä, jatkolento mennyt sivu suun ja matkalaukutkin kadonneet, on turha lentokenttäjännitys vähitellen väistynyt ja luotan siihen, että selviän kentän hulinasta itseksenikin. Mutta se lentopelko, se ei valitettavasti ole lentämällä kadonnut.

Mikä lentämisessä pelottaa ja miltä se tuntuu?

En koe lentokoneessa niinkään ahtaanpaikankammoa, pahoinvointia tai terrorismipelkoa, mutta tietoisuus siitä, etten voi vaikuttaa mihinkään tai jäädä kyydistä kesken matkan, on kammottava. Erityisesti pitkät lennot, jolloin lennetään paljon meren yllä, ovat itselleni niitä pahimpia, sillä mihin me muka laskeutuisimme jos tulisi jokin hätä? Pelkään myös erityisesti lentokoneen ääniä (toisinaan myös maassa ollessa, kun kuulen jossain lentokoneen) sekä luonnollisesti kaikkea pompotusta mitä kone lentäessään tekee.

Luokittelisin oman pelkoni sinne lievän ja keskitason välille. Lentopelko aiheuttaa minulle oireita jo ennen lähtöä, sillä saatan olla ärtynyt ja poissaoleva. Kun pelko iskee koneessa, sydämeni hakkaa, kämmenet hikoavat, on kylmä, on kuuma ja pahimmillaan tärisen kauttaaltaan ja olen jokseenkin varma, että tästä ei hengissä selvitä. Jotta käyttäytyisin kuitenkin päällepäin lähestulkoon normaalin ihmisen tavoin, olen ryhtynyt työstämään pelkoani ja opetellut pitämään sen kurissa.

Hyväksi havaitsemiani niksejä lentopelon hallitsemiseen

• Mikäli suinkin mahdollista, käytä ainoastaan sellaisia lentoyhtiöitä, jotka eivät tunnu sinusta epäilyttäviltä. En esimerkiksi itse lennä Air Francella tai AirAsialla.

• Varaa matkalle mukaan hyvät kuulokkeet, jotka sulkevat pois ulkopuolelta kuuluvat äänet. Lentokoneiden viihdejärjestelmät tarjoavat nykypäivänä paljon kuunneltavaa ja katseltavaa ja ovat usein käytössä portilta portille, joten jopa nousun ja laskun äänet saa kuulumattomiin musiikkia kuunnellen.

• Iskikö kohdalle paha turbulenssi? Sulje silmät ja keskity hengittämiseen. Vedä henkeä sisään nenän kautta niin pitkään ja rauhallisesti kuin voit, pidätä hengitystä hetki ja anna ilman tulla rauhallisesti ulos suun kautta. Jatka tätä ja keskity hengitysrytmiin. Sulje ulkopuoliset ajatukset pois mielestä.

• Ajattele, että on ihmisiä, jotka nauttivat lentämisestä! Kun lensin yksin Australiasta kotiin ja jossain meren yllä alkoi pelottamaan, muistelin kuinka innoissaan mies oli ollut siitä, että pääsin lentämään uudenkarhealla ja hienolla, hyvän lentoyhtiön koneella. Ajattelin myös kaikkia niitä muita tuttuja, joiden tiedän pitävän lentämisestä ja yritin näin huijata myös itseni nauttimaan kyydistä.

• Mitä mukavammin matkustan, sitä vähemmän pelottaa. Niinä kertoina, kun olen saanut vallattua koko penkkirivin itselleni, olen pelännyt huomattavasti vähemmän. Tsekkaa lennolle sisään vuorokautta ennen lähtöä. Istumapaikkaa valitessa pidä silmällä kokonaan vapaita penkkirivejä. Varaa tällaisesta rivistä käytäväpaikka, jotka yleensä ovat kaikkein halutuimpia. Mikäli kone ei tule täyteen, saattaa käydä tuuri, ettei viereesi tule ketään. Monilla yhtiöillä on myös ns. economy plus -luokka, joka saattaa maksaa vain satasen tai pari lisää. Näillä paikoilla on enemmän jalkatilaa ja myös penkit saattavat olla leveämmät.

• Kuningas alkoholi. Yleensä alkoholia ei suositella lentopelon taltuttamiseen, mutta itselleni se toimii. En kuitenkaan koskaan juo enemmän kuin kaksi lasillista viiniä, sillä lentokoneessa alkoholin vaikutus, päänsärky ja krapula iskevät normaalia kovemmin. Mikäli lento kestää yli 5 tuntia, nautin alkoholin kanssa ilman reseptiä saatavan nukahtamispillerin. Tätäkään ei yleisesti suositella, sillä se saattaa haitata toimintakykyä hätätilanteessa. Itse luotan kuitenkin ns. ”juopon tuuriin” enkä usko, että lopputuloksen kannalta on paljonkaan merkitystä sillä, olenko koneen hätälaskeutuessa unelias vai en. Tällä tavalla siedän turbulenssia huomattavasti paremmin ja asenteeni kaikkeen ympärillä tapahtuvaan on mukavan leppoisa ”aivan sama”.

• Älä ajattele lentämistä, ajattele määränpäätä. Pyrin tietoisesti välttelemään keskittymistä itse lentämiseen tai siihen, että olen yläilmoissa keskellä valtamerta. Sen sijaan ajattelen läheisiäni ja kaikkea sitä mitä perillä odottaa.

• Ole selvillä faktoista! Mitä enemmän tiedän lentämisestä ja siitä mitä koneessa tapahtuu, sitä rauhallisempana pysyn. Kun mies kertoi lentokoneen lentävän moottoreiden sammumisen jälkeen ainakin kymmenen kilometriä, olin rauhallisilla mielin pitkän aikaa. Sitten tajusin miehen tarkoittaneen, että kymmenen kilometriä alaspäin… Justiinsa! Todellisuudessa ammattitaitoiset lentäjät pystyvät kuitenkin uskomattomiin suorituksiin, vaikka lentokoneeseen tulisikin vikaa.

Mieltä huojentavia faktoja lentämisestä

Koska faktojen tietäminen lentämisestä rauhoittaa mieltä, keräsin netistä tietoa ja pyysin lentäjänä työskentelevää tuttavaani kertomaan hieman siitä, miksi lentomatkustaminen on turvallista – myös silloin, kun jokin menee vikaan.

• Lentomatkustaminen on tilastollisesti moninkerroin turvallisempaa kuin autoilu saati moottoripyöräily.

• Ilmailuala on erittäin valvottua. Koneet tarkistetaan ja huolletaan ennen jokaista lentoa. Myös lentäjiä lisäkoulutetaan jatkuvasti.

• Jokainen lento-onnettomuus on yleensä useamman epäonnisen tapahtuman ketju. Yksittäinen vika tai ongelma harvoin pudottaa konetta taivaalta.

• Turbulenssi ei pudota konetta ja ilmakuoppia voikin ajatella kuin monttuina tiessä. Lentokoneet on suunniteltu kestämään kovaakin turbulenssia – jopa sellaista, jossa kone tuntuu humpsahtavan alaspäin ja irrallaan olevat tavarat lentelevät ympäriinsä.

• Vaikka koneen molemmat moottorit sammuisivat, ei kone putoa taivaalta kuin kivi, sillä matkustajakoneet on varusteltu liito-ominaisuuksilla. Moottorit voidaan myös käynnistää ilmassa uudelleen ”vauhtia ottamalla”, eli jyrkähköllä syöksyllä.

• Salamanisku ei juurikaan vaikuta koneen toimintaan.

• Mitä tahansa kuulet, se todennäköisesti kuuluu asiaan.

• Koneet on suunniteltu lentokelpoisiksi, vaikka moottoreista vain toinen olisi toiminnassa. Lentokoneella voi oikealla tekniikalla siis sekä nousta että laskeutua yhden moottorin turvin.

• Matkustajakoneella voi laskeutua onnistuneesti myös veteen.

• Yhdysvalloissa lentomatkustajien sekaan on soluttautuneina Air Marshalseja, jotka ovat matkustajien turvana mikäli koneessa tapahtuu jotain uhkaavaa tai yllättävää.

Onkos siellä kuulolla muita lentopelkoisia? Tuntuiko, että kirjoituksestani saattoi olla jotain apua?

Kun syöttöporsastelu saa luvan riittää

26/02/201526/02/2015 / A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Muutama viikko sitten saavutettiin tämän kertaisen ”massakauden” huippu, maksimipaino ja sietokykyni ehdoton yläraja. Alkuperäinen tarkoitukseni oli aloittaa kesäkuntoon valmistautuminen vasta maaliskuun alusta, mutta sietämättömän turpea olo pakotti minut aloittamaan dieetin jo pari viikkoa sitten.

Olen hieman yllättynytkin siitä, kuinka kylmähermoisesti suhtauduin painoni vakaaseen nousemiseen ensimmäisen viiden kuukauden aikana. Viimeiset neljä viikkoa tuntuivat kuitenkin melkoiselta pakkopullalta. Olin jo luopunut vaakalakostani ja tuskastuttavan tietoinen siitä, että painoin enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun eräänä aamuna painoni liipaisi seitsemääkymmentäviittä, tiesin, että tällä kertaa tämä olisi nyt tässä.

Vaikka voimaa oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja jotain lihaskasvun tapaistakin selvästi tapahtunut, tunsin oloni kömpelöksi ja hitaaksi, juokseminen tuntui raskaalta ja käytettävissä oleva vaatevalikoima alkoi kuihtua olemattomiin. Vaikka olin syönyt jo kuukausia saman verran joka päivä ja tottunutkin jo runsaaseen hiilihydraattimäärään, alkoi syöminen yht’äkkiä tökkiä. Närästi, ruokahalu katosi enkä tuntenut enää nälkää, joka on kaltaiselleni syöpölle ennenkuulumatonta. Raja, jolloin en nähnyt enää omaa itseäni peilissä, oli saavutettu.

Mikäpä siis olisi parempi lähtökohta aloittaa dieetti, kuin oman sietokyvyn ylittyminen, sisuuntuminen sekä vyötäröllä kovinkin kouriintuntuva motivaatio. Samalla kuitenkin pelottaa (paljon!), sillä pudotettavien kilojen määrä on kasvanut lähes kymmeneen. Se on enemmän kuin koskaan aiemmin ja enemmän kuin olin alunperin suunnitellut. Polven vammautuminen ja siitä johtunut pyöräily- ja juoksutauko näkyy valitettavan paljon vyötäröllä, reisissä sekä pakaroissa ja myönnettäköön, että alkoihan se kolkuttaa ikävästi myös korvien välissä.

Kovasta innosta huolimatta olen aloittanut dieetin maltillisesti. Olen pudottanut hiilihydraatteja sieltä missä niiden syöminen on minua eniten ahdistanut, eli päivällisestä ja iltapalasta. Koska polveni muuttui kuin salamaniskusta yhteistyökykyiseksi ilman kirurginveistä, olen lisännyt aamuihini maantiepyöräilyä sekä puolen tunnin juoksulenkkejä. Pitkiä juoksulenkkejä tai sprinttejä en toistaiseksi uskalla kuluneiden polvieni kanssa tehdä, vaan aion kiltisti odottaa, että saan pudotettua painoni hieman säädyllisemmäksi.

Aamuiselle rasvanpolttolenkille valmistautuu hän.

Ensimmäisen parin viikon aikana elopainoni on pudonnut vajaat pari kiloa ja oloni on jo nyt paljon kevyempi. Tästä on hyvä jatkaa täynnä intoa kohti kesää. Tarkkaa tavoitepainoa minulla ei ole kiikarissa, ei myöskään tarkkaa päivää kesäkunnnon saavuttamiselle tai edes tarkkaa määritelmää koko kesäkunnolle. Ensimmäinen välitavoitteeni on kuitenkin saada paino alle seitsemänkymmenen ja se toivottavasti tapahtuu maaliskuun aikana.

Dieetin etenemistä voi seurailla tuttuun tapaan täällä blogissa ja varmasti treenejäkin tulee jutuissani sivuttua tämän tästä. Mutta mitenkäs on, onko siellä muita dieettailijoita?

ps. Viinin juomisesta en kuitenkaan ainakaan toistaiseksi aio luopua, joten saatte jatkossakin lukea amatöörin viinipäiväkirja -postauksia!

Sananen pari treenimotivaatiosta

02/02/201502/02/2015 / A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Tässä päivänä eräänä, salilla sarjojen välissä hieman henkeä vetäessäni, totesi nainen vastapäisestä dippikoneesta minulle, että totaalisen amatöörinä hän motivoituu katsellessaan minua. Spontaani reaktioni oli ensin vastata, että motivoidun itsekin itsestäni, mutta koska se olisi voinut kuulostaa äkkiseltään turhan omahyväiseltä, tyydyin vaan hymyilemään takaisin ennen kuin jatkoin puuhiani. Mutta se mitä jätin sanomatta, on itse asiassa ihan totta. Motivoidun omista tekemisistäni enemmän kuin muiden.

En ole enää aikoihin halunnut hakea motivaatiota kanssatreenaajista, en tuttujen tai tuntemattomien blogeista tai kassajonossa seisovasta supertimmistä neidosta. Sen sijaan, että olisin osannut puhtaasti ihailla muiden työnjälkeä, vertasin heitä helposti itseeni ja motivoitumisen sijaan muutuin kateudesta vihreäksi ja entistä tyytymättömämmäksi omia suorituksiani kohtaan. Näistä negatiivisista tuntemuksista eroon päästäkseni katsoin parhaimmakseni opetella näkemään itseni motivaation lähteenä muiden sijaan.

Tänä päivänä motivoidun siitä, kuinka voimani kasvavat tai kuntoni paranee, siitä miten se näkyy tuloksissa ja peilissä. Tulokset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio ruokkii tuloksia. Ja niinä päivinä, kun treeni kulkee kehnosti ja takapuoli roikkuu ikävästi peiliin sivusilmällä vilkaistessa, keskityn itseinhon sijaan siihen, mitä on jo saavutettu ja mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, viis siitä vaikka naapuristepperin rouvalla olisikin parempi peräsin.

Se mitä oikeasti olisin tuolle naiselle halunnut siellä salilla sanoa oli kai, että älä minusta motivaatiota etsi, se paras ja kestävin motivaatio syntyy ylpeydestä omaan tekemiseen ja niihin pieniinkiin edistysaskeleihin. Sillä lopulta kukaan muu ei löydä niin oikeita sanoja kannustamiseen (tai lannistamiseen!) kuin sinä itse.

Vaa’alla

21/01/201521/01/2015 / A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

En sitten enää voinut vastustaa kiusausta. Kun viime vuonna langetettu vaaka-boikotti päättyi vuoden vaihteessa, olen miettinyt kerran jos toisenkin, että pitäisikö se paino nyt sitten kuitenkin varmuuden vuoksi tarkistaa tulevaisuuden dieettejä ja ruokavalioita silmällä pitäen. Sitä painoa kun on kuitenkin tullut ainakin jonkin verran lisää.

Vedin syvään henkeä ja astuin varovasti vaa’an päälle. Olin etukäteen päättänyt, että olisipa tulos mikä tahansa, suhtautuisin siihen neutraalisti ja niin järkevästi kuin se nyt tällä päällä ylipäätään onnistuu. Numerot arpoivat hetken verran jotain seitsemänkymmenenyhden ja seitsemänkymmenenneljän välillä pysähtyen lopulta karvan alle seitsemäänkymmeneenkahteen. Herramajee. Painoa oli jopa hieman enemmän, kuin olin etukäteen arvaillut.

Numerot vaa’assa eivät vielä yksistään kerro muuta kuin sen, että painan sen verran paljon, että nuorempi minä olisi takuulla puhjennut hysteeriseen itkuun ja tilannut ajan rasvaimuun. Sitä, onko tuo massa lihasta, läskiä vai egoa, vaaka ei kerro. Mutta kun painon lisäksi otetaan huomioon viime kuukausien salitreenit, voisin ihan selkeästä voiman kasvamisesta päätellä, että myös lihasta on matkan aikana tarttunut runkoon ja se kyllä kompensoi vaakalukemaa mukavasti. On toki myönnettävä, että vaikka nyt esimerkiksi penkissä sarjapainot on saatukin hilattua sinne 65 kilon paremmalle puolelle, kiskoo maan vetovoima nilkoista aika kovasti leukoja vetäessä.

Tuo vaakalakko muuten osoittautui erittäin järkeväksi vedoksi. Jos olisin kytännyt päivittäin painoni hidasta kipuamista 67 kilosta 72 kiloon, olisin takuulla ahdistunut matkan varrella ja pahimmassa tapauksessa lopettanut kropan totuttelun uuteen ruokavalioon kesken kaiken. Nyt paino kuitenkin kuitattiin olankohautuksella ja pienellä tyytyväisellä hymähdyksellä, että on kyllä tullut voimaakin. Mielenkiintoista on sitten aikanaan nähdä mitä voimasta jää jäljelle, jos/kun ylimääräistä rasvaa ryhdytään sulattelemaan vähemmäksi.

Siihen saakka mennään kuitenkin hyvillä mielin tällä teemalla: paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa!

Onnenpäivä

Terveys & hyvä olo